Täällä Pohjantähden alla: Virantoimituksia | S | 10/11 23.6.2026

[Aladdin Sane]

Nimi: Virantoimituksia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Ficletsarja. Draamaa, angstia ja hahmotutkielmaa.
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Lauri ja Ellen Salpakari
Yhteenveto: Salpakarien mietteitä Koskelan väestä erinäisten kirkollisten toimitusten yhteydessä.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 089 työ), Ficlet300 (sanat ja sanamäärät osien alussa), FinFanFun1000 (sanalla 616 allatiivi).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Allatiivi on sijamuoto, joka ilmaisee liikettä jonkin päälle, pinnalle tai lähelle, ja jota suomen kielessä merkitään -lle-päätteellä (minulle, sinulle, katolle, järjelle).

Mulla on ollut tälle idealle luonnostiedosto valehtelematta ainakin viis vuotta. Huomaako että FanFic100 ja Ficlet300 deadlinet alkaa olla TOSI lähellä.

Tää on henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle ficilleni Mielenoikku (S).











VIRANTOIMITUKSIA









1. JUHANNUS 1910 (KOSKELAN AKSELIN JA KIVIVUOREN ELINAN HÄÄT)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 283 juhannus. 375 sanaa.)


”Kuinka miellyttävä tilaisuus kaikesta huolimatta”, Ellen huokaa hymy huulillaan, kun valjakko on päässyt liikkeelle ja työväentalo jää hyvää vauhtia kauas taakse. ”Niin kaunis päiväkin.”

”Niin”, Lauri sanoo. Häntäkin hymyilyttää. Häävalssin melodia on jäänyt soimaan hänen päähänsä. ”Minä toivon heille kaikkea hyvää. Kenties naimisiinmeno saa Akselinkin nyt pehmentymään.”

”Sitä minä en usko”, Ellen tuhahtaa.

Asiasta on väitelty siitä asti, kun tieto Akselin ja Elinan kihlauksesta saapui, ja yhä enemmän sitten, kun avioliitto kuulutettiin kirkossa. Onhan Akseli kiivas ja katkerakin luonne, joka vaikuttaa työväenyhdistyksen aktiivijäsenenä muuttuneen vain pahemmaksi ja pahemmaksi, mutta Elina vaikuttaa harvinaisen hyvätapaiselta ja hyvin kasvatetulta tytöltä. Hänen äitinsä tiedetään hyvin hartaaksi naiseksi, joka on pitänyt ainoan tyttärensä sielun puhtaana, vaikka tämän molemmat veljet ja isä ovat vähintään yhtä epäilyttäviä tyyppejä kuin Akselikin.

”Näithän sinä, kuinka hän katsoo Elinaa”, Lauri huomauttaa hyväntahtoisesti. ”Minä uskon, että hän on hyväksi Akselille. Elinalla voi hyvin olla rauhoittava vaikutus häneen.”

”Mutta entä Akselin vaikutus häneen?” Ellen kysyy. ”Minä pelkään, että Elina parka menee tässä liitossa auttamatta pilalle.”

”No, kultaseni. Älähän nyt sentään.”

”Enhän minä sitä toivo”, Ellen kivahtaa. ”En tietenkään. Mutta pelkään sitä yhtä kaikki.”

Lauri ei sano siihen mitään, kallistaa vain ymmärtävästi päätään. Aavistuksen verran kiristynyt tunnelma kuitenkin lientyy muutamissa sekunneissa, ja Ellen kohentaa otettaan Laurin käsivarresta ja hymähtää.

”Mutta se minua ilahdutti, ettei väki sentään tuntunut ostavan herra Halmeen puhetta.”

”Kauniistihan hän puhui. Varsinkin se hänen puheensa Elinalle…”

”Tietysti hän puhui kauniisti. Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan.”

”Tiedän kyllä”, Lauri huokaa. Halmeen omaksumat teosofiset ajatukset ovat kiinnittäneet hänen huomionsa jo aiemmin, etenkin hänen puheessaan Janne Kivivuoren häissä pari vuotta sitten. Asia huolestuttaa häntä hajamielisellä tavalla Halmeen itsensä takia, mutta ennen kaikkea muiden kyläläisten takia, koska Halmeella on paljon vaikutusvaltaa. Jos häntä kuunnellaan hänen puhuessaan sosialismista, on olemassa vaara, että häntä kuunnellaan myös silloin, kun hän puhuu teosofiasta.

Mutta onneksi Ellen tuntuu olevan oikeassa. Kun Halmeen puheet siirtyvät sellaisille raiteille, joilla kuljetaan vaarallisen lähellä jumalanpilkkaa, näkyy hänen kuulijoidensa kasvoilla usein salavihkaisia hymyjä, ja kauempana yleisössä voi kuulua vaimeaa mutinaa ja hihitystäkin. Halmeen hengelliset ajatukset ovat ehkä kyseenalaisia, mutta Pentinkulman työväen sielut eivät vaikuta olevan vaarassa niiden takia.

”Kuka tietää, ehkäpä he ennen pitkää hylkäävät sosialisminsa, jos kerran heidän johtajastaankin on tullut tuollainen”, Lauri tuumaa, ja Ellen nauraa heleästi vaunujen kääntyessä pappilan pihaan, jota juhannusruusut koristavat.

”Sitä sopiikin toivoa.”

[Aladdin Sane]

2. KESÄ 1913 (KOSKELAN VILHON RISTIÄISET)
(Ficlet300 sanalla 174 hedelmä. 200 sanaa.)


Ristiäisväen mentyä Ellen ja Lauri siirtyvät Laurin työhuoneeseen.

”Kun olisi nimi enne tuolle ihmisen lapselle”, Lauri mutisee puoliksi itsekseen, ja Ellen nyökkää hajamielisesti katsoessaan ikkunasta koivujen lomassa erottuvaa järveä, jonka laineissa auringonvalo kirkkaana pilkahtelee.

Koskelan Akselin ja Elinan esikoispoika on kastettu isoisänsä Johannes Vilhelmin mukaan Vilho Johannekseksi. Se on jollakin tavalla toivoa herättävää, mutta minkäänlaista muutosta Akselissa ei viime vuosien aikana ole tapahtunut. Hän tuntuu päinvastoin katkeroituneen entisestään, ja vaikka hän näennäisesti asioikin heidän kanssaan kohteliaasti, on hänen olemuksessaan sellaista juroutta ja hänestä huokuu sellaista ylimielisyyttä, ettei Ellen millään ymmärrä, mistä se kumpuaa. Siitä ylimielisyydestä sekin varmasti johtuu, että Akseli ja Elina valitsivat poikansa kummeiksi Janne Kivivuoren vaimoineen. Toki Janne on myös Elinan veli, mutta niin haastavasti sekä Akseli että Janne katsoivat heitä saapuessaan pappilaan, ettei Ellenin mielessä ole mitään epäilystä asiasta.

Jos nimi todella voi olla enne, toivoo Ellen todella sen olevan sitä Vilho Johannekselle. Vanhassa Koskelassa on jotakin sellaista perisuomalaisen sisukasta ja hyvää, mitä tässä maassa enää harvoin näkee. Ainakaan Koskelan pojille sitä ei ole siirtynyt, tai sitten se on vääntynyt ja myrkyttynyt pahoin.

Mutta kukaties Vilho Johanneksessa se hyvä alkaa kasvaa ja kantaa hedelmää. Ehkä hänen nimensä on enne, vaikka hänen isänsä ja enonsa ovat mitä ovat.

[Aladdin Sane]

3. KEVÄTTALVI 1915 (KOSKELAN EERON RISTIÄISET)
(Ficlet300 omavalintaisella sanalla 284 kummi. 210 sanaa.)


”Minä en lainkaan pidä siitä, että Koskela valitsee lastensa kummeiksi tuollaisia miehiä”, Ellen sihahtaa. ”Miten tuollaiset voivat edes suorittaa kummin velvollisuuksia?”

”No, no”, Lauri koettaa lepytellä, vaikka tietää itsekin, mistä Ellen puhuu. Halme olisi kyseenalainen valinta Eero Johannes Koskelan kummisedäksi muutenkin, mutta kaiken lisäksi hänet on vastikään vapautettu vankilasta, johon hänet loppuvuonna tuomittiin esivallan arvostelusta. Vankeuden laihduttamana ja kalventamana, mutta yhtä arvokkaana ja kohteliaana kuin ennenkin hän saapui ristiäisiin kävelykeppinsä kanssa. Hän myös otti kummin velvollisuutensa ilmeisen vakavasti, eikä tilaisuuden aikana viitannut sanallakaan mihinkään uskonnollisesti tai poliittisesti epäilyttävään, vaan päinvastoin esiintyi niin täydellisen kunnioittavasti, että Laurin on pakko uskoa hänen olleen vilpitön.

Mutta kyllä hän Elleniäkin ymmärtää. Hän kiivastuu niin herkästi ja epäilee vielä herkemmin. Hänen mielestään Laurin usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen on vaarallisen lähellä naiiviutta. Hänen epäilynsä juontuu vain halusta suojella puolisoaan ja maailman viattomia, niin kuin nyt Koskelan lapsia. Laurin sydän läikähtää rakkaudesta Elleniä kohtaan, niin kuin lukemattomia kertoja aiemmin.

”Uskoohan Halme sentään Jumalan armoon ja johdatukseen”, hän sanoo silti rauhoittaakseen Ellenin mieltä.

”Uskooko?” Ellen kysyy kulmakarvat koholla. Hänen käsivartensa ovat puuskassa ja suupielensä kiristyneet. ”Uskooko Janne Kivivuori? He ovat hyviä puhujia ja taitavia manipuloijia. Kyllähän sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.”

”Eivät kai he lapsille mitään tee.”

”Heidän takiaan toivon todella, että olet oikeassa”, Ellen sanoo.

[Aladdin Sane]

4. HUHTIKUU 1918 (KOSKELAN VOITON RISTIÄISET)
(Ficlet300 sanalla 096 talvi. 300 sanaa.)


Jos Akseli ja Elina Koskelan kahden vanhimman pojan kummit eivät ole olleet Ellenin mieleen, niin kolmannen pojan kohdalla asia on päinvastoin. Pienokaisen kummeina toimivat nimittäin tämän isovanhemmat, Koskelan vanha isäntä ja emäntä, eikä Ellen voisi kuvitella varsinkaan tämän perheen nuorimmalle taimelle parempia oppaita elämään.

Ja sellaisia Voitto Johannes Koskela todella tarvitsee elämäänsä.

Pelkästään hänen nimensä puistattaa Elleniä. Että vielä nytkin, kun Akseli on johtanut kylän punikkeja murhatöissä ja paennut kohti Venäjää, ja Koskelan Aleksi ja Akusti on monien muiden punavankien mukana teloitettu osuudestaan aseelliseen kapinaan, ja kun punikkien murhat ja laittomuudet ja niiden oikeuttamattomuus ovat yleistä tietoa – vielä nytkin Elina kehtaa ilmoittaa, että hänen kapinan aikana syntyneelle pojalleen on päätetty laittaa nimeksi Voitto.

Tietysti se on Akselin tekosia, mutta – sittenkin, vaikka Akseli on rikollinen ja murhaaja, jota odottaa varma kuolemantuomio, ellei joku valkoisten sotilaista tai jääkäreistä tai omista ehdi surmata häntä ensin – sittenkin Elina katsoo heitä uhmakkaasti silmiin vauva käsivarsillaan ja toistaa nimen epäröimättä, katseessaan samaa vihaa kuin Akselilla.

Edes vanha isäntä ja emäntä eivät yritä estää Elinaa. Heidänkin kasvonsa ovat sulkeutuneemmat ja kovemmat kuin Ellen muistaa koskaan nähneensä niitä. Eikä Ellen ole sydämetön – äitinä hän ymmärtää heidän surevan poikiaan. Aikaa on kulunut tuskin viikkoakaan. Hän ymmärtää heidän huolineen ja pelänneen poikiensa takia koko talven yhtä paljon kuin he varmasti ovat hävenneet sitä, että he ovat lähteneet valitsemalleen tielle. Mutta jollei hän tietäisi paremmin, voisi hän luulla heidän olevan Laurille katkeria siitä, ettei tämä pystynyt pelastamaan Aleksia ja Akustia, vaikka hän tietää Laurin kyllä kertoneen Jussille poikien puolustukseksi antamistaan lausunnoista. Eihän Laurikaan ihmeisiin pysty, ja hänkin toipuu vielä laittomasta vankeudestaan, johon punikit hänet riistivät.

Mutta Lauri on jälleen ymmärtäväisempi mies kuin monet ihmiset tässä kylässä oikeastaan ansaitsisivat. Voitto Johannes Koskela kastetaan nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen, autuaan tietämättömänä siitä tahrasta, jonka hänen vanhempansa ovat hänen ylleen nimivalinnallaan langettaneet.

Spoiler: A/N eli juonipaljastelevaa lätinää vuonna 1960 ilmestyneestä kirjasta • näytä

A/N: Kirjassa ei oikeasti kerrota, milloin Voitto kastetaan. Se syntyy ennen maaliskuun 1918 puoliväliä (tarkalleen ottaen aamuyöllä yhden aikaan 8.3.1918, minkä pystyy laskemaan kirjassa toisaalla mainittujen päivämäärien perusteella) ja sitä kutsutaan ensi kerran Voitoksi silloin, kun valkoiset hakevat Aleksin ja Akustin Koskelasta, mikä on vahvasti huhtikuun puolella. Lauri Salpakari on kuitenkin vapautettu vankeudestaan vasta edellisenä yönä, joten otin semmosen taiteellisen vapauden että kun täsä ny kuitenkin on vähän kaikenlaista niin ennen kuin Voitto ehditään kastaa, niin 1) Aleksi ja Akusti on ehditty teloittaa, 2) kun kylään jääneitä punaisten vaimoja, siskoja ja tyttäriä pistetään siivoamaan työväentaloa, Elinaa on nöyryytetty Ilmari Salpakarin erityismääräyksellä laittamalla se pesemään työväentalon käymälää - mitä en kuitenkaan usko Laurin ja Ellenin oikeastaan tietävän, 3) Akseli (ja sen myötä Elina ja lapset) on häädetty Koskelasta, mutta 4) ne eivät ole vielä ehtineet muuttaa kokonaan Kivivuoreen (mutta ovat mahdollisesti häädön takia siirtyneet Koskelan uudelle puolelle eli Jussin ja Alman asuinrakennukseen, jota Akselin häätö ei koske, ja jossa kyllä olisi tilaa Elinalle ja kolmelle pienelle lapselle, kun Aleksin ja Akustin makuukamari on sattuneista syistä tyhjillään). Ettäs Tiiätte.

[Aladdin Sane]

5. MARRASKUU 1922 (KOSKELAN JUSSIN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 107 marraskuu. 390 sanaa.)


”Minä tiedän, ettei siitä ollut puhetta Akselin käydessä, mutta lupasin vanhalle emännälle kustantavani hautajaiskulut kokonaan”, Lauri sanoo riisuessaan kaulaliinaansa. Ensilumi ei vielä ole satanut, mutta marraskuun ilma on jo muutaman päivän ollut talvipakkasta enteilevän kirpeä. ”Tuntuu vain niin… Kyllä se kuitenkin oikealta tuntuu tässä tapauksessa. Eihän siihen paljoa mene.”

Ellenin kiristynyt ilme siliää hiukan, kun hän nyökkää huokaisten.

”Kyllä se käy. Ja onhan se oikein… ei monella tässä maassa ole samanlaista torpparia ollut. Kyllä minun tulee vanhaa Koskelaa ikävä.”

”Niin minunkin. Vanha emäntä oli kovin kiitollinen, kun kävin.”

”Varmasti, ihmisparka.”

”Muistutti jotenkin vanhoista ajoista… En minä tiedä. Tuntui niin lohduttomalta nähdä vanha Koskela kuolleena vuoteessaan.”

”Hänen mukanaan ei kuollut vain mies”, Ellen toteaa. ”Hänessä kuoli koko suomalaisen raivaajaperinteen viimeinen edustaja… Ajattelin hautajaisseppeleen tekstiä, kun olit poissa. Eihän Saarijärven Paavo ole siihen liikaa.”

Lauri hymähtää surullisesti ja nielaisee palan kurkustaan.

”Ei lainkaan. Vanha emäntä liikuttui kovin, kun juuri vertasin Jussia häneen.”

Hän nielaisee uudestaan ja räpyttelee polttelevia silmiään. Ellen tarttuu hänen käsivarteensa ja vie heidät salin puolelle, jossa istuttaa hänet sohvalle ja istuu itsekin.

”Oletko sinä kunnossa”, Ellen kysyy. ”Tunnut ottavan tämän niin raskaasti.”

Lauri avaa suunsa vastatakseen, mutta hän ei halua valehdella Ellenille. Hän ei ole kunnossa. Hän ei odottanut tätä tapahtuvaksi vielä moneen vuoteen, eikä hän kai olisi ollut valmis silloinkaan. Hän huokaa ja pudistaa päätään tuskin havaittavasti. Ellen äännähtää myötätuntoisen huolestuneesti kurtistaen kulmiaan.

”Minä ajattelin, kun puhuit Ilmarin häiden siirtämisestä… Tiedän, kuinka paljon vanha Koskela sinulle merkitsi, mutta kyllähän sinä ymmärrät, ettei sellainen olisi koskaan käynyt.”

”Anna anteeksi, rakas. Olin shokissa.”

”Mutta onhan omalla tavallaan kaunista sitoa hautajaisten suru vihkimisen onneen.”

”Onhan se… oikeassahan sinä olet. Niinhän se on.”

”On kaunis ele huolehtia hautajaiskustannuksista. Onhan se häiden rinnalla hyvin pieni meno.”

Lauri nyökkää.

”Ja hautahan heillä jo onkin valmiina”, hän toteaa. ”Vanha emäntä puhuikin siitä… kuinka vanha Koskela osti ne silloin sodan alettua itselleen ja hänelle. Hyvältä paikalta, vanhalta puolelta. Muistan itsekin… nehän eivät ole mitään halpoja paikkoja, mutta se oli vanhalle Koskelalle tärkeää. Saada odottaa ylösnousemusta rinnakkain hänen kanssaan.”

Hänen äänensä vavahtelee loppua kohden. Ellen tarjoaa hänelle nenäliinaansa, jolla hän painelee kostuneita silmiään.

”Olethan varma, ettet olet sairastumassa”, Ellen kysyy.

Lauri nyökkää.

”Se tästä vielä puuttuisi. Mutta kyllä minä selviän. Minä vain… typerää myöntää, mutta minä todella luulin… minä toivoin hänen elävän ikuisesti.”

”Me kaikki toivoimme.”

Viimeinen suuri yhdistävä tekijä, Lauri ajattelee painellessaan taas Ellenin nenäliinalla silmiään.

[Aladdin Sane]

6. KEVÄT 1923 (KOSKELAN KAARINAN RISTIÄISET)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 285 ristiäiset. 205 sanaa.)


Akseli ja Elina Koskelan neljäs lapsi, ensimmäinen Akselin vankilasta paluun jälkeen syntynyt, saa kasteessa nimekseen Kaarina. Hän on ensimmäinen Koskelaan syntynyt tyttölapsi, terve ja pappilassa kasteella käydessään pientä kitinää lukuun ottamatta oikein rauhallinen.

”Tiedätkö, rakas, minusta tuntuu, että tämä ainakin on Akselille hyväksi”, Lauri tuumaa ristiäisten jälkeen.

Ellen ei vaivaudu edes vastaamaan. Hän vain kohottaa kulmiaan kysyvästi.

”Tyttären syntyminen”, Lauri sanoo kuin selittäisi jotakin ilmiselvää. ”Sano mitä sanot, mutta minä olen aivan varma, ettei se voi olla pehmentämättä Akselin vanhoja kaunoja.”

”Miksi ihmeessä pelkästään se tekisi niin?”

”On se kuitenkin… tarkoitan vain, että minäkin muistan, kun Ani syntyi. Ei sitä tunnetta voi verrata mihinkään.”

”Entä Ilmarin syntymä sitten”, Ellen kysyy tuohtuneena.

”Totta kai, totta kai. Mutta minä puhun nimenomaan isänä olemisesta tyttärelle. Siinä on jotakin erityistä.”

”Niin erityistä, että se muuttaisi ihmisen perimmäistä luonnetta?” Ellen kivahtaa peittämättä epäuskoa äänessään.

Lauri nyökkää, niin kuin siinä ei olisi mitään kummallista. Niin kuin hän ei olisi juuri kertonut, ettei hänen esikoisensa syntymä merkinnyt hänelle yhtä paljon kuin Ellenille – ei yhtä paljon kuin Anin syntymä. Kuin Ilmari ei olisi – vaikkei Ellen tietenkään rakasta Ania yhtään sen vähempää – mutta silti, ettei hänen esikoisensa syntymä –

”Ellen”, Lauri sanoo huolestuneen näköisenä.

”Tarvitsen raitista ilmaa”, Ellen töksäyttää ja pyyhältää pidemmittä puheitta hänen ohitseen.

[Aladdin Sane]

7. KEVÄT 1929 (KOSKELAN VILHON KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 286 konfirmaatio. 160 sanaa.)


Ennen konfirmaatiomessun alkua Ellen näkee sattumalta jonkin matkan päästä, kuinka Elina Koskela puhuu esikoispojalleen ennen kuin tämä siirtyy muiden ripille pääsevien mukana kirkkoon. Nopeasti vilkaistuna Vilho on niin isänsä näköinen, että Elleniä inhottaa jo periaatteesta.

Elinan selvä mielenliikutus kuitenkin pysäyttää hänet. Se saa hänet katsomaan poikaakin tarkemmin. Tämä on uudessa rippipuvussaan siistin näköinen, ja Koskeloilta peritystä ulkomuodosta huolimatta hänellä on äitinsä vaaleat hiukset ja siniset silmät. Laurin mukaan hän on ollut aivan keskinkertainen rippikoululainen, ei loistava muttei hyödytönkään, ja suhtautunut asiaan sen edellyttämällä vakavuudella, mikä on aina painanut Laurin vaakakupissa vähintään yhtä paljon kuin kirjallinen osaaminen.

Ellenin on myönnettävä, että se on enemmän kuin hän olisi Akseli Koskelan pojalta koskaan odottanut.

Akselille itselleen Ellen ei suo lainkaan huomiotaan pysyäkseen konfirmaatiotilaisuuden mukaisessa mielentilassa, mutta messun alettuakin hän huomaa katseensa hakeutuvan Elinaan vähän väliä.

Vilho vastaanottaa Herran ehtoollisen, ja Ellen katsoo, kuinka Elina peittää kasvonsa nenäliinaan ja kumartaa päätään kuin rukoilisi ääneti.

Ensi kertaa vuosiin hän tuntee jonkinlaista hyväntahtoisuutta tätä perhettä kohtaan.

[Aladdin Sane]

8. SYKSY 1936 (HALMEEN EMMAN HAUTAJAISET)
(Ficlet300 sanalla 054 sosiaalinen. 365 sanaa.)


Lauri on varma, ettei Emma Halmeen hautajaisten osuminen samalle sunnuntaille Artturi Yllön hautajaisten kanssa ole sattumaa. Janne Kivivuori on hoitanut Emman hautajaisjärjestelyt yhdessä sosialistien kunnallisjärjestön kanssa, ja vaikka hänestä on varsinkin eduskuntaan päästyään tullut entistä vakuuttavampi esiintyjä, on Lauri silti näkevinään jkin haastavaa pilkettä hänen silmäkulmassaan heidän keskustellessaan asiasta. Kunnallisjärjestössä on ilmeisesti noussut ajatus siitä, että koska kunnan sosialidemokraattien henkiseksi esi-isäksi kohotettu Halme ei aikanaan saanut arvolleen kuuluneita hautajaisjuhlallisuuksia, tulee sellaiset nyt antaa kunnianosoituksena hänen leskelleen.

Niin siis tapahtuu. Eikä Laurilla periaatteessa olisi mitään sitä vastaan – onhan ajatus kaunis, ja hänen mielestään aikaa on kulunut aivan riittävästi, että Halmeen muiston voi päästää pannasta – mutta hautajaisten ajoitus saa tilaisuuden tuntumaan poliittiselta mielenosoitukselta, joka kohtuuttomasti ottaa pitäjän vanhan mahtimiehen syntipukikseen. Se uhkaa lietsoa pintaan sellaisia syvälle painettuja kaunoja, joiden Lauri soisi jäävän pysyvästi menneisyyteen. Jo aamuvarhain kirkolle saapuessaan hän on kiusallisen tietoinen kireästä tunnelmasta ihmisjoukkojen kyräillessä toisiaan, ja Emman hautajaissaattueen lähtiessä liikkeelle tunne vain syvenee. Paikalle on tuotu suuri kuoro ja torvisoittokunta, ja on räikeän selvää, että työväenyhdistyksen punaisten lippujen rinnalle kunniavartioon tuotu siniristi on mukana ainoastaan laillisista syistä.

Lauri tietää, mitä mieltä Ellen olisi kaikesta tästä. Kuinka pöyristynyt hän olisi tällaisesta röyhkeydestä. Lauri melkein pystyy kuulemaan mielessään Ellenin äänen syyttämässä sosialisteja yhteiskuntarauhan tahallisesta järkyttämisestä, jonka tarkoituksena on saada aikaan heidän salaa yhä suunnittelemansa uusi kapina.

Itse Lauri ei mene ajatuksissaan yhtä pitkälle, mutta hänestäkin tuntuu irvokkaalta, että näistä hautajaisista on tehty tällainen spektaakkeli, johon joka ikinen pitäjän sosialisteista tuntuu ottavan osaa. Jopa Akseli Koskela, joka on vankilasta palattuaan ollut poliittisesti hyvin hiljaa, on paikalla kantamassa Emman arkkua yhdessä Janne Kivivuoren ja muiden työväenyhdistyksen aktiivien kanssa. Erityisen vastenmieliseksi tilanteen tekee se, että Laurin käsityksen mukaan Emmalla oli lopulta hyvin vähän tekemistä minkään poliittisen kanssa. Hänen mielikuvansa Emma Halmeesta on nöyrä, harras ja hiljainen. Jos hän aikoinaan seisoikin miehensä ajatusten ja tekojen takana, ei Lauri voi häntä siitä syyttää, koska juuri niinhän hyvän vaimon kuuluu tehdä. Eihän Lauri itsekään olisi siinä missä on nyt, ellei hänellä olisi ollut Elleniä tukenaan.

Kun hauta on täytetty ja seppeleet laskettu kummulle, virittävät kuoro ja soittokunta laulun. Lauri pitää ilmeensä kohteliaan vakavana, mutta suoritettuaan välttämättömät velvollisuutensa hän poistuu heti. Hautausmaan pääportilla, jossa toinen hautajaisjoukko odottelee jo vuoroaan, luodaan vihaisia katseita punalippujen suuntaan.

Spoiler: A/N eli merkityksetöntä aikajanalätinää • näytä

Kirjassahan ei oikeasti kerrota, milloin Halmeen Emma tarkalleen ottaen kuolee. Tarina on siinä kohtaa sellaisessa vaiheessa, että tapahtumia selostetaan jokseenkin suurpiirteisesti ja päällekkäin eikä niitä ajoiteta edes vuodenajan tarkkuudella. Siinä luvussa, jossa Emman kuolemasta kerrotaan, selostetaan tällaiset avaintapahtumat:
1) Koskelan Eero ja hänen kanssaan samanikäinen Leppäsen Valtu menevät sotaväkeen
2) Valtun palattua sotaväestä Leppäsen Preeti loukkaantuu ja joutuu kunnalliskotiin, missä yhteydessä selitetään myös Valtun tulemisista ja menemisistä yleisesti ennen ja jälkeen sotaväen
3) Susi-Kustaa joutuu kunnalliskotiin hiukan sen jälkeen kuin Preeti
4) Halmeen Emma kuolee "samoihin aikoihin" kun nuo joutuvat kunnalliskotiin.

Aikajanallisesti tiedämme sen verran, että Eerolla ja Valtulla on armeijan kutsunnat vuonna 1935, jolloin ne täyttävät 20 vuotta, ja että niiden varusmiespalvelus kestää about vuoden ja ne kotiutuisivat näin ollen joskus vuoden 1936 aikana (tarkka aika riippuu siitä milloin ne astuvat palvelukseen, minkä lisäksi Valtu kotiutuu Eeroa myöhemmin rangaistuksista kertyneen ylipalveluksen takia, mutta sitä sitten taas ei kerrota että kuinka paljon myöhemmin). Lisäksi tästä seuraavan luvun alussa kerrotaan vuodesta 1937, ja ihan tämän perusteella päättelin, että nää edellisen luvun kunnalliskotiin menemiset ja Emman kuolema eivät vielä tapahtuisi vuonna 1937. Varsinkin koska tämmösellä aikahaarukalla tuo "samoihin aikoihin" voi tarkoittaa ihan mitä vaan. Tällä ei oikeasti ole mitään väliä ja jos oon väärässä niin se on itse asiassa Väinö Linnan syytä eikä minun koska mitäs ei eritellyt tapahtumia tarkemmin. Nää kirjat vie multa vielä joku päivä järjen (← nämä kirjat ovat jo vieneet häneltä järjen)

[Aladdin Sane]

9. KESÄ 1940 (VUONNA 1918 TELOITETTUJEN PUNAISTEN HAUTAMUISTOMERKIN PALJASTUSTILAISUUS)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 287 muisto. 275 sanaa.)


”Toivottavasti Koskelan vanha emäntä saa nyt sielulleen rauhan”, Lauri pohtii puoliääneen rinnallaan astelevalle Ilmarille.

”Niin.”

”Minä muistan, kuinka tärkeää hänelle aina oli, että pojat olisivat siunatussa maassa. Hän kävi sen vuoksi pappilassakin.”

”No, nyt he ovat. Eipä heillä muualle ole ollut kiirettäkään.”

Ilmarin ääni on välinpitämättömän kevyt. Lauri vilkaisee häntä terävästi, mutta hänen ilmeestään ei voi lukea mitään. Kohta Lauri päätteleekin, ettei Ilmarin kommentti ole kuin hänelle tyypillistä leikinlaskua. Sopimatonta, kyllä, muttei vihamielistä, ja huomaavaisesti säästetty perhepiirin yksityisyyteen. Sellainen hän on aina ollut.

”Olisin kyllä luullut, että Akselikin olisi halunnut tulla paikalle”, Lauri jatkaa puheluaan. ”Molemmat veljet sentään… ja Halmekin. En tiedä muistatko, mutta hän kutsui joskus itseään Akselin ja Janne Kivivuoren kansalaissedäksi.”

”En muista.”

”Omia lapsiahan hän ei koskaan… mutta siksi onkin sopivaa, että Kivivuori ikään kuin otti sen roolin tänään.”

Hänen mielensä viivähtää haudalle saapuneissa omaisissa. Kukkaseppeleissä ja vakavissa ilmeissä. Silmiään pyyhkivissä perheenjäsenissä, jotka ovat odottaneet tätä päivää yli kaksikymmentä vuotta.

”Kenties ne muistot olisivat olleet Akselille liikaa.”

Ilmari tuhahtaa.

”Sitä minä en usko.”

”Mutta onhan hän rauhoittunut näiden vuosien aikana”, Lauri sanoo. ”Poliittisesti ja yleisesti luonteeltaan.”

”Niinhän sinä sanot, mutta ei niistä punikkihautajaisistakaan ole kuin pari vuotta. Eivät ne muistot ainakaan silloin näyttäneet olevan hänelle liikaa.”

”Muista sentään, että Halmeet olivat myös hänen perheystäviään. Yhden pojista kummit. Ei kaikki ole politiikkaa. Kyllä hän on kypsynyt ja kasvanut… ei se helppoa voi olla… ja nyt kun vielä hänenkin poikansa…”

”Sinä olet aina valinnut uskoa hyvään.”

”Vanhaa emäntää minä eniten ajattelen”, Lauri huokaisee. Hän pysähtyy vanhan ruusupensaan luo ja hypistelee yhtä nahistunutta kukkasta sormissaan. ”Tämä on häntä niin kovin vaivannut.”

Ilmari vilkaisee häntä kasvoillaan ilme, jota on mahdoton tulkita, kun he nousevat kuistin portaita.

[Aladdin Sane]

10. KEVÄT 1943 (KOSKELAN JUHANIN KONFIRMAATIO)
(Ficlet300 sanalla 178 hengenravinto. 350 sanaa.)


Lauri silmäilee saarnamuistiinpanojaan odotellessaan konfirmaatiomessun alkua sakastissa. Hänestä on sodan aikana tullut hajamielinen ja väsynyt mies, ja tätä nykyä hän teettää apulaisellaan yhä enemmän ja enemmän virka-asioitaan kaatuneiden kotona käymisestä jumalanpalvelusten johtamiseen. Rippikoulut hän on pitkään pyrkinyt johtamaan itse, koska hän on aina nauttinut siitä, että voi tarjota hengenravintoa herkässä ja uteliaassa iässä oleville nuorille, ja tällaisina aikoina nuorilla on mielessään niin paljon huolta, pelkoa ja kysymyksiä, joissa hän yhä vilpittömästi haluaa auttaa heitä niin paljon ja niin suoraan kuin kykenee – mutta siitäkin on tullut viimeisten vuosien aikana kovin uuvuttavaa, ja sodan kestäessä Laurin on ollut lopulta pakko myöntää itselleen tilanteen olevan kestämätön. Hän ei ole vahvistanut kenellekään vielä mitään, mutta hän on tiennyt jo hyvän aikaa, että tämä rippikoulu jää hänen viimeisekseen.

Tätä nimenomaista rippikoulua hän ei kuitenkaan voinut jättää pitämättä, koska rippilapsien joukossa on tänään Koskelan Juhani. Ei tuntuisi oikealta toimia rippi-isänä kaikille paitsi yhdelle tämän perheen lapsista, ei nyt. Juhani on hiljainen ja säästäväinen poika, ja vaikka hän on perheensä kuopus, on hän tätä nykyä esikoisen velvollisuuksissa, kun Vilhokin yhä palvelee luutnanttina siellä jossakin. Siitä seikasta Lauri tuntee suorastaan henkilökohtaista ylpeyttä – täysin ansaitsematonta toki, mutta ei millään tavalla omivaa. Sellaista, kenties, mitä sukulainen voisi tuntea, ja varmasti sen voi suoda vanhalle hölmölle miehelle, joka on kaiken lisäksi kastanut ja konfirmoinut hänet. Vilho Koskelan menestystarina on hänen mielestään kaunein osoitus siitä, mihin ihminen voi tässä maassa yltää.

Ja tänään hänen nuorin veljensä pääsee ripille. Juhanilla on yllään sama rippipuku, jota hänen veljensä käyttivät ennen häntä, mutta joka on edelleen hyväkuntoinen ja huolellisesti pidetty. Hän saapuu kirkolle harmaantuneiden vanhempiensa ja isosiskonsa kanssa, jonka nimettömässä on jo yli vuoden päivät kiiltänyt Aulis Kiviojan hänelle antama kihlasormus.

Niin se käy. Hänen kastamansa ja konfirmoimansa lapset ovat aikaihmisiä, ja hänestä itsestään on tullut maailman uuvuttama vanhus. Ei varmasti mene enää kauaa siihen, että hän saa vihdoin kyllikseen ja jää eläkkeelle, niin kuin ei mene enää kauaa siihenkään, että Koskela siirtyy Vilhon hoiviin ja Juhani alkaa puolestaan viljellä äitinsä vanhempien maita.

Lauri oikoo paperinsa, katsahtaa samean ikkunan takana tuulenpuuskan mukana huojuvaan hiirenkorvaiseen koivuun ja vilkaisee sitten kelloaan.

Vielä kaksi minuuttia jäljellä messun alkuun.