Ficin nimi: Kahvinkeittopuuhia
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Paritus: Vincent/Alastor
Genre: Post-PWP (sikäli mikäli se edelleenkään on genre 😂)
Summary: Väljä litku oli silti parempi vaihtoehto kuin se, että hän olisi loiskauttanut sen pitkin pöytää ja iskenyt kupin sirpaleiksi. Silloin Vincentin olemus olisi synkeytynyt lopullisesti, eikä Alastor olisi voinut enää seurata tämän miellyttämisenhaluisia keittoyrityksiä.
A/N: Listausta päivittäessä ihan yllätti, miten monta MurderMedia-tekstiä on ehtinyt tupsahtaa ilmoille viime vuoden lopusta alkaen. 😄 Tämä teksti piti alun perin sisällään paria risteilevää teemaa, mikä ei loppua kohti tuntunut järin kivalta. Pienen saksimisoperaation jälkeen punainen lanka lienee vähän paremmin havaittavissa. Hitsi miten tykkäänkin näistä hahmoista ihmis!AU:n pyörteissä. ✨
***
Vincentin huoneessa asiat olivat säntillisesti paikoillaan: kirjat hyllyssään, työpöydän kynät purnukassaan ja vaatteet kaapissaan. Värimaailma käsitti muutamia maskuliinisen hillittyjä sävyjä. Pronssiviisarinen seinäkello raksutti tasaisesti. Olisi kuvitellut, ettei siinä huoneessa tapahtunut milloinkaan mitään kunnon kansalaisen kaavasta poikkeavaa.
Alastor hymähti ajatuksilleen ja oikoi jäseniään myllätyssä vuoteessa. Huoneen mitäänsanomattomuus nakersi hänen sieluaan, joskaan ei yhtä pahasti kuin Vincent, joka pötkötti hänen vieressään ja päästeli murahtelevia kuorsauksia tyynyynsä. Alastor katsoi näkyä inhon hymy suupielessään. Niin makeasti kuukahtaminen aktin perään kysyi melkoista kanttia. Tervaa ja höyheniä moiselle röyhkimykselle, joku olisi voinut todeta.
Yhtä lailla kultaista kunniaa hänelle, joka suoritti tarpeelliset ohjelmanumerot ansiokkaasti loppuun, Alastor tuumaili ja sukaisi hiestyneitä kiharoitaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuumotus poskipäillä, kaulassa kivistävät näykkäisyt ja tietynlainen tunne alaruumiissa kertoivat muuta, mutta se oli odotettua. Myöhäisilta oli ollut kovin synnintäyteinen, joten jälkihiillos kytisi aikansa.
Vieraalla tontilla viipyily tympäisi periaatteestakin, mutta hänen hyppysissään kihelmöivät vallan säikeet saivat Alastorin lepäilemään aloillaan vielä hetken. Siinä missä Vincent oli uupunut tyystin, Alastor koki suorastaan virkistyneensä. Ei tietenkään Vincentin tarjoaman huomion myötä, ehei. Se oli aina piinaavan rahvaanomaista ja primitiivistä, luoja paratkoon. Ylipäätään se oli hien liisteröittämää kehojen kontaktia, jonka pointti suvun jatkamista lukuun ottamatta oli aina askarruttanut Alastoria. Sen vuoksi oltiin valmiita rikkomaan ja satuttamaan, riistämään jopa henkiä. Taivaskin tiesi, että jos Vincentin olisi pitänyt surmata saadakseen Alastorilta sen, mitä hän oli sinä iltana tälle antanut, niin myös olisi tapahtunut.
Olikin, eikä Vincentin panostusta hänen hyväkseen ollut syytä jättää huomiotta. Samanlaiset periaatteet pätivät lemmikkikoiran kouluttamiseen; jos eläin totteli isäntäänsä, se saattoi saada palkkioksi rapsutuksia ja namipalan. Alastor ei välittänyt pantata yleviä sanoja niiden ollessa paikallaan, mutta eräiden asioiden saavuttaminen vaati Vincentiltä terävintä mahdollista kuuliaisuutta ja joukon mallikelpoisia suorituksia. Kun Vincent sitten oli tarpeeksi usein tehnyt hänet tyytyväiseksi, oli tasapainon säilyttämisen nimissä Alastorin ollut sopivaa tehdä oma osuutensa. Kyse oli myös kaukonäköisyydestä, jota hänen laskelmointiin taipuvainen mielensä mielellään vaali.
Uusi miete lipui Alastorin mieleen. Oli kuin Vincent olisi kaatanut hänelle kahvia kuppiin loraus kerrallaan ja samalla toiveikkaana odottanut kommentteja keittotaidoistaan. Kun kuppi sitten oli täyttynyt sopivasti, Alastor oli tarttunut siihen sekä osoittaakseen arvostustaan että estääkseen mukia tulvimasta yli. Siitä vasta olisi sotku syntynyt. Kahvi oli jäähtynyttä ja kitkerää, mutta Alastor oli ryystänyt sitä liikoja irvistelemättä. Hän oli tiennyt juoman laadun jo ennen kuin oli edes koskettanut kuppia huulillaan – kukaan ei ollut koskaan onnistunut keittämään hänelle hyvää kahvia. Väljä litku oli silti parempi vaihtoehto kuin se, että hän olisi loiskauttanut sen pitkin pöytää ja iskenyt kupin sirpaleiksi. Silloin Vincentin olemus olisi synkeytynyt lopullisesti, eikä Alastor olisi voinut enää seurata tämän miellyttämisenhaluisia keittoyrityksiä. Se olisi ollut sääli, kahvi kun sattui tuoksumaan kovin tenhoavalta.
Ja Alastor oli se, joka päätti, miten kahvi juotiin: tietenkin sellaisista asennoista, joista hän saattoi katsella Vincentiä ansaitusti alaviistoon ja nauttia huvittavasta haavoittuvaisuudesta, jota tämä tarjoili aitiopaikalta. Se oli niin herttaisen typerää ja... inhimillistä. Alastor ei välittänyt tunnustaa sitä sanaa omakohtaisesti, mutta yleistäminen toimi.
Kahden miehen yhteinen synninteko ei sen sijaan kätkenyt sisäänsä mitään inhimillistä, sen opetti pyhä kirjakin. Kunnolliset ihmiset eivät harrastaneet senlaatuisia kahvinkeittopuuhia, vaikka taatusti he olivat ilman niitäkin jo lipuneet liian kauas armon piiristä. Murhaamalla kun ei tie vienyt harppujen, huilujen ja kanteleiden keskelle, mutta katumus ei kuulunut heidän päiväjärjestykseensä.
Niissäkin jumalattomissa puuhissa Alastorilla oli ylin käskyvalta, jota hän mielellään hyödynsi. Heidän yhteistyönsä sujuvuus perustui sanattomaan yhteyteen ja toispuoleiseen täydelliseen omistautuneisuuteen; Vincent olisi etsinyt keinon kammeta hänelle vaikka kuun yötaivaalta, jos Alastor olisi sitä toivonut. Siinä yhteiskunnassa, joka katsoi tummaa ja ristiveristä väestöä nenänvarttaan pitkin, yksi valkoinen mies palvoi häntä polvensa ruvella. Sitä huumaavuutta oli vaikea pukea sanoiksi, ja Alastor nauttisi siitä niin kauan kuin tahtoi.
Siinä hetkessä hän puolestaan tahtoi tupakkaa ja kuumaan kylpyyn, Alastor päätti ja nousi Vincentin sängystä suurin piirtein vakain askelin. Sekä tietysti höyryävän kupposen teetä, josta hän piti monta kertaa enemmän kuin kahvista.
