Nimi: Jälkeen ja ennen
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Kirjoitettu Virkehaasteen innoittamana. Tämä on jatkoa tarinalle, jota ei olemassa kuin mun päässäni, ja siksi tämä ei ehkä ole kovin ymmärrettävä, mutta jos joku tämän silti lukee, niin tulkita saa ihan omalla tavallaan. En ole tähän oikein tyytyväinen muutenkaan, tästä tuli jotenkin teennäinen, vaikka aikomus oli aivan vilpitön.
Keksaisin sitten tuommoisen teennäisen otsikonkin.
Sanalista:
1. kaksi
2. jättää
3. taivas
4. vesi
5. pehmeä
6. siirtää
7. hellä
8. tuuli
9. kavala
10. lumota
11. juhla
12. kevät
13. haavoittaa
14. ilo
15. alin
Killan kokous on päättynyt, talvimyrsky vaiennut ja Kalmanhanaukio kahdentoista vallannut hiljaisuus on tiheää ja raskasta.
Sirius on jättänyt makuuhuoneensa oven auki, kuten hänelle on tullut tavaksi, ja Severus astuu sisään, samanlaisella rutiinilla hänkin.
Sirius on jättänyt raolleen myös verhon, jonka lomasta pilkistää kirkasta yötaivasta, ja Severus menee sulkemaan sen. Hän hätkähtää valonvälähdystä ‒ katulampun heijastus vesilätäköstä ‒ ja aikoo hetken verran jättää verhon silleen, pienenä protestina jatkuvaa, väsyttävää varuillaanoloa vastaan, mutta sulkee sen kuitenkin; mitätön virhe voi tässä vaiheessa maksaa kaiken.
Sirius on seurannut katseellaan Severuksen toimia, ja kun tämän pehmeät askelet viimein tulevat sängyn luo, kertoo Siriuksen huulille nouseva pieni hymy hänen seuranneen myös Severuksen ajatuksenjuoksua.
Severus siirtää sivuun peittoa puikahtaakseen sen alle ‒ samalla hän siirtää syrjään ajatuksen, että ehkä juuri tämä on heidän ratkaiseva virheensä.
Sirius on lämmin hänen vieressään, sylissään, kosketus niskassa ja selällä on hellä, mutta painostava tunne ei päästä irti kummastakaan, vaan vaatii sitä huomiota, jonka he haluaisivat antaa toisilleen.
"Dumbledore vaikutti olevan hyvällä tuulella", Sirius sanoo ja kääntyy tuijottamaan kattoa. Severus tietää täsmälleen, mitä hän tarkoittaa ja mitä siitä todennäköisesti seuraa heille, Harrylle, koko sodalle ja killalle, jonka jäseniin on vaivihkaa hiipinyt kavala luottavaisuus ja petollinen toiveikkuus.
"Lupin on jotenkin onnistunut lumoamaan sinun serkuntyttösi", Severus huomauttaa näennäisen asiaankuulumattomasti, mutta hänellä on vahva tunne, että sekin liittyy samaan optimistisen odotuksen harhaan, jossa heidän joukkonsa ovat viime kuukaudet olleet, ja joka ei voi päättyä kuin huonosti. Syksyllä olleet yhteenotot kuolonsyöjien kanssa voitettiin liian helposti ja vuodenvaihteen juhlapyhät menivät vastoin oletuksia täysin rauhassa.
"Ei kai tuo niin suuri ihme ole verrattuna siihen, mitä me olemme tehneet toisillemme", Sirius virkkoo hymyillen, mutta hymy katoaa hänen jatkaessaan: "Keväällä tapahtuu varmasti", ja Severus tietää hänenkin ajattelevan, että se kevät saattaa hyvinkin jäädä heidän viimeisekseen.
"Harrylle on pakko kertoa pian", Severus sanoo ja näkee Siriuksen silmissä haavoitetun eläimen katseen, eikä halua ajatella, miten sama tieto haavoittaa Harrya. Unohtaakseen oman pelkonsa ja välttyäkseen näkemästä kipua Siriuksen kasvoilla Severus vetää tämän syliinsä, ja saadessaan hyväilyynsä vastakaikua hänet valtaa tunne, joka toisissa olosuhteissa voisi kehittyä iloksi.
Merkillistä, miten jonkun ensin haluaa lähettää alimpaan helvettiin, ja sitten onkin valmis menemään sinne yhdessä hänen kanssaan.
