Fandom: Liikkuva Linna
Ficin nimi: Velhon luona
Ikäraja: S
Genre/trope: seikkailu, ystävyys
Summary: 16-vuotias Michael viettää viimeisiä oppivuosiaan velho Howlin oppipoikana. Kun Howl ilmoittaa hänet oppipoikien turnajaisiin, Michaelille selviää, etteivät kaikki velhot ole yhtä kärsivällisiä mestareita kuin Howl --eivätkä kaikki välitä taikuuden säännöistä. Michaelin täytyy turvautua vanhoihin vihollisiin ja uusiin ystäviin pelastaakseen itsensä ja muut oppipojat ja samalla päättää, millainen velho hän itse on.
A/N: luin nyt alkuvuodesta Liikkuva linna -trilogian uudestaan ja edelleen tämä maailma sykähdytti. Liikkuva Linna on minulle hyvin rakas, ja siksi epäröinkin siitä kirjoittamista pitkään. Lopulta kuitenkin päätin antaa ficcaamiselle mahdollisuuden, ja syntyi tällainen (toivottavasti) lyhyehkö jatkis. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Ensimmäinen luku
Jossa Michael osallistuu turnajaisiin
“Tähtää jalkoihin.”
“Kyllä, Howl.”
“Jos yrität Mahtisanaa, luo kilpiloitsu ensin.”
“Kyllä, Howl.”
“Ja jos kaikki muu epäonnistuu, mottaat vastustajaasi nenään.”
“Howl, anna hänen olla”, Sophie komensi ja katsoi kulmat koholla tuoretta aviomiestään. “Sinä olet hermostuneempi kuin Michael, eikä kukaan odota sinun osallistuvan turnajaisiin. Älä enää kuuntele häntä”, hän sanoi Michaelille, ja puristi tätä kevyesti olkapäästä. “Pärjäät varmasti hyvin. Minä lähden etsimään Lettien ja Marthan.”
Sophie lähti, ja Howl kääntyi taas oppipoikansa puoleen. “Mihin me jäimmekään? Ai niin. Jos he yrittävät hämäyttää sinut savulla tai sumulla, muista, että käytät kirkastusloitsua vain maltillisesti. Muuten–”
“Sokaisen itseni valolla”, Michael täydensi. Häntäkin hermostutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Howlille. “Howl, minä pärjään kyllä. Tämähän on pelkkä…ystävällinen turnaus.”
´Ystävällinen turnaus’ jossa velhojen oppipojat ottivat mittaa toisistaan, järjestettiin Kingsburyssa kuninkaan linnassa joka vuosi, mutta Howl ei ollut koskaan aikaisemmin antanut Michaelin osallistua. “Vain typerykset päästävät sinne oppipoikiaan hankkimaan mustelmia ja kolhuja itsetuntoonsa”, hän oli sanonut, mutta nyt kun Michaelilla oli enää kaksi vuotta oppia jäljellä, Howl oli viimein taipunut. Michael tosin epäili, että tämä ei niinkään uskonut hänen kykyihinsä kuin halusi hänen voittavan Ben Sulimanin oppipojan.
Ovi pieneen valmistautumishuoneeseen avautui ja kuninkaan paasipoika kurkisti sisään. “Velho Howl ja oppipoika Fisher, on teidän vuoronne”, hän sanoi muodollisesti ja piti ovea auki areenalle. “Ensimmäinen ottelu alkaa.”
Howl nyökkäsi ja kääntyi Michaelin puoleen. “Hengitä”, hän sanoi. “Ja pysy rauhallisena. Pärjäät kyllä.”
Michael veti syvään henkeä ja nyökkäsi. Hän oli valmistautunut. Hän oli harjoitellut Howlin kanssa väsymättä kuukausia, ja oli kerran tai kaksi onnistunut yllättämään tämän. Hän oli valmis.
Areenan valot ja äänet häikäisivät hänet hetkeksi, mutta hän keskittyi taikuuteensa ja onnistui sulkemaan ne pois. Howl jäisi hänen seurakseen areenan reunalle, ja jossain korkealla yleisössä olisivat myös Sophie ja Martha. Hän ajatteli Marthaa ja otti ajatuksesta voimaa.
Michaelin ensimmäinen vastustaja oli velho Jonkun Noidan poika Peter. Michaelista hän oli hiukan liian nuori osallistumaan turnajaisiin, mutta kaipa noita tiesi, mitä teki. Michael kumarsi Peterille kohteliaasti ja kun kongi kumahti, antoi tämän tehdä ensimmäisen siirron.
Peterin taikuus kiehtoi Michaelia heti: se oli kummallista, tarpeettoman monimutkaista ja perustui useaan hämäysloitsuun. Mutta kuten Michael oli arvellut, Peter oli liian nuori ja hänen yrittämänsä loitsut liian vaikeita. Michael väisti Peterin tuliloitsua yksinkertaisesti astumalla sivuun ja langetti helpon solmuloitsun. Se sitoi Peterin jalat yhteen ja tämä horjahteli hetken, ennen kuin kaatui vatsalleen maahan. Kongi kumahti uudelleen. Michael oli voittanut.
“Se oli vähän liian helppoa”, Michael sanoi jälkeenpäin Howlille aitiossa, joka oli tarkoitettu vuoroaan odottaville kilpailijoille. “Hän on liian nuori.”
Howl nyökkäsi ja katseli areenan toiselle puolelle, jossa Jonkun Noita lohdutti poikaansa. . “Taidat olla oikeassa. Noita toi Peterin tänne vain siksi, että hänellä on liikaa itsevarmuutta. Teit hyvin, kun säästit voimiasi. Mutta”, Howl lisäsi ja käänsi katseensa aition toiselle puolelle. Hänen sinivihreät silmänsä välähtivät. “Seuraavaksi on vuorossa Sullivan.”
“Arthur.”
“Mitä?”
Michael pyöräytti silmiään. “Minun vastustajani. Hänen nimensä on Arthur. Me olemme joskus opiskelleet yhdessä.”
Howl pyyhkäisi hänen sanansa pois niin että viininpunainen hiha heilahti. “Ei väliä, vaikka hänen nimensä olisi Etienne. Menet ja voitat hänet, onko selvä?”
“Kyllä, Howl”, Michael huokasi ja joi vesipullonsa tyhjäksi.
Hyvin menneestä ensimmäisestä ottelusta huolimatta häntä hermostutti, kun hän astui jälleen areenalle ja kohtasi Arthurin rauhallisen katseen sen toisella puolella. Arthur oli häntä vuoden vanhempi ja suurin piirtein yhtä kokenut. Tämä oli ollut Sulimanin opissa yhtä kauan kuin Michael Howlin, ja oli paitsi voimakas, myös paljon järjestelmällisempi kuin Peter oli ollut.
Kongi kumahti.
Tällä kertaa Michael ei suonut vastustajalleen ensimmäistä iskua. Hän iski heti salamalla, mihin Arthur vastasi kahdella. Michael sukelsi niiden välistä ja loihti käteensä keihään, jonka lennätti Arthuria kohti. Tämä halkaisi sen kahtia ja käänsi puolikkaat takaisin Michaelia päin.
Hän varastaa loitsuni ja monistaa ne, Michael tajusi ja puri hammasta. Hän loitsi kolme karhua, joista jokainen ryntäsi Arthuria kohti.
Arthur otti askeleen taaksepäin ja kohta Michael tajusi seisovansa ringissä kuuden karhun keskellä. Arthur laski kätensä. Michael näki Howlin puistelevan päätään.
Michaelin sisällä kuohahti. Hän nosti molemmat kätensä ja huusi yhden ainoan sanan.
Areena täyttyi äkillisestä valosta, kuin aurinko olisi noussut. Sen aiheuttaman hämmennyksen keskellä Michael laskeutui kyykkyyn ja lasketteli kiireesti monta riviä lisää.
Kun Arthur oli toipunut valon aiheuttamasta shokista, hän tiiraili areenan toiseen päähän, jossa Michael taisteli edelleen karhuja vastaan. Nekin olivat hämääntyneet valosta ja hajaantuneet ympäri areenaa, mutta lähestyivät nyt taas Michaelia, joka hylkäsi lopulta loitsunsa ja juoksi karkuun.
Arthur hymyili voitonriemuisesti ja nosti taas kätensä. Hän avasi suunsa, mutta ei ehtinyt pidemmälle, kun yhtäkkiä maa hänen allaan järisi.
Karhuja pakoon juokseva Michael katosi. Yksi karhuista pudotti turkkinsa ja paljasti sen alta oikean Michaelin joka ojensi kätensä ja nykäisi ilmaa. Maa petti Arthurin alta ja hän kaatui selälleen.
Kongi kumahti.
“Minä ajattelin neiti Angoriania”, Michael sanoi myöhemmin, mukillinen virvoitusjuomaa käsissään ja täysin tarpeeton pyyhe harteillaan. “Ja sitä että demoni onnistui ylläpitämään illuusiota pitkään. Ja ajattelin että jos näyttäisin typerältä ja kokemattomalta, Arthur menisi halpaan.”
“Ja niin menikin”, Howl sanoi. Hän säteili kilpaa timanttikorvakorunsa kanssa. “Olit kiero kuin Sophie parhaina päivinään. Olen ylpeä sinusta.”
Sophie päästi äänen, joka oli jotain tuhahduksen ja huokaisun väliltä. “Itsestäsi sinä olet ylpeä.” Hän käänsi katseensa Michaeliin. “Mutta hän on oikeassa, olit taitava. Mutta niin on seuraava vastustajasikin. Näin hänen kaksi ensimmäistä otteluaan. Hän ei totisesti säästele voimiaan, ihan kuin Howl.”
Howl valpastui. “Kuka se on?”
“En ole aikaisemmin nähnyt häntä”, Sophie sanoi. “Hänen nimensä on–”
“Meiro”, Ben Suliman täydensi astuessaan huoneeseen Arthur kintereillään. “Pohjoisen Velho Meiro.”
Howl jännittyi. Hän tuijotti Sulimania, joka vastasi synkkänä katseeseen.
“Meiro” Howl toisti, eikä hänen äänessään ollut enää jälkeäkään äskeisestä voitonriemusta. “Kuningas antoi hänen osallistua?”
Suliman kohautti harteitaan. “Ei häntä voinut kieltääkään. Ei hän varsinaisesti ole rikkonut lakia, tai ainakaan siten, että hänet olisi saatu kiinni.”
Howl puristi huulensa yhteen ja vilkaisi sitten Michaelia, joka vastasi katseeseen hämmentyneenä. “Kuka on Meiro?” hän kysyi.
Howl ja Suliman vaihtoivat katseita. “Wilhe Meiro on velho, joka kutsuu itseään Pohjoisen Velhoksi, vaikka hänellä tuskin on mitään kytköksiä pohjoiseen”, Howl sanoi. “Hän työskenteli taikurina Kingsburyssä samoihin aikoihin kuin minä ja Calcifer rakensimme Liikkuvaa Linnaa. Huhut väittävät, että hän havitteli hovivelhon paikkaa ja oli katkera Sulimanille, kun kuningas valitsi hänet.”
Sophie kohotti kulmiaan. Hän ilmiselvästi muisteli aikaa, jolloin Howl oli yrittänyt vältellä hovivelhon pestiä hinnalla millä hyvänsä. Howl vastasi viattomasti katseeseen ennen kuin jatkoi. “Jotkut myös väittävät, että hän seurusteli Erämaan noidan kanssa, mutta sitä minä en usko. Ollaanpa noidasta mitä mieltä hyvänsä, hänellä oli tietty taso.”
Sophie tuhahti.
Michael kurtisti kulmiaan. “Mutta miksi hän ei sitten saisi osallistua turnajaisiin?”
Tällä kertaa se oli Suliman, joka vastasi hänelle. “Meiro puuhaili kaikenlaista, mitä velhon ei pitäisi”, hän sanoi. “Velhoilla ja noidilla on oikeastaan vain kaksi sääntöä, joita noudattaa ja ne ovat…” Hän katsoi Arthuria odottavasti.
“Älä luo kultaa äläkä yritä herättää kuolleita henkiin”, oppipoika lasketteli kuuliaisesti. Suliman nyökkäsi.
“Meiro yritti ensimmäistä monta kertaa”, hän sanoi. “Eikä tietysti onnistunut, mutta antoi monen rikkaan kingsburyläisen ymmärtää, että oli lähellä. Lisäksi hän myi paljon loitsuja, jotka eivät toimineet. Lopulta hän sai lauman vihaisia kaupunkilaisia peräänsä ja lähti siksi pohjoiseen, Strangiaan ja Norlantiin. Luulen, että hän kantaa kaunaa erityisesti sinulle, Howl. Hänen mielestään toisen hovivelhon paikka olisi kuulunut hänelle.”
Sophie tuhahti uudestaan. “Enpä muista, että Howlkaan olisi sitä juuri tavoitellut”, hän sanoi. “Mutta kuulostaa siltä, että tämä Meiro vain luulee itsestään liikoja. Ei kai siitä nyt noin huolestua tarvitse?”
Howl ja Suliman näyttivät edelleen synkiltä. “Velho, joka luulee itsestään liikoja, voi olla hyvin vaarallinen”, Howl sanoi. “Eikä Meiro ole ollut kenenkään opissa, niin kuin me olimme rouva Pentstemmonin. Minusta olisi hyvin voinut tulla samanlainen kuin hän, ellei rouva Pentstemmon olisi hionut taikuudestani tiettyjä karkeuksia pois. Mutta meidän pitää mennä. Michael…”
“Niin?” Michael kysyi. Hän odotti kuulevansa samanlaisen luennon kuin aamulla, mutta Howl näyttikin epätavallisen vakavalta.
“Jos tilanne äityy pahaksi”, hän sanoi, “luovuta.”
Kun Michael näki Pohjoisen Velhon, hän hätkähti.
Mies oli melko tavallisen näköinen, mutta muistutti niin paljon Howlia, että Michael olisi voinut sekoittaa heidät kaksi toisiinsa. Kasvonpiirteet eivät olleet juurikaan samat, mutta kummallakin oli pitkät ja kauniit hiukset –Howlilla pellavanvaaleat, Meirolla kupariset –ja kumpikin oli pukeutunut kalliisiin silkkikaapuihin. Meiron korvassa jopa roikkui jalokivi, aivan kuten Howlilla.
Michael yritti toipua hämmennyksestään kääntämällä katseensa vastustajaansa, mutta tämä hämmensi häntä vain entistä enemmän. Meiron oppipoika, jonka nimeä hän ei tiennyt, oli häntä reilusti nuorempi ja näytti paljon hermostuneemmalta kuin Peter ja Arthur olivat näyttäneet. Hänellä oli yllään nukkavieru vihreä puku: toisin kuin Howl, Meiro ei ilmeisesti panostanut oppipoikansa ulkonäköön. Howl oli ostanut Michaelille uuden tummanpunaisen puvun jo viikkoja ennen turnausta.
Michael tunsi myötätuntoa, mutta yritti tukahduttaa sen muistelemalla, mitä Sophie oli sanonut. Poika saattoi näyttää nuhjuiselta, mutta tämä oli voittanut helposti kaksi ensimmäistä otteluaan. Hänen täytyi pysyä terävänä, jos aikoi voittaa.
Kongi kumahti ja samassa areena oli tulessa.
Michaelilla oli juuri ja juuri aikaa luoda hätäinen kilpiloitsu, ennen kuin pojan nostattamat tuliaallot tavoittivat hänet. Ne peittivät areenan reunalla seisovan Howlin näkyvistä, mutta Michael kuuli tämän kiroavan kymriksi ja katsomon kauhistuneet huudot. Hän vahvisti kilpiloitsuaan, loi muurin ympärilleen ja mietti.
Hänen taikuutensa ei ollut tarpeeksi vahvaa sammuttamaan liekkejä ja vaikka olisikin, loitsu veisi kaikki hänen voimansa. Olisi keksittävä jotain muuta.
Michael veti syvään henkeä, mutta ennen kuin hän ehti lausua kuin ensimmäisen rivin lentoloitsusta, areenan hiekka petti hänen altaan. Hän huusi loput rivit tuuleen, hänen jalkansa lipesi –
Ja juuri silloin loitsu totteli oikuttelematta ja nosti hänet ilmaan. Hän horjahteli hetken, mutta pysyi pystyssä. Hän potkaisi ilmasta vauhtia, nousi muutaman jalan korkeuteen ja katseli alleen.
Areenaa ei enää ollut. Sen tilalla oli hurjasti liikkuva pyörre, joka lennätti hiekkaa ilmaan ja uhkasi vetää kaiken sisäänsä. Hiekka oli edelleen tulesta kuumaa, ja pyöriessään nostatti ilmaan kuumuutta ohjaavan, hiekkaisen pilven. Ilma rahisi, ihmiset huusivat. Hänhän tuhoaa koko paikan, Michael tajusi. Hänen oli pakko saada tämä loppumaan ennen kuin joku loukkaantuisi pahasti.
Hän räpytti hiekan täyttämiä silmiään ja yritti etsiä vastustajaansa. Ilmassa oli enemmän hiekkaa kuin ilmaa, mutta lopulta hän näki vihreän läiskän areenan reunalla, ja tajusi, että mahdollisuuksia oli vain yksi. Mitä Howl olikaan sanonut?
Hän ojensi kätensä ja valmistautui saamaan suunsa täyteen hiekkaa ennen kuin huusi ilmaan yhden ainoan sanan.
Michael arveli kuulevansa muksahduksen, kun poika kaatui maahan. Hiekka lakkasi pyörteilemästä. Michael laskeutui hitaasti alas, horjahti alastullessa ja putosi polvilleen, mutta sillä ei ollut enää väliä. Kongi oli jo kumahtanut.
Michael oli voittanut.
