Nimi: Siemenviljoja
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstista hahmotutkielmaa. Ficlet (465 sanaa).
Ikäraja: K11
Päähenkilö: Koskelan Jussi
Yhteenveto: Jussi menee aittaan. Ei maailma sentään hänen tietääksensä siihenkään lopu, että ihmiset sen tällaiseksi panevat ja toisilta kaikki lapsensa riistävät.
Haasteet: FanFic100 sanalla 040 näkö, Ficlet300 sanalla 177 vilja.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla -trilogia on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Minääää teen satasen ja kolmesatasen loppukiriä täällä itku silmässä. Ja rakastan Koskelan Jussia aivan kamalasti. Ettäs sen tiiätte.
SIEMENVILJOJA
Tämä on Jussin elämän kamalin päivä.
Kun hän nilkuttaa aamuruskon punertamaan pihaan hengitys vinkuen, veren maku suussaan ja lyijymötti rinnassaan, ja Alma kiirehtii hänen ohitseen poikien kamariin silmät täynnä kyyneliä. Kun Elina ei pysty peittämään nyyhkytystään senkään vertaa, kun sillä on kaikki laitettavana ja mukulatkin vielä, jotka säikkyvät äitensä itkua niin, että Eeronkin alahuuli alkaa heti väpättää. Vilho puristaa nyrkissään Akustin linkkuveistä.
”Panes pois se ja paikalla”, Jussi ärähtää sille. Vilho tottelee vastahakoisesti mutta mukisematta.
Parin minuutin päästä veitsi on taas hänellä, kun Jussi sattuu katsomaan.
”Juur ollaan niin kun…”, hän murisee, muttei lopulta kiellä toista kertaa. Sentään Vilho ei ole vetänyt veitsen teriä esiin.
Ajallaan Alma palaa kamarista niin rauhallisena, että Jussin sydäntä riipii. Hän ei pysty olemaan tuvassa hetkeäkään kauemmin, kun Alma kohta ryhtyy Elinan kanssa veisaamaan virsiä rauhoitellakseen sillä niin pikkupoikien kuin Elinan itsensä mieltä.
Jussi menee aittaan. Ei maailma sentään hänen tietääksensä siihenkään lopu, että ihmiset sen tällaiseksi panevat ja toisilta kaikki lapsensa riistävät. Toukoaika tekee koko ajan tuloaan, ja jollakin heidänkin kai on koetettava eteenpäin elää, vaikka väkeä huonosti onkin. Kun ei Otoltakaan sitä apua voi nyt pyytää. Tiedä mitä ne sillekin vielä keksivät.
Siemenviljojen laittelu ei vaatisi niin huolekasta paneutumista kuin mitä Jussi sille suo. Hän tietää, mitä heillä on ja mitä tarvitaan sitten, kun aika on. Mutta se on tuttua. Se on sellaista, minkä hän tietää. Joka vuosi tulee kevät ja toukotyöt, ja joka vuosi niihin on valmistauduttava uudestaan.
Kahdet pienet askeleet taapertavat Jussin taakse. Hän vilkaisee olkansa yli, ja –
Silmänräpäyksen ajan hän näkee pojat niin kuin ne olivat ikuisuus sitten, kun Aleksi oli viiden vanha ja Akusti kolmannella. Hän räpäyttää silmiään ja näkee kuulien repimät takit ja mustat veriset reiät niiden rinnassa –
Hän huomaa pidättävänsä henkeään vasta, kun häntä alkaa huimata. Hän räpäyttää silmiään. Vilho ja Eero seisovat aitan oviaukossa kalpeina ja vakavina. Jussin katsoessa Eero hivuttautuu puoliksi Vilhon taakse. Hän hengittää syvään ja kääntyy takaisin viljalaarien puoleen.
”Kattotteko te siemenviljoja kuntoon”, Vilho kysyy.
Jussi murahtaa kärsimättömästi.
”Koska toukotyöt aletaan?”
”Kai niissä tekemistä on”, Jussi mutisee laareihin. Pala kurkussa ryittää niin kuin aamulla, kun hänen kurkkunsa oli juoksemisesta puhki. Laukausten ääni raikuu yhä korvissa. Hän ei käänny pikkupoikiin päin, jos ne silmää räpäyttämällä tulisivat taas poikien näköisiksi. Vilho on vielä samalla tavalla päätä pidempi Eeroa kuin Aleksi oli Akua saman ikäisenä. Aku meni siitä myöhemmin ohi ja irvisteli sitä niin, että Jussi ärähti sitä lakkaamaan hyvän sään aikana, mutta Aleksi vain hymyili.
Lopulta pikkupojat lähtevät aitasta omille teilleen. Jussi jää yksin. Vasta monen minuutin kuluttua hän kääntyy katsomaan tyhjää oviaukkoa. Se näyttää samalta kuin on näyttänyt vuosikymmeniä. Siltä, että joku pojista voisi milloin tahansa juosta toimittamaan jotakin äiten asiaa, ja Jussi möhähtäisi jotakin ja lähettäisi ne takaisin seuraten kohta itse perässä.
Siltä, kuin kaikki maailmassa olisi niin kuin ennallaan, vaikka tämä on Koskelan Jussin elämän kamalin päivä.
