Tekstin nimi: Kauhulasten kartta
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Kirjoittaja: Linne
Genre/trope: found family, character study, kauhu/fantasia
Summary: Raphin lempipaikka kaupungissa oli niin salainen, että Jeankaan ei ollut koskaan käynyt siellä.
A/N: lisää tekstiä mun Kauhulapsiverseen! Aikaisemmat tekstit löydät
täältä (k-11) ja
täältä (k-11).Oon hirveen rakastunut tällaisiin character studyihin ja sellainen tämäkin on xD Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Jeanin lempipaikka kaupungissa oli, ironisesti, sieltä pois johtava tie.
Tie ei tietenkään johtanut minnekään. Kaupungista pääsi pois vain kerran kahdessa viikossa Portin kautta, eikä Portti ollut koskaan avautunut moottoritielle. Tietä sai ajaa niin kauas kuin lystäsi pääsemättä koskaan minnekään, ja juuri siksi Jean rakasti sitä. Kaupungissa, jossa täytyi olla jatkuvasti varuillaan, oli ihanaa istahtaa kuskinpaikan reunalle, hivuttautua eteenpäin kunnes jalat ylettivät polkimille, painaa kaasua ja sitten vain ajaa, ajaa, ja ajaa.
Muut liittyivät harvoin hänen seuraansa näille reissuille. Raphillekin tuli niistä huono olo, mutta siitä huolimatta poika tuli aina joskus urhoollisesti mukaan vaikka veivasikin ikkunan auki ja työnsi päänsä ulos, ruskea tukka ilmassa heiluen. Eräänä päivänä – Jean arveli, että se saattoi olla hänen syntymäpäivänsä, mutta ei ollut varma –Raph kehotti häntä tulemaan ulos ja esitteli hänelle moottoripyörän, jonka oli kaikessa hiljaisuudessa kunnostanut. Jean rakasti sitä, vaikka joutuikin istumaan hankalasti kyykyssä yltääkseen kaasuun.
Romeon lempipaikka kaupungissa oli kirjasto.
Kukaan muu ei pitänyt siitä, lähinnä siksi, että kirjasto kuiski salaisuuksia, jotka yrittivät vetää luokseen, jos ei ollut varovainen. Ne lupailivat seikkailuja, toinen toistaan tenhoavampia, niin että kirjan etsijä jäi hyllyjen väliin ikuisiksi ajoiksi vaeltelemaan kun ei osannut valita. Kirjastolla oli jo monta uhria, Vaeltajia, jotka harhailivat ympäriinsä kirjapino kainalossaan ja silmissään tyhjä katse.
Romeo piti paikasta silti. Ehkä se johtui siitä, että kirjastossa hän oli aina saanut olla rauhassa. Vaikka hän alkoikin jo uskoa että muut eivät ajaisi häntä pois, eivät edes silloin kun näkivät hänet ilman naamiota, hän piti siitä, että hänellä oli paikka mihin mennä. Hän oli pitänyt kirjastoista jo silloin, kun asui vielä kaupungin ulkopuolella. Silloinkin hän oli usein mennyt lähimpään kirjastoon turvaan.
Raph ei pitänyt siitä, että hän meni kirjastoon yksin, mutta kirjojen lupaukset eivät vaikuttaneet Romeoon kuten muihin. Hän tiesi, ettei kukaan hänenlaisensa voisi koskaan olla sankari.
Beth piti eniten hautausmaasta.
Hautausmaa oli kaupungin ainut paikka, jossa kasvoi kukkia. Ne olivat kaikki valkoisia ja tuoksuivat voimakkaasti, mutta hänestä ne olivat kauniita. Ja hän piti hautausmaan keskellä solisevasta suihkulähteestä, vaikka Jean varoittikin häntä juomasta sen vettä. Sen ääni rauhoitti kaaosta hänen päässään.
Kaikkein eniten hän kuitenkin piti hautausmaan valtavasta harmaasta naispatsaasta, joka istui risti-istunnassa ja tuijotti lempeänä hameensa kivisiä laskoksia, aivan kuin olisi vain odottanut, että joku kiipeäisi sen syliin. Juuri sieltä Jean oli Bethin löytänyt, ja siitä asti Beth oli rakastanut patsasta. Se oli melkein kuin äiti.
Will piti eniten siitä kaupunginosasta, missä Raph milloinkin oli.
Hän oli nyt jo rohkeampi eikä roikkunut vanhemman pojan hihassa koko päivää, mutta hänellä oli silti parempi olla, kun hän tiesi, missä Raph oli. Aina siitä asti, kun Raph oli löytänyt hänet itkemästä tieltä suistuneen rekan takaosasta, Raph oli ollut turvallisin ihminen, jonka hän tiesi. Raph oli voimakas ja vahva, mutta Raph oli silti vain poika, eikä ollenkaan kuin ne miehet, jotka –
Jos Will ei voinut syystä tai toisesta olla Raphin lähellä, hän oli mieluiten kotona. Kodin sijainti vaihteli aina kun joku kaupungin hirviöistä löysi heidän piilopaikkansa tai joku heistä muuttui omituiseksi, mutta Will viihtyi silti parhaiten paikassa, jota he milloinkin kutsuivat kodiksi. Hän piti siitä, että hänellä oli oma makuupussinsa ja reppunsa ja oma veitsensä, se, jonka Raph oli lahjoittanut hänelle leikattuaan ensin auki köydet, joilla Willin kädet oli sidottu selän taakse.
Raphin lempipaikka kaupungissa oli niin salainen, että Jeankaan ei ollut koskaan käynyt siellä.
Raphkaan ei käynyt siellä usein. Paikka herätti hänessä kummallisia tunteita, samaan aikaan lämpimiä ja surullisia, eikä hänellä sitä paitsi ollut usein aikaa vain itselleen. Päivät kuluivat pitkälti ruuan hankkimisessa ja hirviöiden välttelyssä, ei hänellä ollut aikaa tehdä mitä mieli.
Mutta aina joskus hän ilmoitti Jeanille lähtevänsä pyöräilemään, ja vaikka tyttö nyökkäsi tietäväisesti, tämä ei koskaan sanonut mitään. Heillä oli kokonainen kokoelma ruosteisia autoja, mutta tähän paikkaan Raph meni aina pyörällä.
Talo ei eronnut lainkaan muista taloista saman kadun varrella. Ne olivat kaikki kapeita ja kaksikerroksisia, ja kaikissa oli samanlainen aidattu puutarha ja lieriönmallinen postilaatikko, jonka maali oli vanhuuttaan rapistunut pois. Raphilla oli hämärä muistikuva siitä, kun se oli kiiltävä ja punainen, mutta muisto oli yhtä haalistunut kuin postilaatikkokin.
Hän jätti pyöränsä puutarhaan ja astui muutaman portaan ylös etuovelle. Se ei ollut lukossa. Aina joskus Raph huomasi toivovansa, että se olisi.
Sisällä talossa mikään ei koskaan muuttunut. Lattialla oli hiukan enemmän pölyä ja tapetit haalistuivat aina enemmän, mutta kodinkoneet jököttivät edelleen paikoillaan, televisio odotti, että se napsautettaisiin päälle ja perhekuvat hymyilivät edelleen kapean eteisen seinillä.
Raph pyyhki jalkansa mattoon, kuten häntä oli opetettu ja kuljetti sitten sormiaan pitkin perhekuvien lasia. Niihin tarttui pölyä ja hän pyyhki kuvia peittävää lasia hihalla, kunnes näki kuvat selvästi.
“Isä”, hän sanoi hiljaa. “Äiti.”
