Nimi: Kaidalla tiellä
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus, lainaan hahmoja, enkä tee tällä rahaa.
Kirjoittajalta: Kirjoitettu virkehaasteen innoittamana. Homoseksuaaliset teot poistettiin Suomessa rikoslaista vuonna 1971 ja tämä tarina sivuaa aihetta. Niin ja tämä lienee AU, koska hahmot ovat tässä elossa.
Sanalista:
1. kaksi
2. jättää
3. taivas
4. vesi
5. pehmeä
6. siirtää
7. hellä
8. tuuli
9. kavala
10. lumota
11. juhla
12. kevät
13. haavoittaa
14. ilo
15. alin
Vilho astui pihalle kaksi kahvikuppia kädessään ja istahti penkille. Aurinko lämmitti jo, ja Urho oli riisunut paitahihasilleen, mutta Vilho jätti pusakan vielä ylleen. Muutama pilvenhattara täplitti vaaleansinistä taivasta, ja kylän suunnalta lensi peräkanaa kaksi varista, jotka laskeutuivat vierekkäin läheiseen kuuseen. Varjopaikoissa viimeiset lumilämpäreet olivat hiljakseen haihtumassa ilmaan tai sulamassa pieninä puroina vedeksi. Kevyt utu teki huhtikuisesta valosta tavallista pehmeämpää.
Ehkä se oli valo ja lämpö, tai kenties varikset, joka sai Vilhon siirtämään kupin heidän välistään, kuromaan umpeen syntyneen tyhjän tilan ja ottamaan Urhon käden käteensä.
"Mistäs ny tuule?" Urhon ääni oli huvittunut mutta hellä, ja hän silitti peukalollaan Vilhon kämmenselkää.
"Lounaasta kai", Vilho sanoi umpimähkään, ja totesi sitten ympäristöä hetkisen tarkkailtuaan, että ilmassa todella tuntui hento lounainen tuulenvire. Vilholla oli lämmin pusakassa, mutta hän ei uskaltanut luottaa siihen, etteikö kavala kevätsää vielä heittäisi eteen hyytäviä käänteitä, ja se ajatus toi jostain syystä hänen mieleensä aivan toisen muutoksen ja hän sanoi mietteliäästi: "Tässä onkin nyt pari kuukautta eletty yhteiskunnan silmissä poissa rikoksen poluilta."
"Kappas, nii ollaanki", Urho sanoi naurahtaen ja jatkoi: "Emmää nuaren ikin olis kuvitellu, et tommone kriminaali ku sää mut nii lumois, et määki onnellisen kriminaalin eläsi mont vuasikymment."
Vilho puristi Urhon kättä, tämä kyhnytti jalallaan Vilhon säärtä ja sanoi hetken kuluttua: "Kai täs piäne juhlanki vois pittä, vaik Lammio ja häne sakemanni kans malja nosta."
"Hmm, vois kai sitä, täytyy kattoo jos keväämmällä tulee Helsinkiin päin asiaa."
Jonkin aikaa molemmat paistattivat päivää vaiti, kunnes Vilho avasi jälleen suunsa: "On se nyt perkele että tämmönen asia on olevinaan joku rikos taikka sairaus", mutta hän puhui enemmän periaatteesta kuin tunteesta, eikä epäoikeudenmukaisuuden kokemus päässyt haavoittamaan hänen hyvää tuultaan.
"Nii, mut täyty vaa uskko, et asia menevä paremppa päi, vaik hitaalaisest", Urho sanoi ja hänen äänessään kuuluva rauha sai Vilhon tuntemaan syvää kiitollisuutta ja iloa.
Kun he paljon myöhemmin palasivat sisälle, narahti ulkoportaiden alin rappunen kotoisasti heidän noustessaan perätyksin, ja kuusesta kuului varisten tuttavallinen raakunta.
