Tekstin nimi: Kauhulasten vieraat
Ikäraja: K-11
Fandom: Originaali
Genre/trope: kauhu, slice of life, fantasia, lievä hygge
A/N: poikaystävä on viime aikoina innostunut kauhupeleistä ja tästä inspiroituneena päätin itsekin luoda uuden originaalisarjan. Raphista olen jo kirjoittanut yhden tekstin, joka löytyy
täältä (k-11) mutta tätä raapalesarjaa pystyy seuraamaan lukematta aikaisempaa tekstiä. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Osallistuu
spurttiraapaleeseen.1. 350 sanaa,
harhauttaaRaph näki auton ryöstellessään uusia Vaeltajia.
Varastaminen ei herättänyt hänessä mitään tunnontuskia. Vaeltajat olivat kaupunkiin eksyneitä raukkoja, jotka eivät joko olleet löytäneet Porttia ajoissa, tai kestäneet odottaa sen avautumista. Jossain vaiheessa heidän mielensä antoi periksi, he aloittivat päämäärättömän vaeltelun kaduilla ja sulautuivat osaksi kaupungin sumuista maisemaa, jota auringonvalo ei koskaan kirkastanut.
He eivät enää tarvinneet tavaroitaan, mutta Raph tarvitsi. Yleensä Vaeltajilla oli aina jotain hyödyllistä mukanaan: lääkkeitä, ruokaa, joskus aseita. Raphin lempilöytö oli kamera eräältä onnettomalta valokuvaajalta.
Vaeltajia oli helppo harhauttaa. Yleensä riitti, kun ripusti oksaan tai katulyhtyyn jotain kiiltävää. He havahtuivat hetkeksi transsistaan ja suuntasivat katseensa kiiltoa kohti, eivätkä edes huomanneet, jos joku tyhjensi heiltä taskut.
Kun Raph tutki uuden uhrinsa laukkua, hän huomasi auton.
Breenvillen autoista useimmat olivat puhki ruostuneita ja rikkinäisiä, mutta tämä oli uusi. Se oli suuri, kiiltävän musta ja sen renkaat olivat vielä aivan ehjät. Lisäksi Raphista näytti siltä, kuin auto olisi parkkeerattu supermarketin pihaan, sen sijaan että se olisi kaatunut tai iskeytynyt ulos tieltä.
Auton edessä seisoi kaksi tummiin pukeutunutta ihmistä, ehkä mies ja nainen, mutta niin kaukaa ei voinut olla varma. He puhuivat keskenään mutta eivät vaikuttaneet vihaisilta. Ehkä he eivät tappaisi toisiaan. Monet niistä, jotka tulivat kaupunkiin yhdessä, tappoivat toisensa.
Raph päästi Vaeltajan menemään, käveli muutaman metrin Alapuistoon ja kiipesi siellä puuhun. Suurin osa Breenvillen puista oli kitukasvuisia, mutta tämä tuntui pärjäävän ihan hyvin. Puun runkoon oli kaiverrettu kymmeniä nimikirjaimia.
Latvasta näki hyvin supermarkettiin. Pari oli luultavasti ajanut alamäkeä kaupungin päätietä pitkin ja pysähtynyt kaupan eteen. Jostain syystä moni ajautui sinne. Ehkä he ajattelivat löytävänsä apua.
Kun Raph katseli paria, hän huomasi Jättiläisen lähestyvän heitä. Jättiläinen lähti harvoin tunneleistaan, mutta tuoreen ihmislihan tuoksu yleensä houkutteli sen paikalle. Raph pystyi melkein kuulemaan sen napsuttelevan saksiaan yhteen.
Hän ei itsekään tiennyt, miksi teki mitä teki. Ehkä siksi, että tulijoilla oli niin hieno auto. Hän ei yleensä yrittänyt pelastaa kaupunkiin tulevaa väkeä.
Joka tapauksessa Raph tarttui pistooliinsa, tähtäsi ja ampui.
Jättiläinen kirkaisi niin kovaa, että sen kuuli puistoon asti. Raph ei jäänyt odottelemaan sen eikä ihmisten reaktiota. Hän hyppäsi alas ja suuntasi askeleensa kotiin, jättäen tulokkaat oman onnensa nojaan. Olihan hän antanut heille vähän toivoa.
2. 350 sanaa,
teräväKuten Raph oli arvellutkin, Jean ei pitänyt siitä, että hän oli auttanut tulijoita.
“He alkavat kohta etsiä jotakuta, jolla on asei”, tyttö sanoi synkästi samalla kun paloitteli vihanneksia soppaan. “Luulevat saavansa apua.”
Raph kohautti harteitaan. “Eivät ne meitä löydä. Kaupunki on iso. Ja voidaanhan me ohjata ne Portille kun se taas aukeaa.”
“Jos he selviävät sinne asti”, Jean sanoi ja pudotti valkoiset porkkananviipaleet kiehuvaan veteen. “Sitä paitsi, jos he eivät selviä, sinä saisit sen auton.”
“Jeeppi on ihan hyvä.”
Jean katsoi häntä terävästi ja ojensi hänelle puukauhan. “Teepä keitto sitten loppuun, herra Hellämieli.”
Raph irvisti hänelle mutta tarttui kauhaan. Hän katseli ruosteisessa kattilassa pyöriviä porkkananviipaleita ja vaaleanvihreitä persiljanlehtiä. Lieden vieressä odotti purkki naudanlihaa, mutta hän avaisi sen vasta, kun porkkanat olivat kiehuneet. Lihan tuoksu houkutteli kaikenlaisia olioita paikalle, eikä lihaa kannattanut muutenkaan säilyttää avattuna. Kaikki pilaantui Breenvillessä nopeasti.
“Missä Will on?” Raph kysyi kun Jean alkoi kattaa pöytään kuhmuisia lautasia. Beth istui jo omalla paikallaan ja rallatteli omiaan. “Tuo on hänen hommansa.”
“Meni taas leikkimään sen zombin kanssa”, Jean sanoi paheksuvasti ja otti astiakaapista kourallisen ruostuneita lusikoita. “Minusta meidän pitäisi heittää se menemään.”
“Ei me enää voida. Will on jo kiintynyt siihen. Hän nimesi sen Daniksi.”
“Siksi, että sen nimi on Dan. Will löysi sen nimikyltin. Sen nimi on Daniel Winters. Se taisi olla palomies.”
“Ai. No, ehkä meidän pitäisi laittaa sille kuonokoppa tai jotain.”
Jean pudisti päätään. “Tiedät kyllä, mitä mieltä Romeo on kuonokopista.”
Raph irvisti. “Niin se.”
He olivat hetken hiljaa. Raph hämmensi soppaa ja katseli, kun Jean jatkoi pöydän kattamista. Jeanin tummat hiukset oli vedetty palmikolle niskaan. Letti oli hänen ainut turhamaisuutensa. Hän piti kyntensä lyhyinä, ei koskaan pukenut päälleen mitään, mikä olisi hankaloittanut liikkumista ja varmisti aina, että sekä Vaeltajalta viety pistooli että vanha veitsi olivat valmiina vyöllä. Mutta tukkansa hän piti pitkänä, vaikka olikin leikannut Raphin hiukset, kun ne olivat alkaneet taas kasvaa.
Ehkä Willin zombillakin oli vielä toivoa.
“Eikö se soppa ala olla jo valmista?” Jean kysyi, havahduttaen Raphin ajatuksistaan. “Mene sinä kutsumaan muut syömään, he haluavat kuitenkin nähdä sinut. Minä avaan tuon purkin ja tapan sen skorpionin joka pitää majaa uunissa.”
“Skorpioni?"
“Mene.”
