Luku 5 – Pois päiväjärjestyksestäKolme päivää oli kulunut. Cantin oli selittänyt suunnitelmansa Eerikalle ja nainen oli luvannut tulla avuksi pienen empimisen jälkeen haluten olla tytön tukena. Cantin oli käskenyt tuomaan tytön laboratorioonsa työhuoneen sijasta.
Odottaessaan hän tarkisti vielä kerran pöydälle järjestelemänsä asiakirjat ja työvälineet. Eerika seisoi selkä huoneeseen päin katsellen ikkunasta ulos. Jännittyneet hartiat kertoivat naisen epämukavasta olosta.
Ovelle koputettiin ja vartija päästi tytön huoneeseen. Hän astui kynnyksen yli tyhjin käsin, ilman minkäänlaista matkanyyttiä tai henkilökohtaisia tavaroita, ja pysähtyi aivan oven tuntumaan. Hänen hartiansa olivat painuneet kasaan ja pää nöyrästi kumaraan. Eerikakin kääntyi kuullessaan oven käyvän.
Cantin kiersi pitkän työpöydän etupuolelle. Ei ollut mitään syytä pitkittää tilannetta. Mitä nopeammin viralliset osuudet olisivat takana, sitä nopeammin hän pääsisi palaamaan omien töidensä pariin.
”Tule lähemmäs, ’ald.”
Tyttö totteli viivyttelemättä.
”Riisuudu.”
Tyttö nosti katseensa nopeasti Cantiniin ja vilkaisi sitten Eerikaa. Hänen sormensa hakeutuivat narusta tehdylle vyölle, mutta kasvojen ilme kertoi hämmennyksestä. Kun tytön liikkeet hidastuivat ja hengitys kiihtyi, Cantin huokaisi kärsimättömästi. Miksi tyttö ei vain totellut?
Hän oli jo avaamassa suunsa uudelleen toistaakseen käskynsä, kun Eerika astui eteenpäin ja katsoi häntä merkitsevästi. Nainen käveli tytön luokse ja laski kätensä tämän olalle. Rauhoittavaksi tarkoitettu ele sai tytön kuitenkin käpertymään kasaan kuin käsi olisi painanut viljasäkin verran.
”Eikö hän tiedä, ’el?”, Eerika sanoi matalalla äänellä.
”Mitä ei tiedä?” Cantin kysyi kärsimättömänä.
”Miksi pyysit hänet tänne.”
Cantin murahti.
”Kyllä minä sanoin, että hän lähtisi.”
Eerika jännitti toisen kätensä nyrkkiin ja avasi sen, ennen kuin vastasi.
”Etkä sanonut muuta? Miksi sinä et selittänyt hänelle, mitä aiot, ’el?”
Cantin tuli vasta silloin ajatelleeksi, miten hänen sanansa oli saatettu ymmärtää. Tietenkään tyttö ei voinut tietää. Hän oli itse pitänyt asiaa niin selvänä, ettei ollut tullut pohtineeksi tilannetta tämän kannalta jälleen lainkaan.
”Selitä sinä sitten”, hän vastasi purren hampaitaan yhteen.
Vaikka Eerikan moite ei tuntunut pilkalta, hän vihasi sitä, kun joku osoitti hänen tehneen virheen. Samaan aikaan Cantin oli hyvillään, ettei hänen itse tarvinnut hakea oikeita sanoja tällaisessa tilanteessa.
Eerika kääntyi tytön puoleen ja puhutteli tätä.
”Velho ei ole lähettämässä sinua myytäväksi, vaan on päättänyt vapauttaa sinut, ’ald.”
Tyttö räpäytti silmiään ymmärtämättä. Eerika jatkoi kohta rauhallisesti:
”Hän myöntää sinulle vuosittaisen tulon ja antaa käyttöösi talon Daune-Unin kaupungista. Se sijaitsee päätien varrella kahden päivän ratsastusmatkan päässä. Sinä voit asua siellä lapsesi kanssa ja se on käytössänne niin kauan kuin elät. Kukaan ei tule ottamaan sitä teiltä pois.”
Tyttö tuijotti häntä kuin olisi kuullut sanoja vieraalla kielellä.
”Minä...”
Hän vaikeni. Sitten hän pudisti hitaasti päätään.
”Ei. Velho ei voi tehdä niin. Minä olen vain orja.”
Tyttö alkoi hengittää katkonaisesti. Ärtymys nousi Cantinin sisällä ja hän hillitsi haluaan komentaa naisia jo toimimaan. Hän painoi sormensa nenänvarttaan vasten. Eleestä oli viime päivien aikana tullut aivan liian usein toistuva. Hän oli ratkaissut vaikeampiakin ongelmia elämässään paljon lyhyemmässä ajassa. Miksi tässä kesti näin kauan?
Eerika astui aivan tytön eteen.
”Kuuntele minua, ’ald. Muistatko, mitä pyysit velholta?”
Tyttö nyökkäsi varovasti.
”Halusit pitää lapsesi.”
Kyyneleet nousivat heti hänen silmiinsä.
”Niin, ’che.”
”Orja ei saa omistaa mitään.”
Tyttö nyökkäsi.
”Ei edes omaa lastaan.”
Tyttö puri alahuultaan, mutta nyökkäsi edelleen.
”Siksi velho vapauttaa sinut. Saat pitää lapsesi vain, jos et enää ole orja.”
Vasta silloin jotakin alkoi muuttua tytön ilmeessä. Cantin huomasi yllätyksekseen tämän kasvoilla pelkoa. Mitä pelättävää tytöllä oikein oli?
”Voiko ihminen... lakata olemasta orja?” tyttö kysyi ääni vapisten.
Cantin vastasi ennen kuin Eerika ehti avata suutaan.
”Voi. Minä vapautan sinut ja elät sen jälkeen vapaana itsenäisenä naisena. Kukaan ei enää omista sinua.”
Tytön alahuuli vapisi hetken ennen kuin hän alkoi itkeä hiljaa.
”Minä en osaa olla vapaa.”
Cantin alkoi kyllästyä tytön vastahankaisuuteen. Jos tämä ei kerran halunnut vapautta, niin sanoisi sen edes suoraan. Hän oli jo vastaamassa jotakin terävää, mutta Eerika ehti ensin.
”Ei sinun tarvitse vielä osata”, nainen vastasi lempeästi. ”Tänään riittää, että otamme ensimmäiset askeleet. Minä voin tulla kanssasi Daune-Uniin ja auttaa sinua pääsemään alkuun.”
Tieto yllätti Cantinin. Hän ei ollut tiennyt Eerikan suunnittelevan sellaista. Hän oli ajatellut lähettävänsä vapauttamansa naisen matkoihinsa ja asian olevan sillä selvä.
”Sinäkö, ’el?” häneltä lipsahti.
Eerika nyökkäsi, ennen kuin ojensi kätensä tytölle.
”Nyt sinun täytyy riisua orjan vaatteesi. Samoin kuin isännän vaihtuessa, myös vapauttamisesta täytyy tehdä samanlainen merkintä. Olen pahoillani, mutta tämä on paras vaihtoehto, saadaksesi pitää lapsesi.”
Tyttö katsoi pitkään omaa kulunutta ruskeaa mekkoaan. Hän otti helman käteensä ja piteli sitä, kuin hän olisi pitänyt kiinni koko entisestä elämästään. Lopulta hän nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja alkoi avata vaatteen nauhoja vapisevin käsin.
”Anteeksi, että minun vuokseni joudutaan näkemään näin paljon vaivaa. En minä tarkoittanut vaatia, että minut pitäisi vapauttaa...” tyttö sanoi vetäessään mekkoa päänsä yli ja nieleskeli edelleen itkua.
”Näin on parasta, ’ald”, Cantin totesi ykskantaan.
Tyttö pujottautui ulos puvustaan ja veti sen sitten eteensä kuin suojaksi. Hänellä oli yllään enää vain sidottu lannevaate.
”Mitä minun nyt pitää tehdä?”
Cantin viittasi tyttöä pöydän luo.
”Tule tänne, ’ald.”
Hän kääntyi pöydällä olevien tavaroiden puoleen. Hiilipannussa oleva polttorauta oli lämmennyt hitaasti punahehkuiseksi. Sen vierelle hän oli nostanut saviastiassa puuduttavaa hauduketta, puhtaita sideharsoja ja pellavaliinoja sekä lääkeseoksen, jonka oli valmistanut itse edellisenä iltana. Hän ei ollut koskaan aiemmin vapauttanut ketään orjaa. Hänen oli täytynyt laittaa apulaisensa selvittämään käytännön yksityiskohdat linnan vanhoista asiakirjoista.
”Käännä selkäsi pöytää kohti”, Eerika ohjeisti. ”Olen pahoillani, että meidän täytyy tehdä ihoosi uusi merkki. Se sattuu varmasti, mutta on myös ainoa tapa tehdä vapautus viralliseksi.”
”Ei kipu haittaa, ’che”, tyttö sanoi vaimeasti painaen riisutun mekkonsa yhä tiukemmin rintaansa vasten.
Cantin kastoi yhden liinoista haudukkeeseen, joka oli yhä hieman haaleaa.
”Velho pyyhkii kostealla liinalla selkääsi, mikä puuduttaa sen niin, että kipu tuntuu hieman vähemmän”, hän kuuli Eerikan sanovan.
Cantinille ei olisi tullut mieleenkään alkaa selittämään tytölle tekemisiään, mutta ehkä se auttaisi tätä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Käsiteltyään selän, hän otti kuuman polttoraudan käteensä. Se oli vaikuttanut täysin käyttämättömältä, kun hän oli aiemmin laskenut sen hiilipannuun.
Oikean lapaluun yläpuolella oli velhon sekä kahden aiemman omistajan poltetut merkit. Ne näyttivät vanhoilta, jo vuosia sitten haalenneilta arvilta, vaikka nousivatkin hieman koholle ihosta.
Cantin vilkaisi Eerikaa alta kulmain. Tämä oli asia, mitä hän oli odottanut kaikkein vähiten. Hän vihasi kivun aiheuttamista silloinkin, kun se oli hoitotoimenpiteissä välttämätöntä, mutta tällainen polttomerkin painaminen toisen ihoon oli täysin vastenmielistä. Eerika nyökkäsi hänelle vakavana.
”Laita tämä suuhun ja pure”, Eerika ohjeisti ojentaen tytölle pientä puunkappaletta ja siirtyi tämän eteen. ”Ota sitten minua käsistä.”
Cantin hengitti kerran syvään rauhoittaakseen omaa hakkaavaa sydäntään. Sitten hän painoi polttoraudan vasten tytön kalpeaa ihoa velhon talouden symbolin päälle. Tytön suusta purkautui korkea valitus ja rystyset valkenivat, kun hän puristi Eerikan käsiä, mutta hän pysyi täysin paikoillaan, eikä pyristellyt vastaan. Cantinin mielessä häivähti paniikki, kun hän tajusi, ettei tiennyt lainkaan, miten kauan rautaa pitäisi iholla pitää. Hän laski omia sydämenlyöntejään pakottautuen pitämään raudan paikoillaan.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vetäisi raudan irti. Iho näytti palaneen kiinni rautaan ja tyttö ulvahti kivusta.
”Voide, nopeasti, ’el”, Eerika kehotti.
Cantin tajusi vasta silloin jähmettyneensä paikoilleen. Hän kääntyi ottamaan voideastian pöydältä ja levitti varovasti paksun kerroksen lääkevoidetta palovamman päälle. Eerika päästi tytön käsistä irti vasta, kun Cantin oli saanut jäljen sidottua.
”Kiitos”, tyttö kuiskasi silmät yhä kyyneleitä valuen. ”Kipu helpottaa jo vähän. Aiemmilla kerroilla kukaan ei ole hoitanut merkkiä.”
Cantin ojensi voidepurkin tytön käteen.
”Käytä tätä, kunnes palovamma on parantunut.”
Tämä sulki silmänsä ja nyökkäsi kiitollisena. Cantin selvitti kurkkuaan vaivaantuneena ja kääntyi kohti pöydällä olevia asiakirjoja. Hän avasi ensimmäisen pergamentin ja silmäili vielä kerran vapauttamista koskevaa kaavamaista tekstiä varmistaakseen, ettei siitä puuttunut mitään. Kaikki vaikutti olevan kunnossa.
”Tämä täytyy vielä kirjata”, hän sanoi ja kastoi ruokokynänsä musteeseen. ”Muuten vapauttaminen ei ole lainvoimainen. Mikä sinun nimesi on?”
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Viimein mies nosti katseensa.
”Kysyin, mikä sinun nimesi on.”
Tyttö tuijotti alas varpaisiinsa ja hänen poskensa punoittivat häpeästä.
”Minulla ei ole nimeä, ’dor. En ole koskaan saanut sellaista.”
Cantin tuijotti lähes alastonta naista edessään sanomatta mitään. Hän tiesi, ettei kaikkia orjia nimetty, mutta jostain syystä oli aivan erilaista kuulla se ihmiseltä itseltään. Lopulta hän yskähti.
”No, millä nimellä haluat sitten itseäsi kutsuttavan vapaana naisena? Voit muuttaa sen myöhemmin, jos valinta ei tunnu hyvältä.”
”Minulleko? Oma nimi?”
Kysymys tuli ulos epäuskoisena kuiskauksena.
”Niin. Tarvitsen nimen virallisia asiakirjoja varten.”
Nainen oli pitkään ääneti ja mietti. Cantin ei voinut kuvitella, miltä tuntuisi yhtäkkiä valita itselleen nimi kuljettuaan koko elämänsä nimettömänä. Hänelle oma ja hänen isänsä nimi olivat aina olleet merkittävä asia hänen elämässään.
”Naetha. Tahdon olla Naetha”, kuului vihdoin vastaus. ”Kun olin pieni, eräs vanha nainen kertoi joskus tarinoita. Lempitarinani kertoi tytöstä nimeltä Naetha. En muista enää kunnolla tarinaa, mutta muistan sen tunteen, jonka nimi minussa sai aikaan.”
Cantin nyökkäsi ja kääntyi kirjoittamaan.
”Kuinka vanha olet?” hän kysyi seuraavaksi.
”En tiedä, ’dor. Olen pahoillani. En ole kovin hyvä laskemaan.”
”Arvio riittää.”
”Luulen olevani yli kaksikymmentä.”
”No, minä merkitsen tähän kaksikymmentäkolme. Se ei ole niin tärkeätä.”
Kynä rahisi pergamenttia vasten vielä hyvän tovin. Eerika seisoi Naethan vierellä puhumatta mitään. Viimein Cantin laski kynän pöydälle ja työnsi molemmat pergamentit heidän eteensä.
”Tarvitsen allekirjoituksen näihin teiltä molemmilta. Eerikael toimii todistajana.”
Eerika astui eteenpäin ja kirjoitti ensin allekirjoituksensa ja sitten vielä nimensä saarella käytetyn kirjainjärjestelmän mukaan. Kun hän nousi, Naetha tuijotti lattiaa, eikä tehnyt elettäkään ottaakseen kynää käteensä.
”Minä... en osaa kirjoittaa, ’dor.”
Hän kuulosti olevan häpeissään, kuin olisi juuri tunnustanut tehneensä jotakin väärää. Cantinin sisällä kuohahti pieni turhautuminen. Eikö pieninkään asia sujuisi ongelmitta? Eerika kuitenkin nosti kätensä naisen olkapäälle rohkaisevasti.
”Ei se haittaa. Piirrä vain jokin merkki, jonka muistat omaksesi. Se riittää.”
Naethan nopea vilkaisu oli yhä epävarma. Cantin työnsi ruokokynän hänen eteensä. Naisen käsi vapisi niin voimakkaasti, että mustepisara putosi pergamentille ennen kuin kynän kärki ehti paperiin. Hän sulki hetkeksi silmänsä kuin olisi pyytämässä sitäkin anteeksi ja piirsi sitten hitaasti pienen kaarevan merkin nimensä paikalle.
Naethan keskittyessä kynään, Eerika siirtyi laboratorion nurkassa olevan matka-arkun luo. Cantin oli Eerikan pyynnöstä käskenyt kerätä siihen kohtalaisen varaston vapautetulle naiselle soveltuvia vaatteita ja muita varusteita. Eerika avasi kannen ja otti esiin päällimmäisen asun. Se oli yksinkertainen mutta uusi pellavamekko.
Kun nainen sai kerättyä kaikki tarvitsemansa asusteet ja kääntyi palatakseen pöydän luo, Cantin kohotti kättään ja viittasi Eerikaa odottamaan. Nainen jäi aloilleen vaatteet sylissään.
Naetha oli saanut molemmat asiakirjat allekirjoitettua ja suoristautui. Cantin siisti kynän kärjen liinaan, kastoi sen uudelleen musteeseen ja allekirjoitti itsekin molemmat pergamentit. Lopuksi hän painoi niiden alakulmaan velhon sinetin. Sitten hän suoristi ryhtiään.
”Tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan vapaana naisena nimeltä Naethaca.”
Naethan huulet raottuivat hieman, kun hän hengitti sisään yllättyneenä. Hän painoi vapisevan kätensä suulleen ja sulki silmänsä.
”Kiitos, ’dor”, hän kuiskasi ja kumarsi syvään.
Cantin punnitsi aiemmin pohtimaansa asiaa vielä hetken, mutta pysyi päätöksessään, jonka oli itsekseen tehnyt. Hän ei ollut puhunut siitä edes Eerikalle.
”Koska olet jo riisuutunut...” hän aloitti.
Eerika oikaisi selkänsä seinustalla.
”...ehkä voisit kiitollisuuden osoituksena vielä kerran palvella minua, ’ca.”
Eerika veti kiukkuisesti henkeä ja otti askeleen eteenpäin, valmiina puuttumaan tilanteeseen. Cantin kuitenkin käänsi katseensa tähän, kurtisti kulmiaan ja teki tiukan käsimerkin. Nainen epäröi, mutta pysähtyi sijoilleen. Hänen silmissään kuitenkin riitelivät epäusko ja suuttumus.
Naetha näytti jähmettyneen paikoilleen. Hän tuijotti lattiaa, painoi kangasta itseään vasten, kuin haluten kadota sen taakse, ja sopersi jotain, mistä ei saanut selvää.
”Vastaa minulle, ’ca”, Cantin vaati matalalla äänellä.
”Hyvä on, ’dor. Mitä haluat minun tekevän, ’dor?” Naetha sanoi pienellä äänellä hartiat kumarassa.
”Katso minua, ’ca.”
Cantin kuuli Eerikan vihaisen hengityksen huoneen toiselta puolelta, mutta nainen pidättäytyi puuttumasta tilanteeseen. Naetha ei uskaltanut liikahtaakaan.
”Katso minua, Naethaca!” Cantin käski uudelleen, kun kävi selväksi, ettei nainen aikonut toimia.
Hetkeen mitään ei tapahtunut. Sitten Naetha vilkaisi miestä edessään alta kulmain, mutta laski katseensa heti uudelleen kuin peläten rangaistusta. Cantin pakottautui pysymään vain paikoillaan ja odottamaan. Ollessaan jo luovuttamassa, hänen kärsivällisyytensä palkittiin. Hyvin hitaasti nainen kohotti päätään. Ensin vain sen verran, että näki miehen saappaat. Sitten vyön, hartiat ja vasta pitkän ajan kuluttua heidän katseensa kohtasivat. Naethan kasvoilla loisti peittelemätön pelko.
”Haluatko sinä, ’ca?” Cantin vaati.
Naethan huulet vapisivat. Cantin saattoi selvästi nähdä naisen kamppailun.
”En...”
Hänen äänensä murtui. Hän nielaisi.
”En halua, ’dor”, kuului epävarma ääni.
Naisen sanojen myötä Cantinin hengitys alkoi kulkea ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla. Hartioihin kertynyt jännitys laukesi niin äkillisesti, että hänen täytyi ottaa askel taaksepäin palauttaakseen tasapainonsa.
Cantin vilkaisi Eerikaa ja ymmärsi naisen nähneen hänen reaktionsa. Hän kohtasi Eerikan vihaisen katseen vain hetken ennen kuin hän kääntyi kohti Naethaa, joka oli kuitenkin sulkenut silmänsä ja odotti kuin rangaistusta röyhkeydestä.
”Naethaca, sinä olet nyt vapaa nainen”, Cantin sanoi ja hänen äänensä oli taas tasainen ja hallittu.
Hän odotti, että nainen avasi silmänsä.
”Sinulla on oikeus kieltäytyä kenen tahansa miehen pyynnöistä ja käskyistä. Tästä lähtien sinä päätät itse omasta kehostasi ja elämästäsi.” Hän veti henkeä, ennen kuin jatkoi. ”Kysyn siis uudelleen. Haluatko sinä?”
Nainen ei vieläkään pystynyt katsomaan Cantinia suoraan silmiin, mutta hän suoristi hieman selkäänsä.
”En halua, ’dor”, hän vastasi ja tällä kertaa ääni oli jo hivenen varmempi.
Cantin nyökkäsi helpottuneena ja viittasi Eerikaa tuomaan vaatteet.
”Nyt kun olet vapaa nainen, sinun on myös pukeuduttava sen mukaan, ’ca.”
”Tuo oli täysin tarpeetonta, ’el!” Eerika suhahti vihaisesti Cantinin ohi kulkiessaan.
Eerika astui Naethan eteen ja naisen silmät laajenivat epäuskoisina nähdessään yksinkertaisen asun. Eerika puri hampaitaan yhteen sen näköisenä kuin olisi halunnut läksyttää Cantinia tämän käytöksestä Naethaa kohtaan. Hän tyytyi kuitenkin vain kehottamaan miestä pään nyökkäyksellä siirtymään kauemmas.
Cantin oli vain hyvillään saadessaan ottaa vähän etäisyyttä intensiiviseen tilanteeseen. Eerikan ryhtyessä auttamaan Naethaa pukeutumaan, hän käveli ikkunan luo ja vain tuijotti ulos. Hän ei ollut ajatellut, että hänen pieni testinsä olisi niin merkittävä. Eerika oli selvästi eniten kuohuksissaan juuri siitä. Hän oli vain halunnut varmistaa, että juuri vapautettu nainen todella ymmärsi olevansa vapaa.
Hän ei ollut edes tajunnut, miten vaikea muutos Naethalle olisi. Hän kuunteli naisten hiljaista puhetta ja mietti itsekseen, miten olisi itse suhtautunut ilmoitukseen, että hänet revittäisiin juuriltaan ja heitettäisiin elämään, jonka ehdoista hän ei tiennyt mitään. Ajatus tuntui vieraalta, sillä hän oli rakentanut oman elämänsä asemansa ja sen tuoman vallan ympärille.
Äkkiä hän ymmärsi, miksi Eerika saattoi käsittää Naethan tilanteesta jotakin sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään huomaamatta. Nainen oli tullut saarelle aivan toisenlaisesta maailmasta. Ehkä hän oli siksi ilmoittanut lähtevänsä Daune-Uniin auttamaan.
”No, miltä hän näyttää, ’el?” Eerika kysyi keskeyttäen Cantinin ajatusten virran.
Cantin kääntyi. Huoneen toisella laidalla Eerikan vieressä seisoi ujo nuori nainen, jonka ei olisi arvannut olleen orja vielä hetkeä aiemmin. Hiukset oli kiinnitetty päähineen alle kaupunkilaisnaisten tapaan, ja vyöltä roikkuvat taskut kertoivat omistuksesta. Naethan silmät valuivat kyyneliä, mutta nainen hymyili sädehtivästi. Cantin nyökkäsi hyväksyvästi.
”Kiitos, ’dor. Ja kiitos Eerikache. Minä... olen kiitollinen täydestä sydämestäni. En voi sanoa, miten paljon tämä merkitsee minulle.”
Sitten hän painoi päänsä kuin arvellen puhuneensa liikaa.
”Naethaca. Minä en milloinkaan kunnolla pyytänyt anteeksi sitä, mitä sinulle tein. Minulla ei ole juuri muuta selitystä kuin oma ymmärtämättömyyteni ja välinpitämättömyyteni. Mutta olen pahoillani siitä, mitä sinulle tein ja aiheutin. Olen hyvilläni, jos tästä kaikesta seuraa sinulle edes jotain hyvää. Jää hyvästi. Vaunut odottavat sinua linnan pihassa.”
Cantin puhui ikkunan luota, eikä saanut itseään enää lähestymään vapauttamaansa naista.
----
A/N: Tämä olikin vähän pidempi luku, mutta halusin saada koko kohtauksen samaan lukuun. Toivottavasti ei haittaa.
Muoks. 23.10.2026
