Title: Kauriinhäntä kainalossa
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Characters: Alastor, Charlie Morningstar, Niffty
Genre: Slice of life (?), joku kummallinen draama
Rating: K-11
Warnings: Itsensä satuttamista
(joskaan ei itsetuhoisuustarkoituksessa)Disclaimer: Sarja ja sen hahmot ovat Vivziepopin luomuksia, minä vain lainailen niitä. En ole saanut rahallista korvausta kirjoittamisesta.
Summary: Charlie näkee jotain, mitä ei ollut tarkoitettu hänen silmilleen.
A/N: Osallistuu
Kerää10-haasteen toiselle kierrokselle hahmolla Charlie.
Kakkoskauden jälkeenkin fandomissa kunnon pöhinät siitä, onko Alastorilla häntää vai ei XD Kukaan ei luota Voxiin lol.
Oon ollut iloinen siitä, kun tämän ficin otsikko ei tuottanut mulle harmaita hiuksia (se oli mielessä jo ennen kuin aloin tätä kirjoittaa), niin tajusinpa tässä äskettäin, että tietysti sekin alkaa K-kirjaimella! 🙈 Sen kirous on ikuinen 😂
Kauriinhäntä kainalossaCharlie kiiruhti pitkin hotellin käytävää niin nopeasti kuin vain koroiltaan kykeni. Ei ehkä ollut hotellin omistajalle kovinkaan soveliasta juoksennella ympäriinsä kuin tuli hännän alla, mutta Charlie ei välittänyt. Hän halusi päästä Alastorin puheille mahdollisimman nopeasti, ja silloin kävely ei tullut kysymykseenkään.
”Alastor!” hän huusi päästyään tämän huoneen kohdalle, ja malttamatta edes koputtaa oveen hän kiskaisi sen auki. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa! Hotellin – ”
Lause jäi kesken, kun Charlie jäi häkeltyneenä tuijottamaan puolipukeissa olevaa Alastoria, joka oli juuri vetämässä housuja jalkaansa. Tämä katsoi häntä takaisin hymystään huolimatta varsin hyisesti.
”Mikä asia lieneekään niin tärkeä, että arvon prinsessa ei vaivaudu edes koputtamaan tullessaan siitä minulle kertomaan?” tämä kysyi pistävästi. Hiusten seasta pilkottavat sarvet näyttivät kasvavan aavistuksen verran normaalista koostaan.
”Öh – minä – minä – ”
”Niin?”Tilanteen yllättävyys oli silmänräpäyksessä saanut Charlien tyystin unohtamaan, mitä hän oli alun perin edes tullut Alastorille kertomaan. Sen sijaan hänen kasvoilleen levisi huomattavasti syvempi puna kuin mikä niillä tavallisesti hehkui. Hän yritti turhaan kääntää katseensa muualle. ”Minä tulen myöhemmin takaisin! Anteeksi!”
Ja ennen kuin Alastor ehti muuttua yhtään demonisempaan muotoon, Charlie paukautti oven takaisin kiinni ja jäi käytävälle seisomaan hengittäen kuin olisi juuri juossut maratonin. Hänen poskipäitään poltteli yhä, ja olo oli häkeltynyt. Häntä myös nolotti, kun hän oli sillä lailla suin päin rynnännyt Alastorin huoneeseen ja nähnyt tämän puolipukeissa. Vahinkohan se toki oli ollut, eikä hän oikeastaan ollut kunnolla katsonut kuin vain Alastorin silmiin, mutta olihan se ollut kiusallinen tilanne joka tapauksessa. Ja yksi asia oli nopealla vilkaisullakin ehtinyt kiinnittää hänen huomionsa, ja se oli nyt kuin palanut kiinni hänen verkkokalvolleen.
Häntä.
Alastorilla oli
häntä.
Ei kai siinä sinänsä olisi pitänyt olla mitään ihmeellistä. Alastorillahan oli sarvet ja sorkat ja korvatkin kuin kauriilla, häntähän vain sopi kokonaisuuteen, mutta oli se silti tullut Charlielle yllätyksenä. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin nähnyt Alastorin häntää, ja koska tämä piilotteli sitä vaatteidensa alla, ei hänen selvästikään olisi ollut tarkoituskaan. Mutta hän oli, ja nyt se seikka ei jättänyt hänen rauhaan.
Häntä.
Alastorilla oli häntä!
Sellainen pörröinen ja lyhyt, niin kuin kauriilla kuuluikin olla. Se oli oikeastaan aika suloinen, sen Charlie pystyi sanomaan nopean vilkaisunkin perusteella, ja ehkä juuri siksi Alastor sitä muilta piilotteli. Söpöys ei kuulunut tämän luontoon laisinkaan.
”Sinä olet ihan pöljä!” Charlie puuskahti itselleen ja läimäytti kämmenensä poskilleen. ”Unohda nyt näkemäsi, sinulla on paljon tärkeämpääkin ajateltavaa kuin Alastorin häntä!”
**
Charlien aivot olivat kuitenkin selvästi eri mieltä hänen kanssaan. Jos hän päästi ajatuksensa hetkeksikin harhailemaan, hän huomasi lähes poikkeuksetta muistelevansa Alastorin häntää ja sitä, miten tämä piilotteli sitä vaatteidensa alla. Ja aina, kun hän oli samassa tilassa Alastorin kanssa, hänen katseensa valui jatkuvasti sinne, missä oli tämän hännän nähnyt. Charlie oli varma, että tämä oli huomannut hänen harhailevan katseensa, vaikkei sanonutkaan mitään.
Kunnes kolme päivää sen jälkeen, kun Charlie oli rynnännyt koputtamatta tämän huoneeseen, oli Alastorinkin mittapuu tullut täyteen. Kun Charlie noin sadannenviidennenkymmenennen kerran hermoili hänen läheisyydessään ilman selvää syytä ja vilkuili hänen suuntaansa vähän väliä kuin olisi odottanut jotain tapahtuvan, Alastor katosi varjoihin, lipui lattiaa pitkin Charlien luo ja nousi sitten esiin kuin tyhjästä tämän edessä.
”Ääk!” Charlie kiljaisi pelästyneenä ja peruutti muutaman askeleen. ”Mitä nyt, Alastor?”
”Tuota minun pitäisi kysyä sinulta”, Alastor huomautti.
”Onko sinulla jotain kerrottavaa minulle? Olet jo usean päivän ajan vilkuillut suuntaani kuin haluaisit sanoa jotain.””Ei minulla mitään – tai siis – en ole – öh – minä… minä…” Charlie takelteli. ”Häntä!” hän vinkaisi sitten ja veti kauhistuneena kädet suunsa eteen. Miksi hän nyt sen oli mennyt möläyttämään?
”Häntä?””Sinulla on häntä! Minä näin sen!”
”Ai, se”, Alastor tokaisi vilkaisten samalla ohimennen alaselkänsä suuntaan.
”Mokoma on näköjään taas päässyt kasvamaan turhan suureksi.”Sen sanottuaan Alastor käänsi punaisena hehkuvan katseensa Charlien suuntaan niin, että pystyi tuijottamaan tätä suoraan silmiin. Tämän sydän jätti silkasta pelonsekaisesta jännityksestä lyönnin välistä.
”Kun kerta olet ehtinyt jo niin kiintyä siihen, sinä saat sen.”Alastor nosti teatraalisen hitaasti oikean kätensä kasvojensa korkeuteen, vei sen sitten selkänsä taakse takinhelman alle ja upotti kyntensä ihoonsa. Nopealla riuhtaisulla hän repäisi häntänsä irti muutaman veriroiskeen saattelemana ja ojensi sitä sitten Charlieta kohti. Kun tämä ei tehnyt elettäkään ottaakseen sen vastaan, Alastor käänsi tämän kämmenen esiin ja pudotti häntänsä sille.
”Ole hyvä”, hän sanoi leveästi hymyillen saaden selvästikin suurta nautintoa Charlien järkyttyneestä ilmeestä.
”Tee siitä vaikka avaimenperä itsellesi.”Sen sanottuaan Alastor pahaenteisesti hymähdellen katosi taas varjoihin ja lipui lattiaa pitkin pois. Charlie tuijotti hetken tämän perään kunnes vilkaisi sitten kämmenellään lepäävää häntää. Hän tajusi kunnolla vasta nyt sen olevan siinä, kiljahti ja viskasi sen kädestään lattialle.
”Hei, sinä pudotit tämän!”
Niffty oli ilmestynyt kuin tyhjästä luutansa kanssa, noukkinut hännän maasta ja ojensi sitä nyt Charlieta kohti. Tämä ei kuitenkaan tehnyt elettäkään ottaakseen sitä takaisin.
”Minä – öh – ”
”Jos et halua sitä, saanko minä pitää sen?” Niffty kysyi toiveikkaan näköisenä. ”Se sopisi hyvin kokoelmiini.”
”Sen kun pidät vain, jos haluat…”
”Mahtavaa!” Niffty hykerteli onnellisena. ”Minulla on näitä jo kaksikymmentäviisi.”
Charlie ei välttämättä olisi välittänyt kuulla asiasta sen enempää, mutta uteliaisuus vei hänestä voiton. ”Sanoitko sinä kaksikymmentäviisi?”
”Juuri niin! Alastor ei oikein tykkää hännästään. Hän repii sen aina pois, mutta uusi kasvaa tilalle parissa päivässä.”
Niffty laittoi hännän esiliinansa taskuun, taputti sitä kevyesti säilyttämisen merkiksi ja katsoi sitten Charlieta luutaansa heristäen.
”Kiitos tästä!” hän sanoi iloisesti. ”Nyt minun on jatkettava lattioiden lakaisua. Hei hei!”
”Hei…”
Charlie heilautti vaisusti kättään Nifftylle, joka oli ehtinyt kipittää luutinensa jo monen metrin päähän, ja päätti tehdä kaikkensa, jotta unohtaisi kokonaan, että Alastorilla ylipäätään oli häntä. Mutta miten se ikinä onnistuisi nyt, kun hänelle oli valjennut, ettei niitä ollutkaan vain yhtä tämän ruumiissa kiinni vaan myös irtonaisina kokonainen kokoelma Nifftyn kätköissä?
Se oli kyllä ehdottomasti ollut viimeinen kerta, kun hän avaisi yhtäkään ovea koputtamatta ensin.
