Oon ollut niin kokonaisvaltaisen sekaisin Veren vangeista viime aikoina (missä jaksossa muuten meet??), että oli oikein virkistävää käväistä välissä lukemassa kunnon Johnlock-angstia. Ja oih, olipas tää todellakin melankolinen! Jo tän tekstin otsikko on ihan mieletön, mielettömän surullinen. Kiitos luojan tää fikki kuitenkin päättyi toiveikkaaseen nuottiin, en olisi muutoin ehkä kestänyt. Tykkään tosi paljon sinäkertojateksteistä (oonkohan kiitellyt tätä valintaa joskus aiemminkin sun fikin kohdalla?), siitä tulee eri tavalla intiimi olo kuin muiden kertojavalintojen kohdalla.
Ongelma on hänen pehmeässä sydämessään, jonka putoamisesi tyhjensi. Tai ei, korjaat itseäsi nyt kun sille tielle on lähdetty, ongelma on siinä ettet ole muistanut siirtää hänen kiintymystään suunnitelmiisi
Siinä se ongelma tosiaankin on tarkkanäköisesti pähkinänkuoressa, heti Sherlockin toisella yrittämällä! </3
Viehättävää, kuinka paljon aika kuluu näinkin lyhyessä tekstissä, tosi vangitsevaa ja samalla jopa ahdistavaa, aika kuluu, ongelmat kasaantuvat, eikä poispääsyä tunnu löytyvän!
Haavoitatte toisianne tavoilla, jotka ovat yhä sidoksissa ensimmäiseen virheeseesi. Ei, ei, tämäkin on korjattava, tietenkin olit astunut harhaan jo ennen teeskenneltyjä viiksiä ja nopeasti tukahdutettua jälleennäkemisen iloa.
Ihana ja katkera tämä toistuva korjaamisen tarpeen teema! Voi että kuinka Sherlock painiskelee saadakseen korjattua edes jotain, edes sitten päättelyketjunsa jos ei muuta. </3 Ja toi
haavoitatte toisianne, vaikka onkin muotoiluna sinänsä simppeli, tuntui erityisen kipeältä.
Alimpien syvyyksien jälkeen hän lopulta itkee, ei vielä pyydä mitään mutta antaa sinun hyräillä hiljaista tuutulaulua itselleen, lapselleen.
Tää oli ehkä suosikkikohtani, vaikka sellaisen valitseminen tuntuukin vähän huijaamiselta, kun voisin miltei yhtä hyvin lainata minkä tahansa muunkin virkkeen. Mutta toi ensimmäinen lause murskasi mun sydäntäni just sillä lailla tutulla, Johnille ominaisella tavalla, ja etenkin kun sitä seurasi tuo
ei vielä pyydä mitään mutta, aaah, oon aivan surusta vetelänä. Onneksi, onneksi sentään sitä kaikkea seuraa tuutulaulut, jotka hyräiltynä
myös Johnille, saivat mut pohtimaan näiden ehkäpä uudistuneita nukkumisratkaisuja. <3
Luotat melodiaan, jolla on tyynnytetty rakkaimpien suruja jo vuosisatojen ajan.
Tää oli tosiaan lopetuksena tosi lohdullinen, hiljaisen surullinen yhä, mutta toiveikas. Just parasta sua. <3
Kiitos, olipas tää ihana yllätys mun lauantaihini, en ollenkaan osannut odottaa sulta Johnlockia päivääni piristämään tai siis herkistämään, ja ilahduin kovasti!
