Ficin nimi: Isoäidin perintölautanen
Kirjoittajat: Linne & Maissinaksu
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor
Genre: Slice of life
Summary: “Onneksi onnettomuudessa on tosin sanottava, että esteettinen menetys on minimaalinen.”
A/N: Linnen tosielämän sattumusta mukaillen syntyi pieni ja sukkela yhteisprojekti MurderMediaa. 😆
***
Vincent seisoskeli keittiön ovella ja katseli, kuinka Alastor nosteli hänen tiskaamiaan astioita kaappiin. Hän olisi tietenkin voinut ojentaa auttava kätensä, mutta hän oli lopen uupunut ja ärtynyt kuunneltuaan uuden pomonsa jaaritteluja useamman tunnin. Ollakseen rehellinen Vincent pohdiskeli jo, kohtaisiko pomo ennenaikaisen loppunsa sähköiskun vai veitsen kautta. Alastor sitä paitsi käytännössä asui sitä nykyä hänen talossaan, joten tietysti tämä osallistui yhteisiin askareisiin.
Vincent oli juuri aikeissa kysyä, haluaisiko Alastor lasillisen viiniä ennen illallista, kun hänen huomionsa kiinnittyi siteeseen tämän kädessä. Alastorin mukaan veitsestä tullut viilto oli vain pieni pintanirhaisu, mutta oli Vincent silti näkevinään pientä hapuilua.
“Hei Al, lopetahan tuo ja kaada vaikka vähän viiniä”, hän sanoi ystävällisesti ja astui tämän viereen. “Anna minä hoidan ne loput astiat.”
Alastor vilkaisi Vincentiä ja kohotti toista hyvinhoidettua kulmakarvaansa. “Vakuutan, että olen varsin kykenevä huolehtimaan puhtaista astioista, Vincent. Isoäitini oli sentään kotiorja ja opetti yhtä sun toista.”
Vincent ei antanut alentuvan heiton lannistaa, vaan tuijotti merkitsevästi Alastorin sidottua kättä. “Ja montako kertaa minun pitää vielä ehdottaa, että kävisit lääkärillä?”
Oli Alastorin vuoro tuijottaa häntä tyrmäävästi. “Nähtävästi yhtä monta kertaa kuin minun pitää muistuttaa, ettei yksikään kunnollinen lääkäri tässä kaupungissa hoida värillisiä –”
Juuri silloin suuri lautanen lipsahti Alastorin loukkaantuneesta kädestä ja putosi lattialle hirvittävän räsähdyksen säestämänä. Vincent käännähti kauemmas silmänsä ummessa, ja kun hän avasi ne, näky lattialla oli juuri se, mitä hän oli pelännyt.
“Isoäitini perintölautanen...!” hän sopersi.
“Hupsista. Pahoitteluni”, Alastor sanoi ja tapitti ruskean ja keltaisen kirjavia palasia lattialla. “Onneksi onnettomuudessa on tosin sanottava, että esteettinen menetys on minimaalinen.”
Vincent veti syvään henkeä nenän kautta. “Tuo oli aito Kirkenkale-lautanen!”
“Valitettavasti tuo nimi ei kerro minulle mitään. Sen sijaan sen katsominen päivittäin kertoi, että isoäidilläsi oli sangen hirvittävä maku.”
“Phöh, ettäs ilkeät. Se oli vieläpä yksi harvoja hyväkuntoisia kappaleita! Olisin saanut siitä huutokaupassa takuulla tuhansia, jos olisin jonain päivänä päättänyt myydä sen”, Vincent jupisi käsivartensa puuskassa.
“Varsinainen tragedia.”
"Se on tragedia!” Vincent voivotteli. “Isoäidin viimeiset sanat minulle olivat: ‘Vincent, muista, että Kirkenkalesta saa enemmän kahisevaa yksittäisinä osina kuin settinä’.”
“Saatana varjele sinua ja sukuasi”, Alastor tuhahti pisteliäs virne suupielessään ja nappasi luudan keittiön nurkasta siivotakseen sirpaleet. “Sinulla on jo rahaa vaikka takalistosi päivittäiseen pyyhkimiseen, senkin todellisuudesta vieraantunut kolonialisti. Mitä sinä joillain teoreettisilla huutokaupan tuhansilla muka tekisit?”
Vincent veti uudelleen henkeä ja pysähtyi miettimään. Olihan Alastorin sanoissa perää. Mutta silti! Hän oli vilpittömästi pitänyt isoäitinsä perintölautasesta, vaikka Alastor usein olikin iloisesti huomauttanut sen olevan ruma kuin synti. Siinä asiassa heidän makunsa eivät kohdanneet vähääkään.
“Sitä paitsi”, Alastor jatkoi maireasti hymyillen, “jos kaadat sitä viiniä, voin keksiä takalistollesi jotain hyödyllistä käyttöä.”
“Kuten kirveesi maalitauluna käyttäminen?” Vincent tiedusteli kuivasti, mutta marssi kuuliaisesti viinikomerolle. Ehkä lasi punaviiniä auttaisi senhetkiseen tunnelmaan, vaikka hän arvelikin tarvitsevansa jotain vielä vahvempaa.
“Hyvänen aika, älä saata minua kiusaukseen, Vincent hyvä.”
