Pinnalla (S, fantasia, slash, ficletsarja, 12/12 14.8. VALMIS)

[Meldis]

Ficin nimi: Pinnalla
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fantasia, slash
Ikäraja: S
Tiivistelmä: Kukaan ei ollut yrittänyt etsiä niitä näin pohjoisessa enää aikoihin.
A/N: Pyysin Discordissa sanoja ja niistä syntyi fantasiatarina ficlettien muodossa ja tähän tulee vielä muutaman osan verran jatkoa. Mitään ei ollut hajua siitä, mitä aloin kirjoittamaan, kun lähdin tämän kanssa liikkeelle, mutta hieman inspistä tuli Odon juhannustaikatoiveesta, jossa hän pyysi maagisuutta. Jotenka hyvää kesää, Odo! ^^ Toivottavasti miellyttää! Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!


Pinnalla

1. Himmeä

Lyhdyn himmeä valo pomppi järven selältä. Vene liukui yöttömän yön valaiseman sillan yli ääntäkään päästämättä. Laskin airot alas ja annoin purteni pysähtyä itsekseen. Veden pinta oli kuin peili, kun viimeinenkin kokan nostattama aalto katosi näkyvistä.

Istahdin veneen laidalle niin lähelle reunaa kuin uskalsin ja tähysin järven syvyyksiin. Pohja ei ollut kovin kaukana, mutta näissä vesissä sitä ei olisi erottanut. Yksinäinen kuikka oli hiljentynyt päästessäni järven keskelle ja vieno tuuli oli laantunut. Kuin olisin lasipallossa, jonne ulkomaailma ei päässyt sisään. Maagisessa lasipallossa.

Laskin kuusta, että keskiyö oli saapunut. Joskin en ollut täysin varma asiasta. Kukaan ei ollut yrittänyt etsiä niitä näin pohjoisessa enää aikoihin. Edellinen etsijä oli ollut isäni neljäkymmentä vuotta sitten. Näin pohjoisessa jotain tapahtui taivaalle ja sen asennolle. Ettei niitä olisi niin helppo löytää.

Otin lyhdyn kokasta ja työnsin sitä lähemmäs mustuutta. Isälle ne olivat vain ilmaantuneet, mutta yleensä tarvittiin uhrilahja. Hopeaa, rautaa, salaisuuksia. Olin varautunut kaikkiin, ehkä en viimeiseen kovin vakavasti, mutta ensin odottaisin. Isoisän hopeatikari oli arvokkain esine, jonka omistin. Oikeastaan se oli arvokkain esine, mikä suvussamme oli.

Keskiyö koitti yllätyksettömästi, mutta sekään ei tarkoittanut vielä mitään. Ihmisen väki, se vetää tykö, oli isä sanaillut. Isällä oli ollut sitä selvästi jo kaksitoista kesäisenä. Äiti aina sanoi, että minulla oli pää tehty puusta. En tiennyt, oliko se, mitä tarvitsin.

Odotin, kunnes aurinko juuri ja juuri tipahti horisontin taakse. Tuli viileämpi. En uskaltanut koskea veden pintaan, mutta se ilmeisesti olisi pohjoiseen sijaintiinsa nähden lämpimämpi kuin uskoisi. Minua houkutti, mutta vain tarkkailin vettä. Se oli tärkein sääntö. Kunnioitus.

Kului aikaa ja aurinko puski uudelleen esiin metsän latvojen takaa. Oli edelleen tyyntä, oli edelleen hiljaista. Yritin olla pelkäämättä sitä. Metsän äänet rauhoittivat minua, tiesin, että elämää on näinkin kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta. Hiljaisuus tarkoitti, että jokin oli pielessä. Oravat piilossa, peurat pakosalla.

Päätin raskain mielin kokeilla hopeaa. Kaivoin puukon esiin repustani ja pitelin sitä yön valossa. Nieleskelin hanakasti ja vein puukon kädessäni veneen laidan yli. Mutta ennen kuin ehdin päästää siitä irti, vesi äännähti. Säikähdin sitä niin, että melkein pudotin puukon. Järven pohjasta nousi valkoisia kuplia, jotka lisääntyivät niin, että edessäni kuohui pian vaahtokurimus. Sysäsin puukon reppuuni ja tartuin veneen laidasta kiinni malttamattomana.

2. Tuulahdus

Vaahto toi tuulahduksen kasvoilleni. Ilma tuoksui sateenraikkaalle ja sähköiselle varaukselle. Valkoiseen vaahtoryöppyyn sekoittui tumma hahmo. Se liikkui kurimuksen keskellä kohti pintaa ja sydämeni jyskytti lujaa jännitykseni ja pelkoni tahtiin. Tumma hahmo saavutti pinnan ja samalla, kun se kohosi eteeni, vaahtoroiskeet vaimenivat. Jäljelle jäi hiljaisuus, valoisa yö ja minun pinnallinen hengitykseni.

”Olet tehnyt vaikean matkan”, sanoi vetehinen verkkaisesti. Tuijotin otusta silmät suurena. Hämärässä yössä sen iho näytti hohtelevan kiillotetun metallin tavoin. Sen kyljille kiipeili hopeisia ja tummansinisiä suomuja, jotka katosivat veden alle. Sen kissamaiset iirikset olivat kirkkaanvihreät ja sen korvat terävät. Sen hymyillessä näin pienet, terävät kulmahampaat sen suussa. Sen päästä kasvoi hiusten sijaan pitkä punaisen ja sinisen väreissä vaihteleva evä, jotka jatkui sen selässä ja päättyi suomuiseen alavartaloon.

Vedenväki oli olemassa, ajattelin. Tietenkin olin tiennyt sen aina. Monet etsivät niitä ja isänikin oli löytänyt sellaisen lapsena. Kotikyläni järvessä eli niitä ja kauan sitten olin nähnyt niistä vilahduksia ja kuullut isoja loiskahduksia. Mutta tämä ei ollut kaukana kaukaisuudessa. Tämä oli muutaman vaaksan päässä kasvoistani ja katseli minua uteliaasti.

Räpyttelin silmiäni niiden kuivuttua pitkän tuijotukseni jälkeen.
”Ar...arvoisa vetehinen”, avasin suuni epävarmasti. Vedenneito se ei ollut, ainakin, jos olentojen ruumiinrakenne oli mitenkään lähellä ihmisiä. ”Olen matkannut kaukaa idästä pyytämään apua kylälleni.” Nuolaisin huuliani. ”Se riutuu. Kalanonnea ei ole ollut moneen vuodenkiertoon ja lähitienoomme eivät salli kylvämistä.”

Vetehinen räpsäytti kimmeltävän vihreitä silmiään.
”Tulet Punaisen järven luota”, se sanoi kuin olisi lukenut minua.
”Niin tulen”, nyökkäsin.
”Miksi näin kauas? Eikö oma vedenväkesi voisi auttaa?” vetehinen kysyi.
”Sekin on kadonnut”, sanoin.

Vetehinen kallisti päätään ja loiskautti käsillään vettä. Näin hänen sormien väleissä ihopoimut.
”Voin tuoda veden antimet takaisin”, hän sanoi. Into kohosi vatsassani.
”Pyydän, tehkää se, jos voitte. Isäni...hän ei selviä kauaa”, sanoin ääni käheänä.
”Isäsi”, vetehinen toisti. ”Olet Ohton poika.”
”Kyllä olen”, vastasin.
”Hän on totisesti sanansa mittainen mies”, vetehinen sanoi ja hymyili leveästi.

3. Kuusi

”Mitä tarkoitatte?” kysyin hämilläni. Vetehinen hymisi ja loiski jälleen vettä ympärillään.
”Kylänne saa kalaonnen takaisin”, se sanoi tyynesti sitten. ”Tästedespäin sata sukupolvea ei tule näkemään nälkää Punaisen järven rannalla.”
”Todellako?” kysyin innostuneesti. Vetehinen nyökkäsi yhden kerran isosti. Henkäisin syvään helpotuksesta ja kiitin jumalia mielessäni, vaikka tajusin, että niistä ei helpotus johtunut.

”Kiitos, kiitos, kiitos. Ette tiedä, minkä lahjan olette antaneet meille”, sanoin ääni kähisten nyt eri syystä. Silmiäni kutitti onnen kyyneleet.
”Heille”, vetehinen sanoi.
”Niin, heille”, toistin pyyhkien kärsimättömästi kasvojani kämmenselkääni, kunnes ymmärsin, mitä olento oli sanonut. ”Siis, mitä?”

Vetehinen kohosi vedestä enemmän. Näin nyt kunnolla pyrstömäisen alaruumiin, joka hohteli valoisassa yössä kuin tulikärpäset olisivat heijastuneet siitä, vaikka niitä ei ollut mailla halmeilla. En ollut koskaan nähnyt tuollaisia värejä, kuin sateenkaari tuikkisi tähtinä suomuista ja liikkuisi alinomaan vaihdellen paikkaa riippuen siitä, mistä vinkkelistä pyrstöä katseli. Sen valovoima lumosi minut.

”Valitettavasti et pääse nauttimaan kyläsi kalaonnesta vielä”, vetehinen sanoi ja huomasin sen tulleen minua lähemmäs ja piteli kiinni nyt veneen laidasta. Sen viileä iho hohkasi omien käsieni vieressä ja ensi kertaa koko yönä pelko sysäsi jännityksen syrjään.
”Mitä?” kysyin tyhjästi.
”Isäsi antoi lupauksen, kun oli lapsi”, vetehinen hymyili silmäten minua uteliaasti, kuten oli tehnyt tultuaan aluksi pintaan. ”Saan hänen esikoispoikansa, jos lupaan pelastaa hänet kuolemalta, jonka hän oli nähnyt ennalta.”

”Mitä?” kysyin heikosti. ”Kuolemalta. Esikoispojan. Mistä puhutte?” sopersin. Toivo kyläni pelastuksesta korvautui kammottavalla kauhulla.
”Hän oli tehnyt taikoja kuusen alla olevalla kaivolla ja nähnyt kuolemansa”, vetehinen kertoi. ”Lupasin estää sen, jos saisin hänen esikoispoikansa vaihtokaupassa.”

Hengitin pinnallisesti. Vetehisen hymy leveni.

[Meldis]

4. Kaunis

”Olenko...vanki?” kysyin heiveröisesti.
”Et tietenkään”, vetehinen sanoi nauru äänessään.
”Voin siis lähteä”, sanoin.
”Kyllä, mutta silloin en voi luvata kalaonnea.”

Istahdin alas veneen laverille. Vetehinen nousi aivan veneen laidalle, laski kätensä ristiin sen päälle ja painoi päänsä käsiensä varaan.
”Et ole kauneuttasi ainakaan isältäsi perinyt”, hän sanoi hempeästi.
”Minä en ymmärrä”, pudisti päätäni. ”Miten isä olisi luvannut sellaista? Eikö...vedenväki anna lahjoja maksutta.”
”Kyllä, joskus”, vetehinen sanoi venyttelevästi. ”Minäkin joskus. Mutta kuoleman estäminen vaatii voimia. Ja olin silloin...erilainen”, hän lausui viekkaasti.

”Mutta…” sopersin silmät ammollaan. ”Mikä sopimus se on olevinaan? Miten kylämme nälkä liittyy isäni näkyyn kaivossa? Minä en…”
Vetehinen kohotti päänsä ja nojasi nyrkkiinsä. ”Kas, antamamme lahjoihin ja neuvoihin ei ole lakeja. Saamme auttaa, jos tahdomme tai voimme pyytää avustamme jotain. Minä en suoraan sanottuna uskonut, että isäsi tekisi, kuten pyysin”, vetehinen nauroi ja kidukset hänen kaulallaan lepattivat. ”Mutta kenties hän viimein huomasi, että sopimuksilla on määräaikansa. Hänen oli päättymässä. Hän oli selvinnyt lapsena kuolemalta, mutta uusi kolkutti nälän muodossa. Ja oli tullut viemään kylänne mukanaan.”

Pudisti päätäni uudelleen yhä hämmentyneempänä. ”Eihän tuossa ole järkeä”, supisin matalasti.
”Kenties, kenties sinusta”, vetehinen sanoi. ”Pahainen kuolema, ettehän te kuolevaiset kykene järkeilemään sitä.”
”Johtuuko kalojen kaikkoaminen isästäni? Hänen tekemästä sopimuksesta?” järkeilin hitaasti.
”Hän odotti liian kauan”, vetehinen kohautti olkiaan. ”Kuolema joutui päästämään hänet menemään kauan sitten, mutta isäsi ei ollut vieläkään maksanut siitä, vaikka olet kohta pääsemässä kolmannelle vuosikymmenennellesi. Sellaista ei katsota hyvällä.”

Huohotin pinnallisesti yhä ja tuijotin vetehisen kummallisiin silmiin. En ymmärtänyt vieläkään mitään. Paitsi yhden asian.
”Eli jos...sinä saat minut”, muotoilin, ”kyläni pelastuu?”
”Näin”, vetehinen nyökkäsi. Nieleskelin.
”Sitten minä olen sinun”, sanoin.

5. Sammal

Tein rantaan majan. Mäntyjen oksat olivat paksuja ja matalalla ja kasasin niistä suojan sammalpeitteiselle pedilleni. En tiennyt muutakaan. Isä oli kertonut tästä paikasta. Hän oli tiennyt, mikä minua odotti. Ehkä äitikin tiesi, isoisä ja serkkuni. Kenties kaikki olivat tienneet, minkä maksaisin kyläni pelastamisesta. Eivätkä he kieltäneet minua lähtemästä.

Äiti oli itkenyt lähtöpäiväni aamuna. Sanonut, että välttäisin turhia riskejä.

En tiennyt, mitä tarkoitti, että isäni lupasi minut vetehiselle. Olin kuullut vain, että ne tahtoivat joskus hopeaa tai rautaa vastalahjaksi. Ei koskaan ihmisiä. Näin pohjoisessa ihmisiä ei ollut liikkunut pitkään aikaan, ne olivat tottuneet siihen. Isoisäni mukaan ihmiset olivat lähteneet pois kunnioituksesta niitä ja niiden asuinsijaa kohtaan. Ne olivat olleet täällä ensin ja niille kuului niiden iäinen sija pohjoisen järvissä.

Metsä oli täynnä marjoja, juureksia ja ranta heinää, joten minun ei tarvinnut kalastaa. En halunnut edes kokeilla, mitä siitä seuraisi. Eläimiä liikkui rannan lähellä, mutta en ollut tottunut metsästämiseen. Tein kauemmaksi muutaman jänisansan, joita olin opetellut tekemään serkkujeni kanssa viime vuosina, kun kalaa ei ollut tullut, mutta niihin ei jäänyt saalista. Pieni puro laski järveen ja hätistin pelkoni ja kokeilin juoda siitä. Selvisin siitä elossa.

Istuin järven rannalla kuusi päivää ennen kuin vetehinen ilmaantui jälleen luokseni.

Kiillotin isoisän puukkoa sammaltyynyyn, kun vetehisen pää nousi pinnan ylle. Se lipui minua lähemmäs ja pysähtyi lopulta mutaiseen rantaliejuun kohteliaan etäisyyden päähän minusta. Kun se lojui järven pohjaa myöten matalassa vedessä, näin sen pyrstön kokonaisuudessaan. Sen metallinhohtoinen, monivärinen kimallus jatkui pyrstöön, joka näytti voimakkaalta kuin vasara. Pelkällä yhdellä pyrstön heilautuksella pääsisi taatusti peninkulman verran matkaa vedessä.

Minulla oli lukuisia kysymyksiä hänelle.

”Hei”, sanoin lyhyesti. En tiennyt olennon nimeä vielä.
”Tuletko uimaan?” vetehinen kysyi. Lakkasin hankaamasta veistä.
”Järveenkö?” rypistin otsaani.
”Aika vaikea sinun olisi tuossa ojassa uida”, vetehinen hymähti ja nyökkäsi metsän syvennykseen, missä puro solisi. ”Osaat kai uida?”
”Osaan”, vastasin, mutta en liikahtanut paikoiltani.

”Aiotko istua siinä loppuelämäsi?” vetehinen kysyi ja nousi nojaamaan käsiinsä ylävartalo koholla. Kesän illan aurinko oli piilossa pilven takana, mutta silti veden pinnasta helmeili valoa tämän metallinhohtoiseen ihoon.
”Et antanut minulle vaihtoehtoja”, sanoin.
”Isäsi ei antanut”, vetehinen tokaisi ja puristin suuni suppuun. Olento katseli minua hetken kaipaavasti, kunnes pyörähti ympäri ja loiskauksella sukelsi nopeasti järven tummuuteen.

6. Hillo

Murskasin savikipossa marjoja, kun vetehinen seuraavan kerran ilmaantui rantaan. Tällä kertaa hän ei tyytynyt jäämään rantaveteen vaan raahautui märälle sannalle saakka ja kun räpytin silmiäni, hänen pyrstönsä oli muuttunut kahdeksi jalaksi. Marjat kipossa lensivät kaaressa kädestäni, kun hyppäsin pystyyn yllätyksestä.

”Mitä...sinä..?” peruutin hädissäni sormet mansikoissa.
”Ajattelin, että olisin näin vähemmän pelottava, mutta olin ilmeisesti väärässä”, vetehinen sanoi suoristautuessaan pystyyn. Haukoin henkeäni ja katsoin häntä täysin uudella ihmetyksellä. Ihon sävytys jatkui tämän jalkateriin saakka. Evä pieneni hänen pakaroidensa ylle ja hänen varpaankyntensä näyttivät veitsenteräviltä. Navan alta alkoi kapea vana mustaa karvoitusta, joka vaikutti siltä, kuin se ei sopisi hänen kaltaiselle olennolle, kuin se olisi siinä vain muistuttaakseen ihmisen ruumiinrakennetta.

”Vaatteet”, vetehinen sanoi mietteliäästi. ”Niitähän ne käytätte.” Pudistin päätäni. Alastomuus ei ollut asia, joka minut järkytti.
”Sinä...sinä…”
”Mihin se teitittely jäi?” vetehinen kysyi venytellen. Säikähdys alkoi laantua vatsassani.
”Siihen, kun pakotit minut jäämään tänne”, vastasin. Katsahdin savimukiin. Se tiputti punaisia tippoja metsän lattiaan. Puhahdin ja kävin istumaan takaisin nuotioni ääreen.

”Älä laske isäsi syntejä harteilleni”, vetehinen väitti vastaan ja risti kätensä rinnalleen. Nappailin lisää ahomansikoita mukiin ja jatkoin niiden murskaamista. Vetehinen oli hiljaa pitkään.

”Mitä sinä teet?” se kysyi ja sen äänensävy oli niin aidon kiinnostunut, että kohotin katseeni.
”Hilloa”, vastasin lyhyesti ja siirsin katseeni takaisin työhöni. Vetehinen oli hiljaa taas. Se häälyi hievahtamatta vieressäni ja näin silmäkulmastani sen erikoisen väriset jalat. Se ei liikkunut, ei haparoinut askeleitaan tai huojunut kantapäillään. Mietin, että osasivatko kaikki vedenväestä luoda itselleen jalat ja kävellä tuosta vain.

”Jos et halua teititellä minua, voit kutsua minua nimelläni”, olento sanoi jonkin ajan kuluttua.
”Minä en tiedä sinun nimeäsi”, sanoin.
”Kota”, vetehinen sanoi. ”Siksi voit minua kutsua.”

Kohotin katseeni olentoon. Se silmäili uteliaasti hillontekoani, vaikka pysyi liikkumatta paikoillaan hiekalla. Olin koonnut nyt sammutetun nuotion ympärille muutaman vanhan tukin. Viitoin häntä istumaan yhdelle niistä. Kota istui alas kulmikkaasti.

”Tuomi”, sanoin. ”Siksi voit minua kutsua.”

[Meldis]

7. Yksi

Kota oli yksi Ahtin lukuisista lapsista.
”Lapsi ei ole täsmällinen sana”, hän kertoi istuessaan illalla nuotioni ääressä. Hän ihaili jalkojaan ja venytteli niitä ihmeellisellä notkeudella. ”Alainen?” hän mietti. ”Jälkeläinen.”
”Olet puolijumala”, täydensin ja Kota laski jalkansa, jota oli pidellyt viivasuorana pystyssä istuessaan puunrungolla.
”Niin”, hän sanoi. ”Vedenväestä kaikki eivät ole.”
”Ja siksi kykenit pelastamaan isäni kuolemalta”, jatkoin ja Kota katsoi minuun vihreillä silmillään.

”Yksi kuolevainen”, hän sanoi nostaen sormensa pystyyn ja ihopoimut kiristyivät hänen sormiensa välissä. ”Se tarvittiin ja minä ehdotin, että kuolevainen jää minulle. Se oli tarpeeksi.”
”Kuolemalle?” kysyin kauhu raapien vatsaani. Kota virnisti niin, että hänen terävät kulmahampaansa välkkyivät.
”Eipäs udella liikoja.”

”Olen vangittu tänne loppuiäkseni”, tuhahdin ja tökkäisin kepillä mustia klapeja nuotiossa. ”Kenelle minä kertoisin Kuoleman ja puolijumalan sopimuksista.”
”Et loppuikääsi”, Kota korjasi vikkelästi. Kohotin katseeni yllättyneenä. ”Vain sen verran, kun isäsi sai aikaa. Neljäkymmentäseitsemän vuotta.”
”Sinulle se kenties ei ole loppuikä”, huomautin hetkellisen innostuksen latistuttua. ”Neljäkymmentäseitsemän. Ja jos isäni oli kaksitoista, kun teki sopimuksen, hän kuolee joka tapauksessa kolmen vuoden päästä”, laskeskelin päässäni. Tuskin äitinikään olisi elossa, kun voisin palata. Ehkä serkkuni, mutta mitä olisi jäljellä kylästä monen kymmenen vuoden kuluttua.

”Mitä sinä minulla teet?” kysyin asiaa, joka oli poltellut mieltäni siitä asti, kun olin luvannut jäädä Kotan luokse.
”Teen”, Kota toisti.
”Mitä sinä minusta tahdot? Olisit voinut antaa minut Kuolemalle”, sanoin ja Kota kääntyi istumaan sivuttain ja risti jalkansa alleen.
”En mitään”, hän sanoi ja jopa puolijumalan äänensävyksi, hän koetti kuulostaa ihan liian viattomalta.
”Eli istun täällä rannassa neljäkymmentäseitsemän vuotta ja sillä aikaa sinä, mitä, tulet iltaisin juttelemaan?” kysyin.

”Ei sinun tarvitse tässä rannassa vain istua”, Kota sanoi.

8. Talo

Vesi oli lämmintä, vaikka päiviä oli kulunut valoisimmasta yöstä. Niinkin lämmintä, että uskalsin noudattaa Kotan neuvoa ja riisua kaikki vaatteeni ja jättää ne rantaan talopahaseni luokse. Kahlasin rantaveteen ja Kota painui jo syvemmälle muuttaakseen pyrstönsä entiselleen. Hän palasi takaisin loiskinnan kera ja nojasi käsiinsä matalassa vedessä. Hän ojensi kätensä minua kohti. Katselin hänen teräviä kynsiään, helmiäistä ihoa ja tartuin hänen käteensä.

Kota ohjasi minua pidemmälle helposti. Maa katosi jalkojeni alta, mutta veden lämpötila ei muuttunut mihinkään. Potkin jaloillani, jotka hädin tuskin erottuivat tummasta vedestä. Pienet kalat hipaisivat minua ja aallot pärskivät kasvoilleni. Kota kääntyi katsomaan minua.
”Kai muistat, että minulla ei ole kiduksia”, huomautin ties monennenko kerran.
”Muistan”, Kota vakuutti, tarttui lujaa kädestäni ja sukelsi. Ehdin vetää syvään henkeä juuri ennen kuin hän kiskoi minut pinnan alle.

Hiekka ja utu täyttivät silmäni. Kota piteli minua yhä kädestä kiinni ja veti entistä syvemmälle. Uimataidoistani huolimatta aloin panikoida, kun tuntematon vesimassa levittäytyi ympärilleni. Ihan kuin olisin saman tien painunut monta syliä pinnan alle. Vesi oli oudon liikkumatonta, siniharmaata, kimaltelevaa ja edelleen miellyttävän lämmintä. Se tuntui luonnottomalta. Sormeni lipsuivat Kotan otteessa.

Äkkiä Kotan kasvot olivat edessäni. Hänen evänsä lipuivat veden halki vaivatta. Hän todella kuului tähän maailmaan. Hän otti kasvoistani kiinni ja hänen kosketuksensa oli viileä verrattuna lämpimään veteen. Päästin kuplia suustani, ilma alkoi jo loppua. Mutta sitten Kota painoi huulensa suulleni.

Kota maanitteli suuni auki, työnsi kielensä suuhuni ja aloin hengittää. Täytyin ilmalla ja ihan kuin pääni olisi puhdistunut pelosta. Kota irtautui minusta ja katsoi minua kysyvästi. Pidätin yhä hengitystäni ja Kota laski kätensä rinnalleni. Ymmärsin. Pystyin pidättämään hengitystäni pidempään. Nyökkäsin ja Kota otti jälleen kädestäni kiinni ja lähti johdattamaan minua maailmaansa.

9. Maali

Järvi näytti pieneltä ja matalalta vain pinnalta. Sen pohja aukeni värikkäänä ja eksoottisena, kuin säteilevänä maalauksena. Siellä oli kasveja, jotka huojuivat veden liikkeessä vaihtaen väriä liikkeen tahtiin. Siellä oli outoja puumaisia runkoja, joiden pinnalta nousi pikkuisia kuplia kuin helmiä. Siellä oli kultaista hiekkaa, jonka seassa kiipeili rapuja ja monijalkaisia otuksia, joita en olisi osannut nimetä. Olin pudonnut jonnekin täydellisen tuntemattomaan maailmaan.

Kota vei minut aivan pohjaan saakka, missä saatoin koskea niitä outoja värikkäitä puita. Jotkut niistä pakenivat kosketustani, kuin olisivat olleet älykkäitä ja pelkäsivät saalistajaa. Hiekka tuntui kuin pikkuisten kivien putous olisi kutittanut kämmentäni. Kalat uiskentelivat ohitsemme meistä juuri välittämättä.

Enempää vedenväkeä ei näkynyt. Kota otti tiukan otteen kädestäni ja kiisi kohti syvennystä. Tumma vesi imi värit ympäriltään ja räpytellessäni silmiä maisema oli vaihtunut. Pohja oli karkeaa soraa, vesi sinistä ja viileää. Ja edessämme ui vedenväkeä.

Kaksi vedenneitoa sukelsi ohitsemme meistä piittaamatta. Kota katsoi minuun innostuneesti ja osasin välittää hänelle ihmetyksen kasvoiltani. Epäilin, että olisimme enää pohjoisen järvissä. Kotan järvessä oli väylä jonnekin kaukaiseen.

Nousimme hetkeksi pintaan, missä saatoin vetää henkeä. Aurinko paistoi korkealta, vaikka hetki sitten se oli järven rannassa ollut painumassa mailleen. Pitkulaista järveä ympäröi kuusimetsä ja isolla kivellä aivan rannassa lekotteli vedenväkeä. Yksi niistä oli pikkuinen ja osoitti minua ja Kotaa muille. Kota heilutti heille takaisin ja kiskoi minut taas syvyyksiin.

Väylä avautui aina uuteen vedenalaiseen ympäristöön. Näin valtavia kaloja, joiden suuhun olisin mahtunut seisomaan ongelmitta. Näin isoja parvia eväkkäitä, jotka hyppelehtivät pinnalla kuin leikkisivät. Näin tummansinistä vettä, joka jatkui horisonttiin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Näin vedessä kasvavia puita, joiden oksat kiemurtelivat pinnan alta ilmaan ja takaisin kuin labyrintti.

Pysähdyimme Kotan tuotua meidät järven pintaan, mistä avautui jo tutun näköisempi maisema pohjoisen metsineen ja tummentuneine taivaineen. Kohotin katseeni ylös ja näin kuun ja auringon yhtä aikaa vielä taivaalla. Tämä paikka oli maaginen. Hengitin syvään. Minä olin maaginen.

[Kosmik]

Siis tämähän oli oikein hurmaava! Jotenkin jopa kansantarumainen asetelma tässä tarinassa!

Tykkäsin hirmuisesti aloitusraapaleen maagisesta ja seesteisestä tunnelmasta ja ympäristön kuvailusta. Alussa oli jo sellainen tunne, että vetehisellä on jokin taka-ajatus mielessään. Pidän tausta-ajatuksesta, jossa isien "synnit" seuraavat jälkikasvua, vaikka ajatuksena se on toki lohduton. Samalla kuitenkin surullinen asetelma, jossa Tuomin isä jo nuorena joutui tekemään tuollaisen lupauksen vetehisen kanssa. Ymmärrän, että myöhemmin pitkitti lupauksen lunastamista, koska ei varmasti mielellään halunnut luopua pojastaan, mutta seurauksensa silläkin lopulta oli.

Kota ei kuitenkaan vaikuta mielestäni ihan hirveän pahantahtoiselta, vaikka tietysti ajatuksena kammottava, että joudut tahtomattasi tuollaiseen tilanteeseen, jossa tavallaan menetät vapautesi. Mutta toisaalta taas maailma, jonne Tuomi joutui, kuulostaa lumoavan kauniilta ja maagiselta. Ei lainkaan hullummalta paikalta asua. Piti myös kehua, miten hienosti ja elävästi kuvailit Kotan ulkomuotoa, kaikki ne suomujen värit ja pyrstön ja evien yksityiskohdat. <3

Mielenkiinnolla jään odottamaan viimeisiä lukuja! Kiitos maagisesta lukukokemuksesta! ^^

[Meldis]

Kosmik, kiitos kommentistasi! Hauskaa kuulla ajatuksiasi ja jännää, miten eri tavoin näet esimerkiksi Tuomin isän. Minusta hän vaikuttaa olleen aika pelkuri koko elämänsä, mutta on kyllä totta, että hänen viimeiseen saakka odottaminen ennen kuin tekee kuten lupasi voi olla myös haluttomuutta luopua pojastaan. Kotan agenda oli minullekin mysteeri ihan loppuun saakka, koko juoni tuntui avautuvan itselleni samalla, kun sitä kirjoitin. Kiva, kun tulit lukemaan ja kommentoimaan! ^^

10. Vauva

”Miksi et syö kalaa?”

Kohotin katseeni marjoista kootusta illallisestani. Aloin huomata laihtuvani kutistuneen ravintoni takia.
”En minä…” viitoin epämääräisesti järveä kohti. En ollut oikeastaan koskaan kysynyt, saisinko kalastaa järvessä, olin vain olettanut niin. Vedenväkeä ja heidän kotiaan tuli kunnioittaa, niin minua oli opetettu lapsesta lähtien.
”Etkö sinä ole kalastaja?” Kota kysyi.
”Olen”, vastasin. ”Eikö järvi ole kotisi?” kysyin vuorostaan.
”Onhan se, mutta kyllä siellä riittää yhdelle kuolevaiselle eväkkäitä”, Kota nyökkäsi minua kohti. Hänkin oli tainnut ehtiä huomata laihtumiseni.

Heti seuraavana aamuna punoin oksista, juurista ja lehdistä verkon. Kota katseli sitä mielenkiinnolla ja kun heikot käteni eivät jaksaneet kiskoa solmuja tarpeeksi tiukaksi, hän napautti niitä sormellaan ja nuora kiristyi itsekseen. Vein verkon veneeseeni ja Kota aikoi hypätä veteen seurakseni, mutta pysäytin hänet.

”Pelotat kalat pois, jos menet uimaan nyt”, selitin hänelle, joskin en ollut ihan varma. Ehkä kalat eivät piittaisi Kotasta sen enempää kuin lajitovereistaan. Mutta Kota hyppäsi veneeseen, joka keinahteli jo rantavedessä. Työnsin viimeiset askeleet ja ponnistin istumaan veneeseen. Olin työntämässä airot veteen, mutta huomasin, että vene liikkui itsekseen. Tuuli hiljakseen, mutta lännestä, kun pursi liikkui pohjoiseen. Kota liikutti sitä, ymmärsin.

Järven keskellä heitin verkon järveen ja aloin tiputtaa sitä tasaisesti pinnan alle. Kota kuljetti meitä verkkaisesti eteenpäin ja kun sain verkon laskettua, istahdin huokaisten laverille.
”Mihin kaikkeen taikuutesi pystyy?” kysyin. Kota nojaili käsiinsä, jota nojasi polviinsa ja kohotti olemattomia kulmiaan.
”Etkö kalastakaan?” hän hämmentyi.
”Pitää odottaa, että kalat harhautuvat verkkoon”, selitin. Kota hymisi ymmärtäväisesti.

”Se näyttää sinusta taikuudelta”, Kota sanoi.”Minä vain veneilen ja sidon solmuja.”
”Voit ennalta estää kuoleman”, sanoin.
”Voin”, Kota sanoi. Katsoin häntä kulmieni alta.
”Sekö ei sinusta ole taikuutta?” kysyin.
”On se. Mutta onhan sinunkin elämässäsi taikuutta”, Kota sanoi ja nojautui minua lähemmäs. Aamuauringossa hänen ihonsa helmeili kuin isoisän hopeatikari.

Nuolaisin huuliani. ”Ei mitään verrattavissa sinun taikuuteesi”, sanoin.
”Eikö todella?” Kota siristi silmiään. ”Mitä sinä ajattelet, kun katsot yötöntä yötä? Tai äidistäsi? Hänen rakkaudestaan, joka alkoi vielä ennen kuin olit vauva hänen käsivarsillaan? Mikä sai sinut matkaamaan satoja peninkulmia tänne kauhun maisemiin? Miten vielä kaiken kokemasi jälkeen muistat, miten isäsi opetti sinulle verkon kudonnan taidon?”

11. Alku

Nyrpistin nenääni. ”Sehän on elämää”, mutisin epävarmana.
”Niinkö? Luonnonkauneus, jota ei voi koskettaa ja silti tuntea? Vastikkeeton rakkaus tuntematonta kohtaan? Sisu ja väki, jotka vellovat sinussa niin vahvana, että jaksat elää joka päivä marjoilla ja kaarnalla, jotta kyläsi voisi pelastua?”

Kotan vihreät silmät kimmelsivät kuin vihreät jalokivet. Hän oli nojautunut yhä enemmän minua päin ja kallisti päätään tutkien reaktiotani. ”Minusta se on taikuutta. Kaunista taikuutta”, Kota sanoi pehmeästi. Hän kohotti sormensa ja sipaisi poskeani. Hänen ihonsa oli viileä. ”Sinä olet täällä, koska isäsi luki isoisänsä muistiinpanoja, jotka löysi, koska vanha tupa antoi periksi joenuoman muuttaessa suuntaansa keväällä ja vaimonsa silmiltä kätketyt loitsut paljastuivat. Vaimo oli menettänyt veljensä pimeälle taikuudelle, koska tämän rakkauden parantumaton sairaus ajoi hänet siihen.”

Kota kosketti jälleen poskeani, jolta hän vei sen hitaasti leualleni, josta napsaisi kiinni niin, että tunsin ihopoimut kaulallani. ”Mitä se on, jos ei taikuutta?”
En osannut vastata. Värisin Kotan otteessa.
”Sekö alkoi siitä, että isäni isoisän langon rakkaus kuoli?” koostin huulet väristen.
”Sanotaan sitten niin”, Kota hymyili.
”Sinä olet nähnyt sen kaiken”, oivalsin ja Kota nyökkäsi. Kiskaisin itseni hänen otteestaan. Kota hätkähti.

”Siksikö minun piti jäädä? Tiesitkö, että näin käy?” rääkäisin ja peruutin kauemmas Kotasta. ”Tiesitkö, että kyläni tulee näkemään nälkää?”
”Aavistin sen, kun joki muutti”, Kota nyökkäsi.
”Tarvitsitko sinä mitään vastalahjaa, jotta saatoit pelastaa isäni?” kysyin.
”En”, Kota sanoi.

12. Reikä

En saanut henkeä, vaikka en ollut veden alla. Aamu oli liian kirpeä, liian virvoittava, liian kaunis nyrjähtäneelle mielelleni. Isän petoksen jättämä reikä oli alkanut korjautua Kotan läsnäololla, vaikka syksy oli vasta ehtinyt työntää varpaitaan luoksemme. Horjuin paatissa kuin myrsky olisi riepotellut venettä. Kotan kasvot olivat ilmeettömät. Ei ylimielistä virnettä, ei suloista uteliaisuutta, ei intoa, jolla hän esitteli vedenalaista maailmaansa.

Eikä katumusta.

Nojasin penkillä niin paljon taakse, että tipahdin veneen pohjalle. Pilssivesi kasteli selkäni kuin hyinen todellisuus olisi iskenyt minua päin. Olin yksin Kotan kanssa veneessä keskellä hänen maagista järveään.

”Sinä huijasit”, sanoin kömpiessäni istumaan aivan veneen kokkaan mahdollisimman kauas Kotasta.
”Vain isääsi”, hän sanoi. ”Sopimus on jo tehty. En voi sille nyt mitään, vaikka neljäkymmentäneljä vuotta sitten olisin voinut sille jotain.”

Minun teki mieli kysyä miksi. Ja sitten minua ei huvittanut kuulla vastausta. Tunsin oloni hölmöksi.
”Pois veneestä”, tokaisin ja haparoin isoisän puukkoa, mutta tajusin jättäneeni sen rannalle.
”Miksi?” Kota kysyi, aidon ällistyneenä.
”Pois veneestä”, ärjäisin kovempaa. Kota ei liikahtanut.

”Sanoinhan olleeni silloin erilainen”, hän sanoi pehmeästi. ”Häijympi. Itseriittoisempi.”
”En näe muutosta”, tokaisin ja otin toisen airoista käteeni. Osoitin sillä Kotaa.
”Ajattelin, että ihmiset ovat tyhmiä. Julmia. Kyvyttömiä”, Kota selitti.
”En kiitä kohteliaisuudestasi”, sanoin.
”Olitte niin helposti vieteltävissä.”

Ilma lämpeni nopeasti. Rypistin kulmiani. Kotan silmät kimmelsivät kuin tropiikin vesi. Tahattomasti otteeni airosta heltyi. Kiristelin leukaani ja koetin pitää siitä tiukasti kiinni.
”Siitä piti tehdä itselleni vaikeampaa.” Kota konttasi minua lähemmäs. En päässyt minnekään. En halunnut päästä minnekään. Metallinhohtoiset jalat katosivat. Kota tarttui kasvoihini ja ihopoimut sivelivät kasvojani.

”En ole kovin hyvä siinä vielä”, Kota sanoi. Kuulin kolahduksen ja näin airon kopsahtavan veneen pohjalle. ”Ette pidä valehtelusta. Mutta ette myöskään totuudesta.” Hän hymähti pienesti. ”Vaikeaa. Sisarukseni ovat minua pidemmällä.”

Kehoni taisteli mieltäni vastaan. Käskin käsiäni sieppaamaan airon uudelleen. Käskin jalkojani hyppäämään veneestä. Käskin kehoani tottelemaan.

Nojauduin Kotaa kohti. Hänen silmänsä huumasivat minut. Ne valtasivat minut.

”Joudun siis venyttämään totuutta heidän kanssaan, kun kerron sinusta”, Kota sanoi ja vene kallistui. Vesi oli ympärilläni kylmää ja Kotan huulet huulillani petollisen turvalliset. Viimeisen kerran käskin itseäni paeta.

Vedin henkeä ja vesi syöksyi keuhkoihini.