Kirjoittaja Aihe: Baldur's Gate III: Nimiä ja niemekkeitä, Minthara/OFC, K-11  (Luettu 32 kertaa)

JuusoLeevi

  • ***
  • Viestejä: 86
  • i won't go on too long, don't wanna babble on
Ficin nimi Nimiä ja niemekkeitä
Kirjoittaja JuusoLeevi
Fandom Baldur’s Gate III
Paritus Minthara/Hippa (OFC, Tav)
Ikäraja K-11
Haasteet Älyttömät otsikot vol. 8, otsikko 21
Varoitukset Mainittu canontyypilliset väkivallanteot ja seksi
Vastuunvapaus En omista Baldur’s Gate III:tä enkä sen alkuperäisiä hahmoja.
Suomennoksista Jälleen kerran olen törkeästi käyttänyt Remoteness spectatorin suomentamia sanoja, joihin pääset tutustumaan hänen ficcinsä I’m starving, darling (K-18) puolella.

Kuvaus Hippa ja Minthara ovat päässeet Alapimeään ja suunnittelevat yhteistä tulevaisuuttaan.

A/N Kolmannella pelikerrallani otin Mintharan pelattavaksi ja se oli menoa sitten. Minä ja pelihahmoni Hippa, vanha ja elämäänähnyt duergar-nainen, rakastuimme Mintharaan aivan täysin ja totaalisesti. Betaa ei ole, huikatkaa jos löytyy virheitä, tää piti saada julkaisukuntoon tänään. Tämä kun on synttäriteksti itelleni, ikävä näitä hahmoja :D.

***

Ilma oli ummehtunutta ja kosteaa. Hippa ja Minthara olivat pystyttäneet telttansa pienen niemen alkuun. Se työntyi pienen järven öljynmustaan veteen aivan kuin Hipan hukarit olivat työntyneet vastaan sattuneiden koukkukynsien lihaan vain muutamaa varttia aiemmin. Teltta oli piilossa kivenlohkareiden suojissa. Heitä ei yllätettäisi.

Hippa oli lähtenyt Alapimeästä alun perin pois hyvin nuorella iällä, alle satavuotiaana. Aliskääpiöiden yhteiskunta oli tuntunut Hipasta tukahduttavalta jo lapsena, mutta viimeinen naula arkkuun oli ollut lapsentekokäsky pian hänen täysi-ikäistymisensä jälkeen. Hän halusi itsekin pois, ei olisi ollut reilua tehdä lasta tekemään kiittämätöntä työtä kylmään yhteiskuntaan täynnä typeriä sääntöjä.

Niinpä hän lähti, ylämaailmaan, teki moraalisesti kyseenalaisia hanttihommia ja ansaitsi itselleen aivan riittävän elannon, yksin ja vapaudestaan kiitollisena.

Siihen asti, että vapaus vietiin pois. Siihen asti, että hänen aivoihinsa istutettiin nuijapää; kohtalo, jota kohtaan hän oli aina tuntenut kauhua verenperintönsä vuoksi. Se olikin vienyt hänelle seikkailulle, jollaista hän ei kypsäksi ehtineestä iästään huolimatta ollut kuvitellut mahdolliseksi. 

Kaikesta huolimatta hänen suonissaan virtasi pimeään tottuneen, hiljaisesti hiipivän kääpiörodun veri - seikkailu oli tuonut hänet Alapimeään hetkeksi, ja hän oli yllättynyt huomatessaan kuinka oli sinne kaivannut.

Nuijapääongelmasta oltiin päästy eroon, jumalten kiitos, mutta hän oli saanut sen ansiosta jotain muuta, mitä ei ollut kuvitellut mahdolliseksi.

Alishaltian, toisen hylkiön Alapimeästä. Mintharan.

Minthara istuutui matolle aivan teltan keskelle, aivan Hipan viereen, ja ujostelematta sulki aliskääpiön halaukseensa. Se tuntui uskomattoman lämpimältä, uskomattoman hyvältä.

Rakkaus ei kuulunut aliskääpiöiden kulttuuriin, ja vaikka hän olikin kulttuuria paennut, ei elämä pinnallakävelijöiden keskuudessa ollut muuttanut hänen mielipidettään. Hänellä oli nuorempana lyhyitä suhteita tonttunaisten ja haltiamiesten kanssa, mutta ne vain vakuuttivat hänet siitä, että rakkaus oli heikkomielisten typerää leikkiä.

Sitten Hippa oli kohdannut Mintharan. Nainen oli silloin ollut täysin nuijapäänsä ja Absoluutin vietävänä. Hippa oli leikkinyt mukana ja edesauttanut kokonaisen lehdon murhaamisessa. Sinä päivänä kaatui kymmenittäin hornahisia ja druideja; se oli ollut ilon päivä Hipan veitsille. Sinä iltana hän oli tutustunut Mintharaan kehollisesti, ja se oli jättänyt hänet janoamaan lisää, vaikkei ollutkaan rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli kiinnostusta, se oli kuin loitsu.

Niinpä kun Hippa ja hänen nuijapääongelman jakaneet ystävänsä myöhemmin löysivät Mintharan Kuunnousun torneilta, Hippa ei epäillyt hetkeäkään. Minthara oli saanut mielensä takaisin, ja Hipan oli saatava koskettaa sitä samalla tavalla, kuin he olivat toistensa kehoja koskeneet.

”Hippa?” Minthara sanoi, matala ääni kaikui niemekkeennokkaa pitkin järven tyynelle pinnalle ja tummiin luolanseiniin
”Mm”, Hippa vastasi ja kääntyi rakkaansa puoleen hymyillen, ”minä mietin sitä, kuinka tutustuimme”.
”Olin juuri kysymässä, mitä mietit”, Minthara sanoi melkein yllättyneenä.
”Minä näin”, Hippa hymyili.

He istuivat pitkän tovin hiljaa sylitysten ja kuuntelivat Alapimeän kaikunaa.



He olivat molemmat kotona.



Minthara rikkoi hiljaisuuden.

”Mikä sinun sukunimesi on?”

Hippa pyristeli sylistä irti, nousi seisomaan ja venytteli. Hän oli miettinyt, milloin Minthara tajuaa kysyä tämän kysymyksen. He olivat matkalla kohti Menzoberranzania; Minthara tahtoi nousta Baenren talon ylitse, ottaa kaupungin itselleen. Baenren nimi oli toki hänenkin, mutta se oli ennen kaikkea hänen äitinsä, jonka kädestä Minthara on meinannut kuolla lukemattomia kertoja.

Minthara oli päättänyt nimetä uuden talon Hipan mukaan.

Hän katsoi Hippaa odottavana. Hippa venytteli uudestaan ja kääntyi kiusallaan poispäin ja laski hukarivyönsä teltan perälle arkkuun. Hän riisui paitansa ja istui polvilleen tyynylle teltan pimeyteen.

”Hiipijä”, hän sanoi. Hehkuvien sienien niukassa valossakin hän näki, kuinka Mintharan kulmat rypistyivät epäuskoisina. Hän avasi suunsa ja sulki sen uudestaan. Hippa risti kädet syliinsä ja katsoi häntä virnistäen, odottavasti.

Minthara pudisti päätään.

”Ei, se on… Se on kiva”.

”Ei se ole. Se on aliskääpiön sukunimi – he, me, emme ole kovin luovia”, Hippa sanoi, ”sille on syynsä, miksen sitä käytä”.

”Hiipijä”, Minthara makusteli, eikä nimi maistunut kovin hyvältä.

”Me voisimme nimetä talon etunimelläni. Tiedän, ettei se ole varmaankaan tavan mukaista, mutta kuka minut muka siellä tuntee? Sinä ja ystävämme olette yhtiä harvoja elävistä olennoista, jotka tietävät oikean etunimeni”.

”Etunimestäsi minä pidän”, Minthara sanoi ja nyökytteli miettiväisenä päätään.

”Sitä paitsi”, Hippa aloitti, ”niin kuin sanoin, aliskääpiöt eivät ole kovin luovia, ja hyviä me olemme hiipimään – Hiipijä ei ole harvinainen nimi. Sillä saattaisi olla poliittisia seuraamuksia. Menzoberranzan on alishaltioiden kaupunki, minä aion pysyä varjoissa”.

Minthara katsoi häntä, kasvoille levisi hidas hymy, johon Hippa ei koskaan kyllästyisi.

Khal'abbil, minä rakastan terävää älyäsi”, Minthara sanoi.

”Mutta jos haluat, voimme käyttää myös aliskääpiöitä hyödyksi. Voisimme vaikka käyttää, hmm, propagandaa”, Hippa sanoi, ääni loppua kohden flirttiä tihkuvana. Mintharan silmät välähtivät kiihkoa – hän oli oppinut propagandasta Baldurinportissa, ja innostunut konseptista välittömästi.

”Tule tänne”, Minthara käski ja kiduttavan hitaasti Hippa palasi alishaltian syleilyyn.


Heidän rakkautensa eläimellinen sointi oli enemmäin kuin tarpeeksi pitämään epätoivotut vieraat kaukana niemekkeeltä.

« Viimeksi muokattu: tänään kello 14:11:32 kirjoittanut Hilbert »

i don't mind the sun sometimes
the images it shows