Tekstin nimi: Kadonnut kaupunki, sotilas ja poika
Ikäraja: k-11
Fandom: originaali
Kirjoittaja: Linne
Genre/trope: kauhu, fantasia
Summary: “Vieläkö te ryöstelette rekkoja?”
Raph kohautti harteitaan uudestaan. “Pitää meidän syödä.”
A/N: olen viime aikoina innostunut kauhupeleistä ja inspiroitunut erityisesti niiden miljööstä, joka on usein hylätty, hirviöitä vilisevä kaupunki. Tästä inspiroiduin aloittelemaan uutta jatkista, jolle tämä teksti on esimakua. Jos viihdyit tekstin parissa, jätäthän kommenttia! Myös rakentava kritiikki on tervetullutta.
Hawkins latasi, tähtäsi ja laukaisi.
Ihmisen muotoinen olento kaatui korahtaen maahan. Oliko se entinen ihminen vai kaupungin luoma hirviö, Hawkins ei tiennyt eikä välittänyt. Tässä kaupungissa tappamiseen oli pakko tottua, jos ei halunnut itse joutua ammutuksi.
Hawkins piti aseen kädessään jatkaessaan kaupungin pääkatua eteenpäin. Oli hiljaista, yksikään auto ei liikkunut leveällä päätiellä, vaikka niitä olikin pysäköity molemmin puolin katua. Melkein kaikki niistä olivat puhki ruostuneita romukasoja, jotka eivät olleet liikkuneet minnekään vuosikymmeniin. Hawkinsia huolestuttivat vain ne muutamat, jotka näyttivät suhteellisen uusilta. Niiden omistajat olivat usein epätoivoisia, joko löytämään tien pois kaupungista tai pysymään näkymättömissä.
Suurin osa aavekaupungin vastahakoisista asukkaista ei kiinnostanut Hawkinsia. Hänet oli lähetetty etsimään vain yksi: Peter Miller, mies jonka oli epäilty myyneen amerikkalaisen asetehtaan suunnitelmia terroristijärjestölle. Mutta nyt Miller makasi ojassa puiston vieressä luoti kallossaan, eikä Hawkinsilla ollut kaupungissa muuta tekemistä kuin kuljeskella ympäriinsä, odottaa etsiä Porttia ja yrittää olla tulematta hulluksi.
Hän jatkoi katua eteenpäin, katse supermarketissa, johon katu päättyi. Sen automaattiset lasiovet olivat kiinni, mutta lasi oli hajonnut aikoja sitten. Lasin takana näkyi vain tyhjiä hyllyjä ja kassa, jonka takana saattoi istua kassaneiti tai sitten ei.
Hawkins kirosi ja tarttui radiopuhelimeensa. “Täällä Hawkins. Portti on siirtynyt. Minulla on vielä tunti aikaa. Odotan ohjeita.”
Puhelin särisi hetken, sitten tärisevä naisääni vastasi hänelle. “Portti –ylös –puisto– tai—uima-alt–Hawkins–”
Yhteys katkesi. Hawkins kirosi uudelleen.
Breenvillen kaupungin raunioista pystyi päättelemään, että paikka ennen ollut yksi niistä sievistä pikkukaupungeista, johon ihmiset tulivat perustamaan perheen ja elämään tavallista, rauhallista elämää. Nykyään sitä asuttivat ainoastaan hirviöt, aaveet ja muutama ulkopuolelta tullut asukas, joka oli päätynyt kaupunkiin joko vahingossa tai siksi, ettei muutakaan pakopaikkaa ollut. Kukaan ei tiennyt varmasti mitä kaupungille oli tapahtunut, milloin ja miksi: kaikki, jotka asiaa olivat yrittäneet tutkia, olivat ennemmin tai myöhemmin tulleet hulluiksi. Hawkins muisti nähneensä kuvia väitöskirjatutkijasta, joka oli posauttanut aivonsa pellolle omassa väitöstilaisuudessaan.
Ne, jotka kaupunkiin eksyivät, huomasivat pian, ettei sieltä poistuttu noin vain. Hawkins oli matkalla tavannut monta vaeltajaa, jotka kävelivät eteenpäin päättymätöntä moottoritietä pitkin. Kaupunkiin ja sieltä pois pääsi pois vain Portista, joka avautui kahden viikon välein, aina eri paikkaan: Hawkinsista ehdottomasti epämiellyttävin oli kaupungin uimahallin tyhjään pääaltaaseen avautuva portti, johon täytyi hypätä uimatelineen korkeimmalta tasolta.
Millerin jahtaamiseen oli mennyt puolitoista viikkoa. Viimeiset kolme päivää Hawkins oli etsinyt Porttia, ajellut ympäriinsä pakettiautollaan ja ammuskellut kadulla kuljeskelevia hirviöitä. Hänen aikansa oli loppumassa. Portin aukeamiseen oli enää tunti aikaa ja jos hän ei ehtisi paikalle ajoissa, hän jäisi kaupunkiin jumiin vielä toiseksi kahdeksi viikoksi ja hän tiesi hyvin, mitä kävi agenteille, jotka jäivät tähän kirottuun paikkaan jumiin niin pitkäksi aikaa. Hän oli tappanut heistä jo kaksi, tai ainakin sen, mitä heistä oli jäljellä.
Hawkins ennemmin aisti kuin kuuli takanaan laahustavan hahmon. Hän kääntyi ympäri, latasi
–ja otti askeleen taaksepäin, kun hirviön ruumis melkein kaatui hänen päälleen.
“Hei, Hawkins!”
Hawkins nosti katseensa ruumista, joka nytkähteli hänen edessään, ja nosti sen ruskeatukkaiseen poikaan, joka seisoi supermarketin parkkipaikalla savuava ase kädessään. Vastahakoinen hymy levitti hänen suupieliään.
“Terve, Raph”, hän sanoi.
Raph tarkisti aseensa ennen kuin työnsi sen takaisin vyöhönsä ja asteli itsevarmasti eteenpäin. “Sinun pitäisi olla varovaisempi”, poika sanoi paheksuvasti. “Tuo oli ihan helppo kohde ja se repi sinulta melkein pään irti.”
Hawkins melkein nauroi. Oli absurdia tulla kaksitoistavuotiaan pojan läksyttämäksi, vaikka hän arvelikin, että Raph oli ollut kaksitoista paljon pidempään kuin hänen olisi pitänyt. “Sanoo penska, joka käyttää edelleen antiikkiasetta. Vieläkö sinulla on se kivääri, minkä Wills antoi sinulle?”
Raph nyökkäsi. “Mutta se sopii paremmin tarkka-ammuntaan. Tuo kohde oli ihan lähellä.”
Hawkins kohautti harteitaan. “Oikein.”
Raph näytti piristyvän kehuista, mikä sai Hawkinsin taas kerran pohtimaan, mikä oikein pidätteli tätä salaperäistä poikaa ja tämän ystäviä tässä kaupungissa. Hän pudisti ajatuksen pois mielestään. Hän ei ollut mikään hirviö, hän ei tappanut lapsia, mutta ei ollut hänen asiansa myöskään pakottaa heitä kaupungista pois, jos he eivät halunneet lähteä. Raph näytti pärjäävän ihan hyvin ja oli opettanut pienen jenginsäkin pärjäämään. Ei ollut Hawkinsin tehtävä puuttua heidän asioihinsa.
“Etsitkö Porttia?” Raph kysyi nyt, ja talloi ruumiin sormille, kun se yritti tarttua häntä nilkasta. “Se on Yläpuistossa.”
Hawkins kurtisti kulmiaan. “Missä on Yläpuisto?”
“Minä näytän”, Raph sanoi ja katsoi häntä viekkaasti. “Voidaan ajaa sinne pakulla.”
“Sinulla on omakin paku”, Hawkins huomautti. Raph kohautti harteitaan. “Mutta ei se ole armeijan auto. Mennään jo, sinulla alkaa olla kiire.”
Hawkins huokaisi mutta antoi periksi. Jos pojasta oli hauskaa ajella armeijan pakettiautolla, mikäpä hän oli viemään tältä sitä iloa.
Pienen väännön jälkeen Raph suostui lopulta siihen, että Hawkins ajaisi, ja istui etupenkille. Hän ei laittanut turvavyötä, mutta Hawkins ei jaksanut nipottaa pikkuasioista. Raph vastasi itse omista asioistaan.
He lähtivät ajamaan pääkatua pitkin toiseen suuntaan, ja muutaman Raphin antaman ohjeen jälkeen Hawkins huomasi ajavansa loivaa mäkeä ylöspäin. Yläpuisto. Niinpä niin. Olipa Raph mitä tahansa, mielikuvitusta pojalla ei ollut.
“Mitä porukallesi kuuluu?” Hawkins kysäisi, kun huomasi Raphin katsovan hiukan liiankin kiinnostuneena hänen autonsa mittareita. Suurin osa tämän kaupungin autoista oli peräisin 70-luvulta, muutamaa epäonnista kaupunkiin eksynyttä lukuunottamatta. Raph kohautti olkiaan.
“Ihan hyvää. Kaikki ollaan edelleen elossa. Se Willsin lääke auttoi Bethiä, hän ei enää nuku niin paljon.”
“Vieläkö te ryöstelette rekkoja?”
Raph kohautti harteitaan uudestaan. “Pitää meidän syödä.”
Hawkins ei vastannut. Aina säännöllisin väliajoin kaupunkia tarkkaileva yksikkö raportoi, että kaupungin viereiseltä moottoritieltä oli löytynyt harhailemasta hämmentynyt rekkakuski. Rekkoja, jotka olivat lähes poikkeuksetta kuljettaneet elintarvikkeita, ei koskaan löytynyt. Kerran lapset olivat ryöstäneet vessapaperia kuljettavan rekan. Wills, Hawkinsin työpari, oli todennut kuivasti että ainakin he huolehtivat hygieniastaan.
Kun he ajoivat eteenpäin, Hawkins katseli Raphia silmäkulmastaan. Poika oli monella tapaa kuin suoraan poikien seikkailukirjasta: hän oli hauskannäköinen ruskeine hiuksineen ja vihreine silmineen, muutama pisama poskilla vaikka kaupungissa ei koskaan paistanut aurinko. Hän oli pukeutunut vihreään takkiin, joka oli luultavasti ryövätty joltakulta kaupunkiin eksyneeltä sotilaalta, ja hänellä oli jalassaan tiukasti nyöritetyt saappaat. Hänen tukassaan oli aina silloin tällöin helmiä, joita joku hänen pienestä porukastaan oli siihen punonut, mutta niiden vastapainoksi hän kantoi vyöllään enemmän aseita kuin Hawkins.
“Se on tuolla”, Raph sanoi ja havahdutti Hawkinsin ajatuksistaan. “Yläpuisto.”
Hawkins katsoi vasemmalle puolelleen ja totta, siellä oli Portti. Tällä kertaa Portti oli kirjaimellisesti puiston portissa kiinni: sitä ympäröi matala tiiliaita, jonka toisella puolella näkyi rehottavia kukkaistutuksia ja muutama patsas, kuten puistossa saattoi olettaakin näkevänsä, mutta kun he pysähtyivät suoraan Portin eteen, Hawkins näki tasaisen autotien, jota reunustivat katuvalot. Taivas tien yläpuolella oli haalean sininen, aurinko pilkotti pilviriekaleiden välistä.
Portti. Ainut tie pois tästä kaupungista.
Hän kääntyi katsomaan Raphia, joka oli jo avannut matkustajan puoleisen oven. “Nähdään taas”, poika sanoi iloisesti. Hawkins epäröi. “Raph.”
Poika kääntyi katsomaan häntä ja kurtisti kulmiaan. “Älä nyt sekoa, Hawkins, olet jo melkein kotona.”
Hawkins huokaisi. “En minä sekoa. Minä vain –ota tämä.” Hän avasi hansikaslokeron ja ojensi pojalle laatikollisen ammuksia ja sytyttimen. “Palkkasi.”
Poika vilkaisi tarjottua lahjaa, nyökkäsi ja työnsi molemmat esineet taskuunsa. “Kiitos. Sano terveisiä Willsille!”
“Sanon.”
Hawkins katseli, kun poika hyppäsi ulos autosta, sulki oven ja lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan, epäilemättä kohti yhtä piilopaikoistaan. Sitten hän laski jalkansa kaasulle ja ajoi Portista läpi.
Hetken ajan hän tunsi hirvittävää epätoivoa, mutta siihen hän oli jo tottunut. Hän pakotti itsensä pitämään silmänsä auki, vaikka jokainen solu hänen kehossaan käski sulkemaan ne.
Seuraava asia minkä hän tajusi, oli auringon hohde hänen tuulilasissaan. Hän tarttui radiopuhelimeensa. “Hawkins tässä. Pääsin ulos. Kuitti.”
Tervetuloa Breenvilleen, julisti ruosteinen kyltti hänen oikealla puolellaan, ja osoitti hänen taakseen, kohti tyhjää moottoritietä
