Nimi: Hiili
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Yleisdraamallista hahmotutkielmaa. Ficlet (485 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Vilho
Yhteenveto: Koskelan Vilho pitää tupakkitauon Matinkuusen luona kohdattuaan Kylä-Pentin Kirstin ennen upseerikouluun lähtöä.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 062
kevät), Ficlet300 (omavalintaisella sanalla 281
hiili), FinFanFun1000 (sanalla 163
hiili) ja Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta Yhtyeen tuotanto III (Juliet Jonesin Sydämen kappaleella
Huonoa musiikkia).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Kuten Yhtyeen tuotanto -ficeilläni on tapana, niin tämäkään ei ole mitenkään suora songfic. Mutta. Tätä kun kuuntelin. Ja tässä kun lauletaan että
tee mitä haluat / minua et saa / sama se on rakastit minua tai et / sinä huonoa musiikkia kuuntelet / sul on tylsiä kavereita, huonot jutut eikä stereoita ollenkaan. Niin ajatukseni soljuivat kuin itsestään pitkäaikaiseen headcanoniini Koskelan Vilhosta, eli siihen että minun mielestä Vilho on aromanttinen aseksuaali. Pohjantähdissä Vilholla kerrotaan olleen ennen talvisotaa jonkinlaista kanssakäymistä Kylä-Pentin Kirstin kanssa, joka on yhden Pentinkulman kantatalon tytär. Sitä, kuinka vakavaa tämä kanssakäyminen lopulta on ollut, ei koskaan vahvisteta suuntaan tai toiseen, ja "Vilhon asenne asiaan oli jäänyt mahdollisimman epäselväksi" (TPA3 s. 457). Vilho on kyllä "tuntenut mielenkiintoa Kirstiä kohtaan", mutta siinä on selvästi paljon sellaista muille näyttämistä, oman itsen todistamista ja sosiaalisten normien rikkomista - että sellainen torpan poika kuin Koskelan Vilho uskaltaa hakea kantatilan tytärtä tanssimaan ja laskea sen kanssa mäkeä potkukelkalla (mikä noilla main on historiallisesti kuulunut nuorisolaisten flirttailuhommiin, case in point vaikkapa Vilhon omat vanhemmat).
Ajallisesti tämä tapahtuu keväällä 1940, talvisodan jälkeen. Vilho on päässyt kotiin muutaman päivän lomalle, jonka jälkeen se lähtee Kankaanpäähän upseerikouluun. Se on juuri kohdannut Kirstin ensi kertaa sodan jälkeen ja huomannut kaiken entisen kiinnostuksensa tätä kohtaan sammuneen, ja se ihmetyttää sitä. Taustalla vaikuttaa jos jonkinlaista asiaa, mää kirjotin tästä liki 3000 sanaa hahmoanalyysiä ennen kuin sain kirjoitettua tämän 485 sanan pätkän, mutta siinä kannassa pysyn että yks syy on se että 🖤🩶💜🤍 sitä ei vaan kiinnosta 💚🤍🩶🖤
Hyvää pridekuuta itse kullekin!
HIILIMatinkuusen kohdalla Vilho pysähtyy. Hän tietää, että häntä odotetaan kotona, mutta kummallinen levottomuus nakertelee häntä niin, ettei tunnu hyvältä mennä sinne vielä. Hänestä tuntuu niin kuin jokin olisi peruuttamattomasti lipsahtanut hänen hyppysistään, eikä hän oikein käsitä, minkä tähden.
Hän vilkaisee tyhjää tietä molempiin suuntiin, kaivaa tupakkatarpeensa esille ja sytyttää savukkeen.
Hänen olisi helpompi ymmärtää olonsa, jos Kirsti olisi torjunut hänet. Mutta Kirsti tuntui päinvastoin kiinnostuneemmalta hänestä kuin ennen. Jos joku antoi jollekin äsken rukkaset niin Vilho. Eikä hänen hämmennystään helpota lainkaan se, että hän on kaiken lisäksi
helpottunut.
Sillä eikö hän juuri Kirstiä muistellut siellä jossakin, kun miehet äityivät puhumaan tytöistään kotipuolessa? Sellainen tuntui olevan melkein jokaisella. Vilhon ikäisistä moni oli naimisissakin. Ja kyllähän hänestä ja Kirstistä tiedettiin – tai ainakin
puhuttiin – kylällä. Niistä tanssimisista ja mäenlaskuista. Kyllähän niitä ollut oli. Ja hyviltä niiden muistot tuntuivat Vilhostakin.
Ja kun sitä sattui ajattelemaan, että pakko se jonakin päivänä kumminkin on. Ei hänellä oikein muita sellaisia ole ollut. Siinä hän sitten koetti pitää ajatuksiaan Kirstistä niin kuin hiiltä hehkumassa. Olisi jotakin sitten.
Mutta sitten kun kumminkin.
Aina se on häntä hangannut ristiin. Siitä asti, kun isä ensi kertaa ohimennen puhui siitä, miten Koskela aikanaan siirtyisi hänelle. Kun hän tajusi, etteivät hänen viralliset velvollisuutensa sittenkään päättyisi sotaväkeen, koska olihan isännällä sentään emäntä oltava, ja mukulat, joille talon sitten aikanaan saisi jättää.
Vilho ei ole koskaan pitänyt siitä, miten tarkasti hänen elämänsä on kirjoitettu etukäteen valmiiksi. Kansakoulu, rippukoulu, sotaväki ja lopulta talonpitoon asettuminen. Eero – Voitto –
Juhani saisi mennä Kivivuoreen, Kaarina lähtisi aikanaan vaimoksi minne lähtisikään. Eikä Vilho muutoin mitään, mutta tuntuu vastenmieliseltä ajatella, miten sidottu hän olisi Koskelaan, miten kapeaksi se hänen elämänsä rajaisi – ja ettei hänelle koskaan ole näytetty mitään muuta tietä.
Eipä tiennyt se kapteeni, joka rupesi ajamaan häntä upseerikouluun, millaisen henkireiän hän Vilholle tarjosi. Vilho tietää jo nyt, ettei tule pitämään siitäkään. Sellaisesta käskyttämisestä ja herroittelusta. Mutta se on jotakin
muuta. Totta kai hän tarttui heti sellaiseen mahdollisuuteen.
Tuhkapylväs katkeaa Vilhon savukkeesta, kun hän imaisee sitä terävästi. Levoton, haikea hämmennys ei ole mennyt minnekään näiden parin minuutin aikana, jotka hän on tässä seissyt.
Hän ajattelee taas Kirstiä. Hän ajattelee tympeyttä, jota tunsi tajutessaan, että kaikkien tanssitusten ja mäenlaskujen jälkeenkin hän alkaisi merkitä Kirstille jotakin vasta upseeriksi tullessaan.
Eniten häntä kaivaa se, miten helpottuneeksi se tympeys hänet sai. Siitä tympeydestä hän voisi
puhua, jos joku joskus sattuisi kysymään.
Mutta sydämessään Vilho tietää, että Kirsti voisi olla vaikka minkälainen, kuinka hurmaava ja suloinen hyvänsä, ja hän olisi silti koettanut keksiä jotakin. Mitä tahansa, minkä varjolla voisi jättää tällaisen…
tällaisen, ilman että kukaan ihmettelisi liikaa.
Hän tietää kyllä, ettei ole pelkästään tällä päässyt tällaisesta lopullisesti eroon. Viimeistään sitten, kun hänet aikanaan lasketaan siviiliin…
Mutta on siihenkin sentään aikaa.
Vilho huokaa viimeiset savut tupakastaan, pudottaa sen maahan ja sammuttaa sen saappaansa kannalla. Hän vilkaisee jälleen tietä molempiin suuntiin, ja sitten vielä ylös puiden reunustamalle taivaalle, jolla aurinko paistaa jo keväisen lämpöisesti.
Hiukan tyyntyneempänä hän jatkaa taas matkaansa.
Kotona kumminkin jo odottelevat.
