Ficin nimi: Arvostetun asiakkaan asiallinen valitus
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor (voi tulkita myös yksipuolisehkoksi shipiksi)
Genre: Hassunhauska slice of life
Summary: “Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, tämä hotelli on tuottanut ikävän pettymyksen varauksemme kanssa”, Alastor totesi. “Maksavan asiakkaan tulisi saada se mikä kuuluu. On lisäksi julkeudessaan naurettava ajatus, että kaksi poikamiestä jakaisi keskenään aviovuoteeseen rinnastettavan – siivoa tuo ilme naamataulultasi heti paikalla – makuusijan edes yhdeksi yöksi, eikö vain?”
A/N: “Siellä oli vain yksi sänky” on tropena jotenkin niin hupaisa. 😂 Alun perin tästä piti tulla aivan erilainen, mutten valita muusta kuin että tekstivanan katkaiseminen ja otsikointi on aina enemmän tai vähemmän ahterista. Ajankohdasta en tiedä tarkasti, mihin tämä sijoittuu, mutta suunnilleen 50-luvulle. Sen on kyllä oloinenkin meiningiltään. 😅
***
Vincent ja Alastor tapittivat leveää parisänkyä kokonaiset kymmenen sekuntia.
“Et varmastikaan ole tosissasi”, Alastor tokaisi.
“En tosiaan tajua! Minulle kerrottiin selvin sanoin, että firma maksaisi yhden huoneen kahdella erillisellä sängyllä ja sellaisen oletin myös saavani”, Vincent puhisi käsivartensa puuskassa.
“Se oli heiltä jo valmiiksi naurettavan kitsasta.”
Alastor oli jo etukäteen joutunut varautumaan siihen, että nukkuisi Vincentin kanssa kaksi yötä samassa hotellihuoneessa, mutta että samassa sängyssäkin? Joltakulta katkeaisi kaula sitä ennen, se oli varmaa. Sama se, vaikka hänellä olisi ollut pakkausteippirulla, jolla rajata kolme neljäsosaa sängystä itselleen ja teipata Vincent aloilleen. Eikä hänellä teippiä edes ollut. Kirous ja kuolema sentään.
Vincent huokaisi turhautuneena ja katsahti häntä luimuillen. “Tämä ei ollut tarkoituksenmukaista.”
“Kai tiedät, että sanoessasi tuon kuulostat erityisen epäilyttävältä?” Alastor tiukkasi pureva hymy huulillaan. “Onko täällä kylpyammetta?”
“Ei näyttänyt olevan.”
“Sepä sääli, paristakin syystä. No, toivottavasti saat nukutuksi matolla”, Alastor tokaisi ja taputti Vincentiä hartialle sarkastisen kannustavasti.
“Mato – hetkinen? Miksi matolla?”
“Ei tuo ikkunalautakaan turhan leveältä näytä.”
“Ja miksi minä?!”
“Sinä olit vastuussa varauksesta.”
“Mutta kun... siis... ei tämä ollut mitenkään tavoiteltu lopputulema!” Vincent mokelsi. Alastor ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta tunnisti silti Vincentin sanat vilpittömiksi. Potaskan suhteen hänellä oli vainukoiran nenä.
“Oli miten oli, tähän pulmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu”, hän tuumasi vino hymy huulillaan.
“On vai?” Vincent kysyi äkisti hämmentyneenä. “Ai, niin taitaa ollakin.”
“Mahdammeko ajatella samaa asiaa?”
“Tuo sänky tosiaan on aika leveänsorttinen”, Vincent virkkoi perin viattomasti. “Siinä mahtuu helposti nukkumaan kaksi.”
“Niin... kyllähän siinä mahtuu.” Alastor katsahti kulmiensa alta kovin hienosti järkeilevää Vincentiä ja oli aikeissa jatkaa, mutta tämä ehti kiilata väliin.
“Onhan se myös kaikkien edun mukaista, että saamme hyvässä sängyssä hyvät yöunet ja esiinnymme huomenna eduksemme isojen pomojen edessä. Minä todella tahdon, että tämän liikematkan myötä kanavamme aloittaa yhteistyöhankkeen Frequency Fusionin kanssa”, tämä puheli ja loi häneen niin monimerkityksisen toiveikkaan silmäyksen, että Alastorin niskassa kipaisi kylmien väreiden pyrähdys. “Sinä tahtonet sitä yhtä kovasti radioformaatin edustajanamme?”
“Sinun on turha maanitella ja vedota tunteisiini käyttäen radiota kilpenä, senkin kutale”, Alastor sanoi tyynesti. “Se asia ottaa edetäkseen huomenna, sänkypulma juuri nyt. Ehdotan, että käytät sinulle suotua karismaasi ja avaat suusi kuin paraskin päämies.”
“Hmm, aivan.”
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana olisi kuullut neulan putoavan lattialle.
“No niin, avaan suuni... Kummalla puolella sinä tykkäät nukkua? Saat kaikin mokomin valita ensin!”
Alastor kiristeli hampaitaan piikikkään hymynsä takana. “Ilmeestäsi päätellen et totisesti tajunnut, mitä ajoin takaa.”
“Ahm öhm, no...”
“Mikäli olemme ymmärtäneet oikein, tämä hotelli on tuottanut ikävän pettymyksen varauksemme kanssa”, Alastor totesi. “Maksavan asiakkaan tulisi saada se mikä kuuluu. On lisäksi julkeudessaan naurettava ajatus, että kaksi poikamiestä jakaisi keskenään aviovuoteeseen rinnastettavan – siivoa tuo ilme naamataulultasi heti paikalla – makuusijan edes yhdeksi yöksi, eikö vain?”
Vincent nyökkäsi epävarmasti. “Mihin sitten viittasit, öh, karismallani ja suun avaamisella?”
“Voi pyhä yksinkertaisuus, Vincent. Jos olisin sinä, marssisin alakertaan tekemään asiallisen valituksen. Itse en aio sitä tehdä, sillä varaus on sinun nimissäsi ja se seikka tekee minusta irrelevantin neuvottelijan. Olosuhteetkin ovat enemmän sinun puolellasi, jos ja kun ymmärrät mihin viittaan.”
“Ymmärrän hyvin. Se virkailijahan tunnisti minut heti televisiosta ja kertoi olevansa fanini. Siitä asiasta on takuulla etua!”
Alastor pyöräytti silmiään. Eräille yhteiskunnan asioille Vincent oli toisinaan hämmästyttävän sokea.
“Eittämättä. Minun faniltani hän sen sijaan ei vaikuttanut.”
“Niin, ehkä ei, mutta vaikka hän ei olisikaan radioihmisiä, pitäisi silti...” Vincentin lauseen loppuosa laimeni, kun hän kohtasi Alastorin tutun ajattelepa laatikon ulkopuolelta -katsahduksen. “Ai, vai sellaista.”
“Älä vaivaa sillä päätäsi, kultaseni.” Alastorin äänensävy oli kuivakan asiallinen.
“Hah, saat nähdä, Al! Minähän kannan vastuuni varauksesta ja hoidan asian eduksemme saman tien!” Vincent puhisi kuin innokas työhevonen ja marssi kohti portaikkoa, johon Alastor tätä seurasi. Sen hän tosiaan halaji nähdä.
Vastaanottotiski oli siihen aikaan illasta täydellisen tyhjä. Kalpeanaamainen virkailija oli arviolta hieman alle kolmikymppinen. Siinä missä tämä hymyili Vincentille koko kasvojensa leveydeltä, sai Alastor osakseen neutraalin nyökkäyksen.
“Hyvää iltaa, herra Whittman. Kuinka voisin olla avuksi?” virkailija tiedusteli.
“Tervehdys! Ikäväkseni minun on todettava, ettei huone vastaa odotuksia. Uskoisin kuitenkin, että asialle kyetään tekemään jotain käden käänteessä”, Vincent selitti hyväntahtoisesti mutta samalla niin huokuen valkoiselle väelle varattua koppavuutta, että Alastorin sisuksissa kierähti väkisinkin. Hän ei kuitenkaan paljastanut mitään olemuksellaan tai ilmeellään, vaan seisoskeli muutaman askeleen päässä hurmaavan vähäeleinen hymy huulillaan.
“Sepä on ikävä kuulla, sir! Katsotaanpa...” virkailija selasi varauskirjaa. “Huone 220... Saanko kysyä, mikä siinä ei ole mieleenne?”
“Se yrittää parhaansa, se on kyllä sanottava, mutta laatu ei ole tyydyttävin mahdollinen!” Vincent totesi. “Ilman vaahtokylpyjä minä kyllä pärjään pari iltaa, mutta parisänky makuusijaksi minulle ja matkaseuralleni –” hän viittasi huomaavaisesti Alastoria kohti “– koettelee kaikkia hyvän maun rajoja.”
Virkailija näytti kalpenevan ainakin kahden pykälän verran. “Hyvä tavaton, olen syvästi pahoillani, herra Whittman...! Tässä on täytynyt sattua huoneiden numeroiden kanssa karvas erehdys!”
“Mitä ilmeisimmin. Olisi nimittäin kohtuutonta vaatia liikekumppaniani nukkumaan minunlaiseni pyöriskelijän vieressä!” Vincent päivitteli turhan teatraalisesti Alastorin makuun. “Saatan nolata itseni kierähtämällä lattialle yhden hengen vuoteestakin, mutta sen riskin olen valmis ottamaan.”
“Liikekumppaninne...” Virkailija takertui sanaan kuin kärpänen hämähäkinverkkoon ja tutkaili varauskirjaa tarkemmin. “Teidän oli tarkoitus nukkua samassa huoneessa?”
“Toki. Liekö siinä jokin ongelma?”
“Ei lainkaan, mutta... Hän ei siis ole avustajanne?”
Hymy yhä huulillaan Alastor antoi katseensa lipua vastaanottotiskin vieressä pönöttävään ruukkukasviin. Siinä se jälleen tuli, olettamus höystettynä ennakkoasenteella ja vallitsevaa järjestystä peilaten. Virkailijan ajatukset saattoi lukea verrattoman hyvin tämän suupielen mutrusta.
Noh, avustaja oli sentään astetta miellyttävämpi sana kuin palvelija.
Vincentin hymy leveni aavistuksen. “Phah, ei tietenkään. Otapa silmä käteen ja katso tarkkaan.”
Virkailija ei ehkä pullauttanut silmämunaansa kämmenelleen, mutta käänsi katseensa Alastoriin, joka soi takaisin mitä kohteliaimman olemuksensa.
“Voitko väittää, että joku noin henkeäsalpaavan tyylikäs henkilö voisi olla kenenkään avustaja?” Vincent tiedusteli virkailijalta petomaisen pehmeästi. Alastor ei ollut odottanut niin avointa imartelua, mutta toki hänen ulkoisessa olemuksessaan oli paljon kehumista. Kolmiosainen, rusehtavanpunainen puku oli hienolaatuinen ja rypytön, mikä eittämättä korosti liikekumppanimaista vaikutelmaa, jos vain osasi suhtautua tietyllä tavalla.
“...en voi väittää, sir.”
“Et tosiaan. Luepa hänen nimensä.”
Virkailija tähysi varauskirjaa. “Alastor... Sinclair.”
“Omassa persoonassaan. Onko tuttu nimi? Onko radio tuttu kapistus? Maksetaanko sinulle siitä, että nimeät toiset asiakkaat suosikeiksi ja toiset avustajiksi? Sitäkö esimiehesi alaisiltaan odottaa?” Vincent tykitti hilpeää ristikuulusteluaan, ja Alastor tukahdutti tökerön naurahduksen, joka uhkasi päästä ilmoille.
“Noh, Whittman, lakkaahan hiillostamasta nuortaherraa. Hän tekee työnsä parhaansa mukaan”, Alastor liittyi keskusteluun hienostuneella puhenuotillaan, jonka hän säästi usein radio-ohjelmaansa. “Eikö vain?”
“I-ilman muuta.”
“Mitenkähän lie ottaa sujuakseen! Uuden huoneen etsiminen vaikuttaa olevan vaivalloinen työtehtävä”, Vincent tokaisi Alastorille ja tiirasi maireasti virkailijaa, joka plarasi varauskirjaa hikipisara ohimollaan.
“Tuota... suokaa anteeksi, mutta hotellimme on tällä hetkellä melko täysi”, tämä sopersi tavoitellen tunnollista asiakaspalveluääntään, mutta onnistui vain puolittain.
“Voihan nenä. Mikäs nyt eteen?” Vincent kauhisteli teennäisesti.
“Öh... en osaa sanoa.”
“Eipä haittaa, nykyinen huone menettelee hyvin”, Vincent virkkoi muutaman sekunnin hiljaisuuden päätteeksi, ja ennen kuin Alastor ja virkailija ehtivät molemmat kallistaa päätään kysyvästi, seurasi jatkoa. “Mutta tahdon lisäksi kylpyammeellisen sviitin ja piikin huonepalveluun.”
“Että kuinka?”
“Nykyisen huoneen lisäksi kylpyammeellinen sviitti ja piikki huonepalveluun, kiitos. Jäikö jokin epäselväksi, poikaseni?”
Virkailija näytti neuvottomalta. “Voin kyllä varata teille sviitin, mutta piikin sopivuudesta en osaa sanoa, sir.”
“Et osaa sanoa?”
“En valitettavasti.”
“Olipa yllätys”, Vincent hymähti, ja hänen olemuksensa saavutti uusia maanisuuden asteita. “Katsotaanpa sitten: alle kahdessakymmenessä minuutissa on käynyt ilmi, että tämä hotelli on näköjään taipuvainen sekoittamaan asiakkaiden varaukset ja että eräs työntekijöistä olettaa mitä sattuu, on kasvanut viihteen osalta tynnyrissä ja on työmotivaatioltaan heikkolaatuinen. Kelpo vinkki: jos jokin asia on epäselvä, siitä otetaan selvää, eikä jäädä pyörittelemään peukaloita! Joku kesähessuko sinä olet, poju?”
“Whittman”, Alastor varoitti herttaisesti ja nipisti Vincentiä huomaamattomasti selästä. “Vedähän hieman henkeä.”
“Eihän minulla sellaiseen ole aikaa, kun edessäni pyörii oikaistavien vääryyksien suma!” Vincent tuijotti eriväriset silmänsä kiiluen kirjaansa merkintöjä kuumeisesti raapustavaa virkailijaa.
“Kas noin...!” tämä köhähti tuota pikaa ja näytti siltä kuin olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. “Sviitti on nyt varattu kahdeksi yöksi.”
“Mainiota.”
“Saanko kysyä, miten haluaisitte maksaa...?”
“Saat kaikin mokomin!” Vincent vastasi. “Sanoisin, että vastaus on ilmiselvä, kuten myös sen piikin kohdalla.”
Virkailija toljotti heitä, laski hitaasti yhden yhteen ja huokaisi perin pohjin uupuneena ojentaessaan hänelle koristeellisen avaimen. “Talo tarjoaa, sir. Nauttikaa vierailustanne.”
“Suurenmoista!” Vincent hihkaisi ja keskustelun lopputulemaa mielessään päivittelevän Alastorin yllätykseksi kääntyi häntä kohti. “Kas tässä, Sinclair.”
Alastorin hymy nytkähti ja hänen rinnassaan läikähti omituinen lämpö, kun hän otti avaimen vastaan. Maksetut sviitti ja piikki huonepalveluun. Kylpyamme ja omaa rauhaa. Kahdeksi yöksi. Vain häntä varten.
“Krhm, sir... se sviitti on kirjattu teidän...” virkailijan ääni mutisi jotain takavasemmalta, ja Alastor huomasi puristavansa avainta sormissaan kuin olisi varautunut siihen, että se riuhtaistaisiin häneltä pois minä hetkenä hyvänsä.
“Voi hiivatti, pahoitteluni. En muotoillut tarpeeksi selkeästi!” Vincent keskeytti reteästi virkailijan mutinat. “Sviitti on tietenkin herra Sinclairille. Miksikö? Siksi, kun siinä on niksi. Hänenlaisensa radioviihteen jumala ei nuku kylpyammeettomassa hotellihuoneessa, joten pistähän sutaten sillä kynällä ja kirjoita oikeat nimet oikeisiin huoneisiin. Tiedotahan lisäksi portieeria noutamaan herra Sinclairin laukku huoneesta 220. Hyvä poika, noinhan tämä käy!”
Istu ja pala, millainen kiusaannuttavien spektaakkelien mestari, Alastor ajatteli osaamatta kuitenkaan liiaksi hävetä silmiä päästään. Oli hitusen kiehtovaakin seurata, miten Vincent käytti asemaansa niin häikäilemättömästi hyväkseen. Tavallisesti moinen olisi ärsyttänyt Alastoria ylenpalttisesti, mutta itsekkäiden tarkoitusperien puuttuessa hän kykeni suhtautumaan asiaan rennommin. Alastor oli sinä iltana haaveksinut Vincentin kierittämisestä tervassa ja höyhenissä enemmän kuin pariin kertaan, mutta nyt hän saattoi kuvitella tekevänsä sen jopa lempeästi.
“Täytyy sanoa, että olet oikea asiakaspalvelijoiden painajainen. Se poikaraasu itkee itsensä uneen”, Alastor tuhahti, kun he poistuivat aulasta kohti ylempiä kerroksia.
“No, oppiipahan työelämästä yhtä sun toista! Minä sitä paitsi tein vain arvostettuna asiakkaana sen asiallisen valituksen, josta oli puhe”, Vincent naurahti takaisin. “Enkä olisi takuulla hyödyntänyt näin paljon potentiaaliani ilman sinun herättelyäsi.”
Alastor naurahti hänkin. Hän oli näemmä loihtinut esiin hirviön.
“Olen tainnut kuulla tuon ennenkin”, Alastor tokaisi perin vaatimattomasti. “Mutta niin dramaattinen ja yliampuva kuin olitkin, yllätit minut positiivisesti.”
“Se taisi olla vähintä, mitä saatoin tehdä”, Vincent myhäili ja pysähtyi nojailemaan seinään huoneen 220 kohdalla.
“Ei ehkä vähintä, mutta panostuksesi osoittautui kovin arvostettavaksi”, Alastor sanoi vilpitön hymy huulillaan. “Kiitokset.”
Vincent hymyili takaisin. “Ei kestä.”
“Hyvää iltaa, arvon herrat, ja anteeksi keskeytys”, puhui äkkiä kolmas ääni, joka kuului arviolta viisikymmenvuotiaalle valkoiselle miehelle portieerin virkapuvussaan. “Tästä huoneesta oli tarpeen siirtää yksi matkalaukku ylimpään kerrokseen?”
“Kyllä kiitos”, Alastor sanoi nyökäten. Portieeri katsoi häntä erikoisen kiinnostuneena.
“Te olette herra Alastor Sinclair, laukun omistaja?”
“Olen.”
“Oletteko kenties se Alastor Sinclair?”
“Saatan olla, jos maltatte hieman tarkentaa”, Alastor virkkoi, ja miehen kasvoille levisi innostunut hymy.
“Haa, niin olette! Äänenne sen paljastikin! Johan on, saanko puristaa kättänne? Nautin suuresti radio-ohjelmastanne ja kuuntelen lähetyksen aina kun suinkin kykenen.”
“Ilo on minun puolellani, hyvä herra!” Alastor virkkoi perin ilahtuneena ja vastasi jämäkkään kädenpuristukseen. Lyhyen sananvaihdon jälkeen portieeri nyökkäsi heille ja palasi hoitamaan työtehtäviään. Miehen mentyä Alastor nojautui seinää vasten edelleen hieman häkeltyneenä. Sen hotellin väki oli osoittanut hänelle melkoista asenteiden kirjoa niin lyhyessä ajassa.
“Vincent, muistat sitten sinäkin jättää hänelle erityisen kattavan juomarahan”, hän sanoi.
“Miksi erityisen? Eihän hän minua näyttänyt tunnistavan...”
“Teet sen, tai saat katua.”
“Hahhah, rauha maahan! Minä laskin leikkiä!”
“Jatka tuota ja saat unohtaa yömyssykutsun.”
“Käykö kymmeneltä?”
Alastor soi Vincentille penseän hymyntyngän. “Mikä röyhkeä omatoiminen ketku... Yhdeltätoista, herra Whittman.”
“Näkemisiin, herra Sinclair”, Vincent toivotti hänen peräänsä, kun Alastor kiepsahti kannoillaan mennäkseen tutkimaan sviittiään.
