Nimi: Kirjoittamattomia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Hahmo- ja ihmissuhdetutkielmaa. Ficlet (355 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Pääparit: Koskelan Akseli/Koskelan Elina
Yhteenveto: Taas saa jäädä kirjottamata se minkä sinä muutonkin kyllä tiet.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 077 mikä), Ficlet300 (vapaavalintaisella sanalla 288 mikä), FinFanFun1000 (sanalla 617 abessiivi).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Abessiivi on sijamuoto, joka ilmaisee jonkin puuttumista. Suomen kielessä se merkitään päätteellä -tta/-ttä (liikkumatta, huoletta, syyttä suotta) ja murteellisesti päätteellä -ti (ääneti, alati, iäti) tai -ta/-tä, ilman kaksoiskonsonanttia (ajamata, maksamata – Pohjantähtien hahmot käyttävät yleensä tätä muotoa).
Kirjoitin tämän ihan tarkalleen siksi, että muhun iskee jotenkin just oikealla tavalla se, että niissä kahdessa Akselin vankileiriltä lähettämässä kirjeessä, jotka meille näytetään kirjassa, on molemmissa jonkinlainen variaatio ajatuksesta "en kirjoita tähän, että rakastan sinua, koska tiedät sen muutenkin, niin kuin minäkin tiedän sinun rakastavan minua". En tiiä miksi, mutta jotenkin se tuntuu sata kertaa romanttisemmalta kuin mikään muu, mitä Akseli olisi voinut sanoa. Että heitin rakkaus on heitin yksityinen asia.
KIRJOITTAMATTOMIA
Taas saa jäädä kirjottamata se minkä sinä muutonkin kyllä tiet.
Akseli kirjoittaa saman lauseen jokaisen kirjeensä loppuun. Sanojen järjestys toki vaihtelee, ja joskus on joku yksittäinen sana vähän toisin, mutta kuitenkin aina niin, että se tarkoittaa samaa. Kun Akseli on ollut Tammisaaressa pian kaksi vuotta ja elämä on jotenkin tasaantunut, uskaltaa isä jo joskus nauraakin sitä hyväntahtoisesti Elinan kuullen – sitä, että voisi kai Akseli samalla vaivalla kirjoittaa ne suuret sanat suoraankin kun hän kerran jättää ne noin suoraan sanomatta, että suoraan puhuessa säästyisi varmasti paperiakin ja kynä kuluisi vähemmän.
Ehkä niin olisikin. Mutta Elina tietää, että silloin isä naureskelisi puolestaan sille, että Akseli kirjoittaisi sellaisia asioita paperille kaikkien nähtäväksi.
Ennen kaikkea hän tietää, ettei Akseli olisi Akseli, ellei hän sanoisi asiaansa juuri tällä tavalla. Eikä hänen tarvitse sanoa Elinalle mitään muuta, niin kuin ei ole tarvinnut ennenkään. Se, mikä on häneltä aina jäänyt sanomatta ääneen, on aina näkynyt ja kuulunut kaikessa muussa. Ilmeissä ja teoissa ja muiden sanojen väleissä.
Elina itse on eri maata. Ei hänkään tosin ääneen ilkenisi sellaisia puhua, mutta kirjeiden riveille hän vuodattaa kaiken sen, minkä Akseli jättää äänettömäksi heidän välilleen. Kerran Akseli on vihjannut, että vankilan väki luultavasti lukee niin lähtevää kuin saapuvaa postia, mikä sekin sai isän virnistelemään, ja kaipa se näytti siltä kuin Elinan kirjoitukset olisivat nolottaneet Akselia. Elina kuitenkin tietää, ettei se sitä ole. Sitä se vain on, että Akseli haluaa Elinan tietävän lukemisesta siltä varalta, että Elinaa itseään ujostuttaisi. Se on sitä samaa varovaista huomaavaisuutta, jossa se kaikki näkyy, minkä hän omista kirjeistään jättää pois. Elina ei kuitenkaan välitä siitä, vaikka joku hänen sanojaan lukisikin, eikä Akseli ole sanonut mitään sellaista toiste. Ei sellaisiakaan tarvitse vatvoa. He tuntevat kyllä toisensa.
Minä tien että me tiedämme toisemme niin ettei minun tätä tarvitte sinulle kertoa mutta minä kerron kumminkin taas koska haluan, Elina kirjoittaa nyt. Ei mitkään voimat tai vallat kykene horjuttaan minun rakkauttani sinuun kun taas jätän sinun varjelijamme huomaan.
Lukekoot vain Tammisaaressa kaikki. Jos vaikka saisivat siitä omatuntonsa päälle ja oppisivat häpeämään.
Kun Akselin seuraava kirje aikanaan tulee, jättää hän jälleen kirjoittamatta sen, minkä he tietävät sanomattakin. Elina hymyilee taittaessaan paperin kahtia, ja hänen sydämensä tuntuu täydeltä.
