Kirjoittaja Aihe: Virran emäntä (S, fantasia)  (Luettu 25 kertaa)

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 3 959
Virran emäntä (S, fantasia)
« : tänään kello 17:30:33 »
Ficin nimi: Virran emäntä
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fantasia
Ikäraja: S
Tiivistelmä: En tiennyt kiersinkö ympyrää, vai olinko päässyt pakoon.
A/N: Tämä on kirjoitettu helmikuun spurttiraapaleeseen ja vähän omaksi blokin puruksi. En tiennyt, mitä tästä tulisi, kun aloin kirjoittaa ja jälki on sen mukaista. Oli kuitenkin kivaa kirjoittaa jotain ihan muuta pitkästä aikaa. :) Jos lukaiset, jätäthän kommentin!


Virran emäntä

1. Kimaltaa
(200 sanaa)

Aamun aurinko sai puiden valkoiset latvat kimaltamaan. Joka askeleella niiden pienen pienet peilit sokaisivat aina eri kulmasta. Taivas sinertyi ja tiesin, että oli tulossa taas kylmä päivä hyytävän yön väistyessä.

Kevyt pakkaslumi ei kantanut. Minua heikotti niin paljon, että en jaksanut ylläpitää lämmitysloitsua. Saappaissani sulavat kiteet tuntuivat tuhansilta veitsiltä varpaitani vasten ja jää hiipi kohti sydäntäni. Olin kadottanut suuntavaistoni monta virstaa sitten. En tiennyt kiersinkö ympyrää, vai olinko päässyt pakoon. Metsäinen erämaa oli hiljainen.

Valkoisen joukkoon sekoittui vihreää. Niin vihreää, että se ei voinut olla peräisin vain ikikuusten neulasista. Otin uusia raskaita askelia hangessa ja vihreys tuli lähemmäs. Se oli sammaleinen katto keskellä mustaa täplää lumisen maiseman ympäröimänä. Pieni mökki, joka päästeli savupiipustaan harmaata höyryä. Kuin joku olisi piirtänyt täydellisen ympyrän tönön laitoja myöten ja ympyrän sisällä maa oli sulaa, sammal rehevää ja lämpö kutsuvaa.

En tiennyt, kuka mökissä asui. Näin kynttilän liekin lepattavan kolhuisen ikkunan takana ja savu piipusta kertoi, että sisällä paloi valkea. En ajatellut mitään, kun raahauduin raskaalle tammiovelle. Ehkä sitä, että kuolisin paljon mieluummin nopeasti yllättäessäni hullun erakon puukko kädessään kuin hitaasti pakkaseen jähmettymällä. Silmissäni välkkyi pimeys, enkä enää kuullut lumen narskumista saappaideni alla. Kun olin muutaman vaaksan päässä ovesta, lämpö nielaisi minut ja hukuin mustuuteen.

2. Oksa
(250 sanaa)

Päälläni lepäsi raskas paino, kun mieleni alkoi heräillä. Oli lämmintä, niin mahdottoman lämmintä ja hämärää. Olin tottunut viikkojen aikana valkoisuuteen, että tummat sävyt aivan hellivät silmiäni. Raotin niitä ja puu poksahti juuri silloin. Keltaisen kajon edessä oli tumma hahmo. Harmaat hiukset oli kerätty suttuiselle nutturalle ja jokin porisi kattilassa hahmon edessä. Hahmo kääntyi ja näin hänen kasvonsa.

”Se olet sinä”, ääneni raakkui. Vanha nainen katsoi minuun.
”En ole”, hän tokaisi ja nousi kattilan ääreltä. En jaksanut kääntää päätäni nähdäkseni, mihin hän meni, mutta hän kuului availevan kaappeja ja tuli pian takaisin savikupin kanssa. Hän kaatoi kuppiin jotain kattilasta.
”Minä tiedän, kuka sinä olet”, sanoin tiukemmin.
”Minä en tiedä, kuka sinä olet”, mummeli vastasi ja tuli viereeni höyryävä kuppi kädessään.
”Nimeni on Oksa.”

Nainen työnsi kätensä takaraivolleni ja kohotti päätäni, jotta sain siemaistua kupista. Se oli jotain lämmintä ja pehmeää keittoa, kermaista ja jauhoista. Se toi vatsaani kuumuuden, joka levisi joka puolelle kehoani ja tunsin voimieni palaavan. Nainen laski kupin lattialle vierelleni ja palasi kattilan ääreen. Kohottauduin istumaan matalalla pedillä.

”Sinä olet Virran emäntä. Minä tiedän, että olet. Meille opetettiin sinusta koulussa”, sanoin varmana asiasta. Nainen pyöritti tikulla keittoa kattilassa, eikä vastannut minulle mitenkään. Muistin, mitä koulussa oli opetettu. ”Mihin sinä katosit? Kaikki luulivat, että kuolit, mutta miten sinunlaisesi voi kuolla.” Nainen ei vastannut. ”Oletko sinä ollut täällä korvessa koko ajan? Kun sinua olisi tarvittu?”

Nainen nousi jakkaralta ja käveli kauemmas. Hän asteli ovelle, joka ei johtanut ulos vaan mökin takaosiin.
”Voit lähteä kuun noustua”, nainen murahti ja katosi oven taakse.

3. Valkoinen
(300 sanaa)

Valkoinen vuohi tervehti minua, kun päättäväisesti astuin ovesta takahuoneeseen, tai paikkaan, jossa luulin olevan takahuone.
”Jos jaksat nuuskia, jaksat lähteä”, kuului vanhan naisen ääni vuohen takaa. Tuijotin märehtivän vuohen ohi häkeltyneenä. Mökki ei näyttänyt näin isolta ulkoa. Takahuone olikin pieni puutarha naurisrivistöineen ja härkäpapukorsineen. Perällä oli pieni navetta vuohelle. En nähnyt kattoa, vain hempeän valon, joka lämmitti istutuksia ja sai ne kasvamaan pohjoisen pakkasessa.

”Oletko sinä tehnyt tämän kaiken?” kysyin ihmeissäni. Nainen nousi lantturivin luota kädet mullassa ja vuohi määkäisi minulle ja alkoi sen jälkeen pakittaa pois ovensuusta. ”Ajattelin, että ehkä olet täällä vankina ja voimaton ja siksi et voinut auttaa.”
”Minä olen vankina”, mummeli sanoi. Vuohi tuli hänen luokseen ja hajamielisesti hän taputteli sen kylkeä. ”Minä olen voimaton.” Katsoin ympärilleni ja kohotin kulmaani. ”Kaikki muu on mennyttä.”

Kävelin papujen luokse ja nappasin yhden palkon. Odotin melkein, että sen tilalle alkaisi kasvaa saman tien uusi. Avasin kuoren ja nakkasin vaalean pavun suuhuni. Se maistui miedon jauhoiselta.
”Et sinä vaikuta voimattomalta tai vangilta”, syytin mummelia.
”Sinä et vaikuta enää loukkaantuneelta”, hän sanoi. Katsoin häntä tarkemmin. Hän näytti samalta kuin puuveistoksessaan, jota tutkin kymmenen vuotta sitten, kun opettaja oli luennoinut virran hidastumisesta ja veden jäätymisestä, jolloin lämmin ilma ei enää päässyt luoksemme. Yläjuoksulla tapahtui jotain, mutta koskaan ei selvinnyt mitä, koska kukaan tutkimusmatkaajista ei palannut takaisin. Sitten Virran emäntä tuli. Hän harppasi esiin veistoksesta, käveli jään halki yläjuoksulle ja jää hajosi.

Häntä ei näkynyt sen jälkeen. Opettaja kertoi, että hän oli mahdollisesti taistellut ja hävinnyt. Mutta miten suojelija voi kuolla. Eikä hän kuollutkaan.

”Kuka sinut vangitsi? Ne, jotka hidastivat virran?” kysyin ja kaadoin lisää papuja suuhuni. Mummeli nyrpisti nenäänsä. ”Se tapahtuu taas”, kerroin, mutta mummeli pysyi hiljaa. ”Ihmisiä kuolee. Sinä voisit estää sen.”

Mummeli tuijotti minua eleettömästi. Hän kumartui uudelleen nauriiden puoleen.
”Voitko edes opettaa minulle kunnollisen lämmitysloitsun?” kysyin. Mummeli ei vastannut.

4. Vaeltaa
(300 sanaa)

Minulla oli taas voimia juotuani mummelin nauriskeittoa, joten loitsin vatsaani lämmittävän liekin. Sen turvin marssin takaisin ulos pakkaseen. Sisältäni levisi sähikäisiä sormenpäihini ja jalkapohjiini ja astelin kauemmas mökistä. Oli yhä hämärää, mutta aurinko oli tulossa pian esiin horisontin takaa. Hetkeksi tosin vain.

Käännyin katsomaan mökkiä. Savupiippu tuprutti vaaleaa savua yhä. Savupiipun päällä istui varis, joka pelmahti lentoon, teki ilmassa kiepin ja laskeutui maahan. Ja muuttui sitten ihmispojaksi.

Otin pari ripeää askelta taaksepäin säikähdyksestä.
”Ohhoh, kuka on tullut näin kauas pohjoiseen, kuka?” poika kysyi suu leveässä virneessä. Hänen vaatteensa olivat kokomustat, niin synkän pullomusteen sävyiset, etten koskaan ollut niin tummaa väriä nähnytkään. Hänen viittansa rapisi samaan tapaan kuin variksen höyhenpeite ja hän liikautteli päätään kulmikkaasti kuin vaaroja tähyilevä lintu.

”Nimeni on Oksa”, osasin yllättyneenä vastata varispojalle.
”Oksa on kaukana kotoa”, poika virkkoi ja alkoi hyppelehtiä ympärilläni tutkien minua joka puolelta. Hän tökkäsi selkääni ja päästi sihisevän äänen. ”Oksa on tulessa. Sitä on tehty lämmitystaikoja.”
”Äiti opetti”, selitin. ”Oletko sinä hänen vanginvartijansa?” kysyin varispojan hyppelehtiessä ympärilläni. Hän pysähtyi, loikkasi eteeni ja alkoi nauraa niin lujaa, että hänen päänsä vääntyi takakenoon. Nauru kuulosti variksen raakumiselta ja riipi korviani.

”Vanginvartijaako hän kaipaa? Ehkä niin, kun on hirviöidensä piirittämänä”, poika hekotti.
”Kuka sinä sitten olet?” kysyin. Poika sipaisi viittaansa suoraksi ja kumarsi kulmikkaasti.
”Voit kutsua minua Paloksi”, hän vastasi. ”Täällä ei taikovia ihmisiä ole aikoihin vaeltanut.” Hän silmäsi minua kiinnostuneena.

”Minun oli pakko lähteä kotoa”, vastasin. ”Lämmitystaikuutta ei osaa juuri kukaan enää. Äitini opetti salaa. Mutta meitä alettiin epäillä. Äiti sanoi, että minun pitää paeta, tai he lähettävät minut yläjuoksulle, eikä kukaan palaa sieltä.”
Palo kallisti päätään virne tipahtamatta huuliltaan ja näytti sekopäiseltä. Irvistin pienesti.

”Tiedätkö, kuka pitää häntä vankina?” kysyin viittoen mökkiin. Palo tyrskähti.
”Omat hirviönsä”, hän toisti.
”Mitä se sitten tarkoittaa?” kysyin. Palo tökkäsi itseään poskeen.
”Itse ne keitteli, häkiksi asetteli”, hän vastasi.

5. Silti
(200 sanaa)

Mummeli istui keinutuolissa sylissään pitkän pitkä neulos, joka kiemurteli lattialla. Hän neuloi sille aina vaan sille lisää pituutta. Astuin sisään ja hän katsoi minua kyllästyneesti.
”Etkö sinä lähtenyt jo?” hän murahti.
”Joo ja silti olen tässä. Tuletko auttamaan saamaan virran taas liikkeelle?” kysyin.
”En voi”, hän vastasi ja jatkoi neulomista.
”Kuka sinut on vanginnut?” kysyin. Neulominen hidastui ja naisen kasvoille laskeutui synkkä kajo.
”Varjo”, hän sanoi ja katsoi minuun. Katve hänen silmissään puristi vatsaani. ”Sinun pitää lähteä täältä. Et ole turvassa täällä.”

”Mitä jos autan sinut pakenemaan? Ulkona on nyt vain se varispoika. Voisimme päästä kauas ennen kuin kukaan ehtii huomata.”
Olin näkevinäni mummelin katseessa uteliaisuutta. ”Minä osaan vähän muutakin taikuutta kuin lämmitysloitsuja. Osaan olla piilossa katseilta pitkiä aikoja. Jopa sellaisilta silmiltä, joita ei näy.”

Mummeli oli lakannut neulomasta. ”Pyydän, voin auttaa sinua. Auta sinä sitten meitä”, sanoin.
”Minun apuni...on vaarallista”, mummeli sanoi heiveröisesti, kuulostaen nyt ensi kertaa siltä, että olisi tuhansia vuosia vanha eukko. ”Varispoika ei ole vain hahmonvaihtaja. Hän tuli yläjuoksulta. Tai siis, hänet oli viety sinne. Toin hänet pois. Nyt hän…”
”Hän on elossa”, sanoin.
”Maailmassa on kamalampiakin asioita kuin kuolema”, mummeli sanoi myrkyllisesti.
”Niin on”, myönsin. ”Kuten linnoittautuminen yksin mökkiin kaukana pohjoisessa.” Ojensin kättäni. ”Pyydän, tule.”

6. Pimeä
(250 sanaa)

Lumeen jäi sulaneita jalanjälkiä, kun emäntä käveli ulos mökistä. Hän vapisi kauttaaltaan ja katsoi Paloon, joka nojaili kuusen runkoon virne kasvoillaan ja silmät kiiluen. Puhalsin lämmitysloitsun ihoni alle.
”Katso, mitä tein”, mummeli henkäisi osoittaen Paloa. ”Ei muista, kuka oli, ei tiedä eilisestä, ei tunne huomista. Ei osaa pois täältä.”
”Eilinen on pimennon peitossa”, Palo nyökytteli päätään vinhasti.
”Onko se sitten niin kamalaa?” kysyin. ”Voi kunpa en muistaisi monia asioita menneisyydestäni.”
Mummeli mulkaisi minua. ”Hänellä on perhe yhä.”

Palo päästä variksen rääkäisyn ja pojan kohdalla oli äkkiä vain sulkia, kun hän lehahti lentoon ja sinkoutui korkealle taivaalle. Katsoimme hänen lentoaan.
”Etkö voi auttaa häntä perheensä luokse?” kysyn mummelilta, joka pudisti päätään kiivaasti.
”Katso nyt, mitä tein”, hän sanoi ja alkoi pakittaa takaisin mökkiin. Hänen jalkojensa alla sihahteli, kun lumi suli paljon vikkelämmin kuin hetki sitten. Ilma alkoi höyrytä hänen ympärillään. Mustunut nurmi tuli esiin hangen alta.

”Ne olivat oikeassa”, mummeli hätääntyi ja nosti kätensä eteensä. Ne olivat kuin savuavat hiilen kekäleet. ”Tuho ja turmio seuraavat minua. Vain tuhka jää jäljelle”, hän sanoi ja kääntyi ympäri suunnatakseen mökkiin. Sieppasin häntä ranteesta.

”ÄLÄ!” hän kiljaisi ja yritti repäistä kätensä otteestani. ”Poltat itsesi tuhkaksi!”
”En polta!” kiljuin takaisin. Sisälläni lämpö kiemurteli ja valkea lepatti sormenpäitäni vasten. ”En polta, katso”, sanoin ja nyökkäsin kättäni kohti. Hän laski katseensa. Hänen käsiensä iho hehkui punaisena. ”Se ei satuta minua.”

Mummeli katsoi kohtaa, jossa ihomme kohtasivat. Hän katsoi sitä pitkään, niin pitkään, että punaisuus alkoi laskeutua hänen iholtaan. Hän laski toisen kätensä kämmenselälleni. Se oli pehmeä kuin villalapanen.

7. Joskus
(200 sanaa)

Mummeli talutti vuohen mökistä, sulatti länteen suuntaavan polun hankeen ja houkutteli Palon taivaalta alas.
”Kuinka monta tuntia tarvitset päivässä lepäämiseen?” mummeli kysyi minulta.
”Minäkö?” hämmennyin. ”Aiotko ottaa minut mukaan yläjuoksulle?”
”Etkö halunnut opetella taikuutta lisää?” mummeli huomautti kiristäessään vuohen kaulaan köyden. Palo istui vuohen selässä ja silitti sitä hihitellen sen märehdinnälle.
”Halusin. Haluan”, sanoin.

”Joskus minä satutan muita”, Virran emäntä sanoi silmät tarkastellen polkua edessään. Märkä nurmi paljastui sen alta kirkkaanvihreänä kuin taikuus olisi ruokkinut sitä. ”Kaaos tekee sen jokaiselle. Luulin meneväni auttamaan. Mutta sota ei ole sellaista, suora viiva ja yksi ynnä yksi tekee kaksi.”
”Sota?” toistin. Mummeli nyökkäsi.
”Sain Palon pois sieltä, mutta en kokonaan”, hän huokaisi surullisesti.

Tuumin tovin, kunnes otin askeleita polulla ja pyrähdin seisomaan mummelin eteen.
”Jos sinä satutat muita”, aloitin ja mummelin kasvot kalpenivat, ”me teemme asialle jotain. Sitten, jos niin käy.”

”Kyl se käy käy käy”, Palo rallatti ja mulkaisin poikaa, joka pärskähti naurusta, joka kuulosti aivan variksen rääkymiseltä.
”Sitten joskus. Nyt”, sanoin vakaasti, ”pelastamme kotini.”
”Pelastusretki!” Palo huudahti ja taputti vuohen kylkiä saadakseen sen vauhtiin. Vuohi määki ja alkoi tepastella eteenpäin, jolloin mummelin oli pakko seurata sitä. Liityin heidän joukkoonsa.
”Nyt, pelastamme kotisi”, mummeli sanoi. Hän hymyili minulle ja hymyssä oli lämpöä.
« Viimeksi muokattu: tänään kello 17:34:21 kirjoittanut Meldis »
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚