Juho l S l Kasper/Riku

[Ygritte]

Tekstin nimi: Juho
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Kasper/Riku

Juho

“Kasper?”

Kasper kohotti hämillään katseensa häntä nimellä kutsunutta miestä kohti. Hän ei ollut nähnyt Juhoa pitkään aikaan. Teini-iässä he olivat olleet läheisiä, mutta sitten Juho oli kadonnut seuroista, eikä Kasper ollut uskaltanut kysellä vanhemmiltaan Juhon perään. Puhelinta heillä ei ollut kummallakaan ollut niihin aikoihin, eikä Kasper olisi uskaltanutkaan soittaa Juholle tämän katoamisen jälkeen. Seuroista ei kadottu teini-ikäisenä kuin parista syystä, ja Kasper oli hyvin tietoinen yhdestä, jonka paljastuttua Juho ja hänet itsensäkin olisi välittömästi suljettu yhteisön ulkopuolelle.

Nyt Juho kuitenkin istui Kasperin keittiön pöydän ääressä ilmestyttyään yllättäen tämän oven taakse vuosia sen jälkeen, kun he olivat edellisen kerran nähneet. He olivat juoneet jo yhdet kupilliset vanhalla kahvinkeittimellä keitettyä kitkerää kahvia, eikä Kasper ollut ajatellut tarjota uutta kupillista lähinnä vieraansa hyvinvointia ajatellen.

“Sori, en kuunnellut”, Kasper myönsi ja levitti kätensä ilmaan pahoittelun eleenä. Hän oli jäänyt ajatuksissaan johonkin teinivuosiin, joissa hän vielä kulki vanhempiensa mukana herätysseuran tapaamisissa useita kertoja viikossa. Kaksi vuotta hän oli asunut omassa kodissaan, mutta siitä huolimatta menneisyys raahautui mukana kuin liian painava rinkka vaellusretkellä. Se oli vain kannettava.

“Sanoin vain, että mulla olisi yksi kaveri. Sen on ollut vähän vaikea löytää treffiseuraa. Niin voinko antaa sun numeron sille? Luulen, että olisit sen tyyppiä.”

“Ethän sä voi!” Kasper huudahti välittömästi mitään ajattelematta. Tuttu paniikki valtasi hänet, kun puheeksi tuli seurustelu tai ihastukset. Nimenomaan Juhon olisi pitänyt tietää. Kasper ei aikonut päätyä millekään käännytysleirille, sellaiselle, johon Juhon huhuttiin päätyneen. Tai sitten käännytys oli Juhon kohdalla toiminut, ja tämä oli antamassa Kasperin numeroa jollekin naiselle, mikä ei sekään johtaisi hyvään lopputulokseen.

“Kuule. Se on ihan hyvä tyyppi. Me pelataan samassa joukkueessa. Vai tapailetko sä jotain?” Juho jatkoi Kasperin kiristyneestä äänensävystä välittämättä. Juho vaikutti aivan liian rennolta, ja aihe vaikutti hänelle aivan liian jokapäiväiseltä, ollakseen Kasperin elämän suurimpia salaisuuksia. Kasper ei pitänyt siitä. Juhon kanssa oli helppo olla, mutta tämä aihe sai Kasperin olon epämukavaksi.

“Missä joukkueessa?” Uteliaisuus vei kuitenkin voiton kiukuttelusta Kasperin mielessä. Joukkueurheilussa sentään usein jakauduttiin sukupuolen mukaan, joten saattaisi olla mahdollisuus…vaikka ei Juhon pitäisi sellaista edes vihjailla, se oli kiellettyä ja syntiä, ja Juhonkin olisi pitänyt vuosien saatossa oppia se.

“Jalkapallojoukkueessa. Kerroin sulle jo aiemmin, että pelaan nykyään työkseni, mutta sekin taisi mennä sulta ohi?” Juho naurahti ja pyöritteli käsissään tyhjää kahvikuppia. Kasper ei ymmärtänyt miten Juho pystyi suhtautumaan tähän niin kevyesti. Aivan, kuin hän ei olisi joutunut eroamaan seuroista myönnettyään pussanneensa poikaa, tai mitä typerää Juho olikaan tehnyt päätyäkseen hylkiöksi.

“Mä kävin sun vanhempien luona kysymässä mitä sulle kuuluu, kun en tiennyt sun uutta osoitetta. Mua harmitti vuosia se miten meidät vaan erotettiin teineinä. Sä olit mun paras kaveri. Sä oot edelleen hyvä tyyppi, ja tää treffijuttu vaan tuli mun mieleen, kun tiedän yhden toisenkin…”

“Se on syntiä.”

“Kasper, kuule. Sun vanhemmat ei oo täällä. Ja luota muhun, tää kenen kanssa voisit mennä treffeille haluaa pitää kaiken piilossa vähintään yhtä paljon kuin sä.”

Kasper tuijotti Juhoa osaamatta sanoa enää mitään. Hänen vanhempansa eivät olleet täällä. Juhon elämä näytti sujuneen ihan hyvin seuroista erottamisesta huolimatta. Ja Juho tiesi. Juho tiesi, sillä Kasper oli se poika, jota Juho oli suudellut seuraintalon takana heidän ollessaan 16-vuotiaita. He olivat olleet parhaat ystävät, enemmänkin, sillä he olivat jakaneet salaisuuden, joka oli suurempi, kuin mikään heidän muu tekonsa tulisi koskaan olemaan.

“Mikset sä mene itse treffeille sen kanssa?” Kasper muotoili kysymyksen huolellisesti. Ennen, kuin hän myöntäisi mitään, hänen piti saada kuulla oliko Juho vielä samanlainen, kuin hän. Kasper oli käyttänyt vuosia ulkokuorensa hiomiseen. Aseksuaalisuudesta oli tullut suoranainen pelastusrengas Kasperin aloittaessa ammattikorkeakoulun. Hän oli piilotellut sen valheen takana niin pitkään, että uskoi siihen jollain tavalla itsekin. Jos ei kiinnostunut kenestäkään, ei voinut olla homoseksuaali.

“Se ei ole yhtään mun tyyppiä. Sitä paitsi mulla on tyttöystävä. Äläkä ymmärrä väärin, tykkään molemmista, voisin seurustella myös miehen kanssa.” Juho vastasi avoimesti, asiallisesti, rauhallisesti. Kasper ei voinut kuin hämmästellä rauhaa, joka Juhon ympärillä tuntui leijuvan, aiheen vaarallisuudesta huolimatta. “Kasper, sä saat elää sun omaa elämää. Kun mä kävin sun vanhemmilla kysymässä susta, ne hehkutti mulle kilpaa sun nykyistä nuhteetonta elämää. Mä en väitä tuntevani sua, mutta se ei kuulostanut yhtään sulta. Jos mä voisin palata ajassa taaksepäin mä vetäisin sut mukanani pois sieltä.”

“Pois seuroista? Eikö sut viety suoraan käännytysleirille?”

“No ei viety, ei. Porukat kai viimeistään siinä vaiheessa tajusi, että ne haluaa ennemmin pitää mut elämässään, kuin pysyä kiinni yhteisössä, joka oli suhtautunut niihin syyllistävästi ennenkin. Me muutettiin ja jätettiin kaikki se paska taakse”, Juho tuhahti ja nojasi taaksepäin. Hän haroi hiuksiaan, kohautti olkapäitään, ja vasta sitten vastasi taas Kasperin katseeseen. “Sä olit ainoa hyvä asia, joka mulle siinä yhteisössä tapahtui.”

Kasper istui pitkään hiljaa. Juhon kertoma tarina kuulosti paljon järkevämmältä kuin Kasperin vanhempien kertoma versio käännytysleiristä ja ikuisesta kadotuksesta. Juho vaikutti samanlaiselta huolettomalta nuorelta aikuiselta, kuin Kasperin nykyiset opiskelukaverit. Heidän seurassaan Kasper ei ollut koskaan asiaa myöntänyt, mutta ehkä Juholle hän voisi. Ensimmäistä kertaa elämässään. Sanoa ääneen sen, minkä hän oli tiennyt jo ollessaan varhaisteini.

“Kuka se on?”

“Kuka?”

“No se treffijuttu.” Kasper tunsi punastuvansa, hänen oli pakko kääntää katseensa kohti pöytää. Oliko hän tässä todella tunnustamassa haluavansa treffeille miehen kanssa? Juho oli oikeassa siinä, että he eivät tunteneet toisiaan enää. Neljä vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat viimeksi nähneet. Mutta Juho olisi kertonut totuuden kaikille jo, jos olisi halunnut. Juho ei ollut koskaan paljastanut Kasperia, ja yhtäkkiä Kasperin täytti tarve olla oma itsensä edes sekunnin murto-osan verran.

“Mä annan sun numeron sille. Usko mua, sä haluat nähdä sen.”

Kasper nyökkäsi katse pöydän ruskeassa maalipinnassa. Oli suorastaan helpotus, että Juho päätti toimia viestinviejänä, sillä Kasperista ei olisi tekemään aloitetta kenenkään suuntaan. Nyt hänen tarvitsi enää vain odottaa yhteydenottoa, jota ei välttämättä koskaan tulisi.

[Sokerisiipi]

Vaihdokkaista heips!

Tässä oli tosi kiinnostava asetelma. Tykkäsin siitä, että hahmojen taustat, menneisyys ja yhteys toiseen raottui hiljalleen lukiessa. Samoista lähtökohdista on päädytty aivan erilaisiin kuvioihin, ja syyn toki ymmärtää, kun selviää, että Juho sai vanhempiensa tuen ja hyväksynnän kriittisessä vaiheessa. Kasper taas tietää edelleen menettävänsä kaiken, jos hän yrittäisi elää itsensä näköistä elämää ja antaa itsensä rakastaa. Pidin myös hahmojen välisestä kontrastista. Kiusallinen, ujosteleva ja itsetietoinen Kasper näki itsevarmassa ja rauhallisessa Juhossa sen, mitä hän niin kipeästi tahtoisi olla, mutta myös pelkäisi olla.

Tekstissä häivähtää todella isoja ja voimakkaita teemoja arvoista, peloista, uskonnollisesta traumasta ja siitä, mitä vaatisi olla oma itsensä. Potentiaalia tässä on aivan hurjasti, mutta se ei aivan pääse täyteen voimaansa. Olisin kaivannut Kasperista ja Juhosta enemmän tietoa, syvennystä ja tarttumapintaa. Etenkin Kasper olisi kaivannut syvempää ja perusteellisempaa esittelyä. Hahmot ovat kuitenkin minulle aivan vieraita, joten sikälikin hitaampi ja pidempi aloitus olisi ollut tarpeellista. Olisin tarvinnut aikaa ja tilaa asettua Kasperiin ennen kuin Juho esitellään.

Valitettavasti tällaisenaan teksti ei ole psykologisesti uskottava. En vain näe, miten tällainen tilanne voi antamasi tietojen valossa tapahtua. Miten kaksi ihmistä, jotka eivät ole nähneet toisiaan ainakaan 5 vuoteen, alkaisivat spontaanisti keskustella deitti- ja seksuaalikuvioistaan? Varsinkaan suomalaisessa kahvipöytäkulttuurissa! Etenkin, kun ottaa huomioon sen, että Juho ilmestyy yllättäen Kasperin ovelle. Se, kutsutaanko hänet edes sisään, ei ole mielestäni itsestäänselvää. Tämäkin tilanne olisi ollut mahtava lukea itse. Jonkinlainen keskustelu olisi voitu käydä ovensuussa, missä olisi kuvailtu miehen ensireaktiot toisiinsa. Kasperin yllätys, järkytys, hämmennys, uteliaisuus ja kaikki muut mahdolliset reaktiot olisivat kertoneet hänestä paljon ihmisenä. Ja myös se, miten Juho suhtautuu Kasperin näkemiseen ja miten hän saa Kasperin kutsumaan itsensä peremmälle, olisi myös ollut sopiva ensivilkaisu hänen hahmoonsa.

Olisin myös odottanut Kasperilta voimakkaampaa reaktiota tähän yllätysvierailuun. Tai suurta reaktiota viimeistään sitten, kun deittiasiat nostetaan pöydälle. Kyseessä on kuitenkin todella herkkä, kipeä ja seurauksiltaan arvaamaton puheenaihe, joka käydään lähestulkoon vieraan ihmisen kanssa. Siis ihan ilmankin uskonnollista traumaa ja taustaa, mikä mielestäni vaikeuttaa ja herkistää tuota tilannetta entisestään. Jos Kasper olisi hermostunut, kiihtynyt tai hiljentynyt, se olisi ollut mielestäni uskottavampaa kuin hänen tapansa hyväksyä tilanne lähes saman tien. Hankala uskoa, että vuosien kipuilu, häpeä ja kaipuu vain haipuisi taka-alalle yhdessä hetkessä, vaikka sitä kuinka tahtoisi. Etenkään, kun tätä henkistä prosessia ja ajatusvirtaa kuvataan hyvin vähän. Tällainen hyväksyntä ja loikka tavoitella jotakin, minkä on ennen kaikin keinoin kieltänyt itseltään, pitäisi havainnollistaa lukijalle jollain tavalla. Tai ainakin jättää tarpeeksi tiedonmurusia ja vihjeitä, jotta jonkinlainen tulkinta Kasperin sisäisestä prosessista olisi mahdollista.

Mietin myös paljon sitä, mitä Juho on oikein ajatellut tullessaan Kasperin luokse ja mitä hän uskoo voivansa tehdä yhden kahvittelun aikana. Miksi hän uskoo voivansa muuttaa Kasperin elämän suunnan? Miksi Juho ajattelee, että hänellä on oikeus siihen? Vaikka näkökulma onkin Kasperin etkä siten voisi vastata näihin kysymyksiin suoraan Kasperin kautta, jotain osviittaa Juhon motiiveista tekstiin voisi kuitenkin sisällyttää. Hänkin voisi hermostua ja pitää jonkinlaisen kiihkeän palopuheen uskoen, että auttaisi Kasperia siten kuin olisi toivonut itseään autettavan samassa asiassa. Ja siitäkin olisi voinut seurata kiinnostava ristiriita, kun Juho huomaisi, ettei ole hänen käsissään tulla pelastamaan ketään tai ettei kaikille ihmisille toimi samat lähestymistavat.

No niin, uppouduin pohtimaan hahmoja ja heidän motiivejaan juurikin siksi, että he ovat minusta niin kiinnostavia! Olet osannut esitellä todella kiehtovan tilanteen, josta olisin halunnut tietää enemmän. Kuten huomaat, tekstisi herätti minussa todella paljon ajatuksia ja pohdintaa, ja sekin kertoo taidoistasi herättää kiinnostus ja uteliaisuus. Ja valitsin tämän näkökulman, mitä hahmoista tulisi kertoa, jotta lukija saa heistä kiinni, juurikin siksi, että olen viime aikoina pohtinut samaa asiaa omassa kirjoittamisessani, ja tämä teksti antoi sille pohdinnalle paljon uudenlaista syvyyttä ja energiaa. Nautin siis todella paljon tähän tekstiin sukeltamisesta ja kokemukseni sanoittamisesta! Kiitos myös siitä, että kannustit minua antamaan juuri sellaista palautetta kuin mielessäni on. Kaikki kirjoittajat eivät tahdo rakentavaa palautetta ja tahdoin siksi kunnioittaa mahdollisia toiveitasi tämän suhteen. Toivottavasti kommentistani on iloa ja hyötyä!