Nimi: Nuotiolla
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Angstinen hahmotutkielma
Ikäraja: K11
Pääpari: Rokka/Tassu
Yhteenveto: Antti ei ottaisi Tassua mukaansa pahimpiin taistelupaikkoihin, vaikka tämä pyytäisi.
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tumblrissa oli viime viikolla
Suomalaisten faniteosten viikko 2026, jonka seitsemännen päivän promptista
tulen äärellä tämä ficci on kirjoitettu. Täsä pittää kanssa tietää semmonen että kun kehittelin tätä läppärittömällä mökkireissulla niin huikkasin ystävilleni että sanokaa joku Tuntemattoman sotilaan hahmo ja ensimmäisenä mulle vastattiin että vänrikki Stool. Päätin kuitenkin olla valitsematta häntä tämän ficin päähenkilöksi ja kallistuin sen sijaan toisena nimettyyn Suden Tassuun.
Anywayyyyy en oo hetkeen menny hulluks siitä että Rokka yksinkertasesti Ei Vaan Ota Tassua mukaansa niille murhanhimoisimmille sooloiluretkilleen missä se nauraa tappaessaan kymmenittäin ihmisiä vaan ottaa kaverikseen kenet tahansa muun. Niin kuin siinä yhdessä kuuluisassa kohtauksessa sen yhden juuri pahasti traumatisoituneen jätkän, jota emme tavanneet kertaakaan sitä ennen tai sen jälkeen, ja joka siellä sitten traumatisoitui vitusti lisää.
Rokan ja Tassun voi lukea tässä periaatteessa platonisena tai romanttisena, mutta siis mun päässänihän ne on aina ja joka tapauksessa naimisissa 4ever ikuisesti. JA vaimojensa kanssa toki myös aina #kannaskommuuni4ever mutta tää ficci ei varsinaisesti kerro siitä.
NUOTIOLLAKun vihollinen luovuttaa valtaamansa kylän ja vetäytyy takaisin alkuperäiselle linjalleen, nojaa Tassu suksisauvoihinsa sen suon laidalla, jolle Antti yöllä lopetti kokonaisen joukkueellisen niiden väkeä. Niitä on pakko olla siinä ainakin neljäkymmentä. Luultavasti niitä on enemmänkin, joku ne varmaan vielä laskee siitä. Antti sitä ei tee, vaikka hänkin kulkee ruumiilta jäätyneelle ruumiille tutkien kulkiessaan niiden varusteita mutisten välillä tyytymättömästi. Ruumiiden päälle on satanut hieno kerros uutta lunta, joka peittää veriset reiät niiden lumipuvuissa.
”Hittoko mie mänin äänee sannoo sil vänskäl jot kengittäsin koko joukkueen jos näil vaa ois olt huovikkaita ottaa”, Antti puhelee palatessaan Tassun luo. ”Kai se taivaan äijä päätti minnuu napauttaa jotten mie ylpistys ko hää koko yön joutu minnuu varjelemmaan. Vaikken mie muut ko porukal ehjempää ja lämpimämpää jalkinetta.”
Hänen kepeän hyväntuulinen äänensä saa Tassun värähtämään inhosta. Hän kääntyy poispäin eikä katso, seuraako Antti häntä, kun hän menee.
Tassu ei pidä siitä puolesta Antissa, joka nousee tällaisina aikoina pintaan. Siitä osasta hänessä, jolla on hauskaa tappaessaan ja joka saa hänet puhumaan siitä niin kuin se ei olisi yhtään mitään. Antti tietää sen. Sen tähden hän ei olisi ottanut Tassua mukaansa sivustaa varmistamaan, vaikka hän olisi ollut vapaa. Osin hän koettaa sillä suojella Tassua, koska totta kai hän haluaa pitää Tassun poissa kaikista vaarallisimmista paikoista, joihin hän itse puolestaan ilmoittautuu menemään vapaaehtoisena, mutta yhtä lailla hän tekee niin voidakseen toimia sellaisissa paikoissa rauhassa, vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Sillä kyllä hän jonkinlaista syyllisyyttä tuntee – ei tosin siitä, että hän nauttii tappamisesta, vaan siitä, miten vastenmielistä Tassusta on se, että hän siitä nauttii. Siitä hän on pahoillaan, mutta ei hän sitä anteeksi suostu pyytelemään. Sodassa on pakko tappaa tai tulla tapetuksi, eikä Antilla ole mitään halua tulla tapetuksi. Ja onhan Tassukin täällä tappanut vihollisia aivan yhtä lailla. Mutta Tassu ei koskaan tee sitä mielellään. Hänen kokemuksensa mukaan juuri kukaan ei tee sitä mielellään.
Antti tekee. Niin kuin se olisi hänelle pelkkää peliä, jossa on poikkeuksellisen kovat panokset.
”Elä sie Tassu luule etten mie välitä”, Antti on kerran sanonut hänelle etusormeaan heristäen. ”Tääl ei piä riiellä omatuntons keral. Pakkoha siunkii on jotenki silviisii aatella jot taistelles viholline ei oo ihmine. Niinko kaikkein toistenki. Kuka tääl muuten sais mittään tehtyy.”
Siinä voi olla jotakin perää. Tassu ymmärtää kyllä, miten mieletöntä sota on. On hänkin joskus pahimmissa paikoissa tarttunut mielettömästi sellaisiin ajatuksiin kuin että mitä enemmän hän niitä kaataa tähän, sitä vähemmän niitä pääsee Kannakselle heidän kotejaan ja perheitään. Mutta Antilla tappamisen riemu on sittenkin jotain muuta.
Tietenkään se ei kuulu oikeaan elämään. Missään muualla kuin täällä ei Rokan Antti tappaisi ketään. Tassu on aina koettanut parhaansa mukaan ajatella, ettei tämä taisteluihin kammottavan hilpeästi, julmasti, jääkylmän häijysti virnuillen rientävä mies ole lainkaan hänen Anttinsa, joka kantaa mukuloita hartioillaan ja kietaisee kättä Lyytin vyötäisille ohi kulkiessaan ja sitoo saunavastat valmiiksi Tyynellekin ja murisee unenpöpperöisenä tyynyynsä, kun verhot avataan kesällä auringonnousun tieltä, ja kun Antti jo talvisodan aikana otti tavakseen ottaa pahimpiin paikkoihin avukseen kenet hyvänsä muun kuin hänet, jos se vain suinkin oli mahdollista, voisi se yleensä onnistuakin. Sitä kuitenkin vaikeuttaa jatkuvasti se, ettei Antti ei anna olla taistelujen jälkeenkään. Antti on aina ajatellut, että ristiriidat on selvitettävä heti, ja että asioiden laita kyllä valkenee toisellekin, kunhan hän vain selittää oman puolensa niin selvästi ja perinpohjaisesti, että toinen varmasti sen ymmärtää eikä mitään epäselvyyksiä jää. Toki hän ymmärtää, että ja miksi Tassu vieroksuu tätä puolta hänessä, mutta ei sitä, miksi Tassusta on niin tympäisevää, kun hän koettaa joka kerta sekä perustella ja oikeuttaa sitä että painaa sen villaisella, koska onhan se nyt selvää, että sodassa täytyy tappaa.
Kyllä Tassu sen tietää. Jos tässä ainoastaan siitä olisi kysymys, ei Antti yrittäisi puhua siitä jokaisen tällaisen taistelun jälkeen.
Eilinen taistelu kalvaa Tassua vielä tavallista ikävämmin. Eikä vain siksi, että Antti on yksin teurastanut lumihankeen viisikymmentäkaksi venäläistä – niin monta ruumista joku kuuluu sieltä lopulta laskeneen – vaan siksi, että se poika, jonka hän tällä kertaa veti mukaansa Tassun sielua ja ruumista suojellakseen, oli juuri paennut niiden edellisen hyökkäyksen alle jääneen porukan mukana ja tutisi kauhusta mykkänä jo valmiiksi. Siinä tuntuu olevan jotakin poikkeuksellisen inhottavaa, eikä Tassu osaa enää sanoa, valitsiko Antti hänet ilkeyttään vai eikö hän todella uskonut, ettei poikaparka järkyttyisi vielä enemmän siitä, mitä hän sillä suolla joutuisi näkemään. Joka tapauksessa se sai syyllisyyden kiertämään Tassun sisuskaluissa, ja se vain paheni, kun hän näki pojan myöhemmin. Tämä oli jäänyt kyyhöttämään lumihankeen tuijottaen silmät mitään näkemättöminä eteensä sammunut tupakka suussaan, ja Antti vain naureskeli sitä, että poika – jonka nimeä hän ei muistanut, jos oli sitä koskaan kysynytkään – oli sitonut hänen päähänsä sattuneen haavan yhtä tiukasti ja paksusti kuin pikkulapsen kapalot.
Sentään pojalle myönnetään yön tapahtumista samanlainen loma kuin Antille, kun majuri myöhemmin kokoaa pataljoonan kiittääkseen heitä hyvin suoritetusta tehtävästä. Tassu toivoo hänen siitä tokenevan. Hänen omatuntonsa kolkuttelee yhtä mittaa siitä, ettei hän edes ehdottanut Antille tulevansa itse hänen mukaansa pojan sijaan. Kyllähän hän sen kaikesta huolimatta olisi kestänyt. Vaikkei se lopulta olisi auttanut mitään. Ei Antti olisi suostunut siihen. Hän ei olisi halunnut nähdä Tassun ilmettä tämän joutuessa katsomaan hänen murhanhimoaan niin läheltä, koska Rokan Antin huono omatunto on varattu oikeita ihmisiä varten. Ei vihollisia eikä ilmeisesti myöskään sellaisia sotamiehiä kohtaan, jotka hän valitsee mukaansa niin satunnaisesti, ettei vaivaudu opettelemaan edes heidän nimiään.
Majurin kiitospuheen jälkeen siirrytään majoitusalueelle, jossa Antti istuu reppuineen ja muine tavaroineen Tassun viereen korvikenuotiolle, jonka lieskat heijastuvat vaimean punertavina ympäröivästä hangesta. Pilvinen taivas hämärtää jo.
”Mie lähen seuraaval ajoneuvol”, Antti sanoo.
”Selvä.”
”Tassu.”
”San terveisii Lyytil ja Tyynel ja mukuloil”, Tassu sanoo hiljaa. ”Ja pyyvä niilt miun puolestain anteeks etten täl kertaa ehtint kirjettä laittamaa.”
”Puhuisit Tassu miul. Mie se vaan oon. Kylhä sie miut tunnet.”
Tassu pudistaa päätään ja nousee.
”Tassu”, Antti yrittää vielä. Liekit heijastuvat orastavassa hämärässä hänen kasvoiltaan, eikä Tassu voi olla ajattelematta, miltä hänen on täytynyt niiden suolle jääneiden mielessä näyttää.
”Sano et se männöö seuraavan postin mukkaan”, hän sanoo ja lähtee kolmannen joukkueen teltoille katsomatta taakseen.
