Täällä Pohjantähden alla: Elämästä | S

[Aladdin Sane]

Nimi: Elämästä
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Masentunutta hahmotutkielmaa. Ficlet (420 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilö: Koskelan Akseli
Yhteenveto: Kevätkesällä 1947 Koskelan Akseli käy haudoilla.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 087 elämä), Ficlet300 (sanalla 021 harmoninen) sekä Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta Yhtyeen tuotanto III -haasteeseen Juliet Jonesin Sydämen kappaleella Alkupuhe.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Alkupuheen sanat ovat Juliet Jonesin Sydämen. Minä en hyödy tästä mitään.

A/N: Niin kuin Yhtyeen tuotanto -ficcini yleensä, ei tämäkään ole millään tavalla orjallinen songfic Joneskaupungin Alkupuheesta. Se toimi tässä ennen kaikkea inspiraationa ja tunnelmanluojana, kun pohdin Koskelan Akselin loppuvaiheita ja sitä kautta oikeastaan koko elinkaarta tässä päivänä muutamana (lähinnä tänään. Tää on kirjoitettu melko lailla kertarytinällä. Tiesittekö muuten, että Akselin canoninen trilogian kakkososassa annettu syntymäpäivä on 26.3.1887?). Spoileritägin alla puhe ja ajatuksenjuoksuni kokonaisuudessaan:

Spoiler: näytä

Tervetuloa Joneskaupunkiin* jakamaan sankareittemme** ilot sekä surut (ennen kaikkea surut), kohtaamaan kanssamme nuoruus***, tosikkomaisuuden aika**** ja vanhuus*****. Kohottakaamme Jones-malja!****** Juoma muuten on myrkytetty.******* Ja lopuksi kajauttakaamme kolminkertainen eläköön-huuto rakkaalle kaupungillemme. Eläköön! Eläköön!********

* Pentinkulmalle
** Koskelan Akselin
*** Vähän alle ykköskirjan puolivälin
**** Kakkoskirjan loppuun; suora lainaus ykköskirjan puolivälistä: "Akseli, joka oli tosikko, suhtautui vähän epäillen tähän kivivuorelaiseen sosialismiin"
***** Kolmoskirja
****** Armahduksen saatuaan ja kotiin palattuaan Akselin elämä alkaa hitaasti nousta uuteen uskoon, torppa ja lisämaata lunastetaan ja perhe kasvaa
******* Sitten tulee talvisota. Ja sen jälkeen jatkosota.
******** Etten paremmin sanois

ELÄMÄSTÄ





Vanha punaisten hauta on kunnostettu yli puoli vuosikymmentä sitten, sotien välisenä kesänä. Sen jälkeen paikka on jälleen nuutunut omassa hiljaisuudessaan, mutta sen verran hitaasti, että siitä tietää jonkun käyvän täällä toisinaan siistimässä ympäristöä, jottei se kokonaan horsmittuisi. Kivenmurikoilla reunustetulla kummulla on kunnallisjärjestön teettämä paasi. Kunnia vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden puolesta kaatuneille, siinä seisoo.

Jokin kitkerä ajatuksenhäivä saa Akselin hymähtämään kuivasti hänen lukiessaan kaiverrusta. Mieli ei kuitenkaan jaksa tarttua kunnolla katkeruuteen, ja tunne jää puolivillaiseksi. 

Muistomerkin juurella on yksi lakastunut kukkakimppu. Pajulintu laulaa lirittää jossain lähellä, ja haapojen lehdet kahisevat. On aurinkoinen kevätkesän päivä.

Akseli ei erityisesti ole päättänyt tulla tänne, mutta ei hän myöskään voi väittää suunnanneensa metsään aivan huomaamattaan. Kai hän on sitä ajatellut kaiken muun lomassa. Kun tässä kirkonkylällä on ravattava muutenkin, ja kun kerran poikienkin haudoilla…

Se on niin väkinäinen ajatus, ettei Akseli viitsi ajatella sitäkään loppuun. Tekosyyhän se on, ellei vallan vale. Ikään kuin hän tähän asti olisi koskaan tuntenut minkäänlaista halua poiketa metsään vanhalle nälkämontulle, saatikka sitten seurannut sellaista mielitekoa.

Nyt vain. Akseli on kaksi kuukautta sitten täyttänyt kuusikymmentä vuotta. Ja kun hänen kumminkin kirkonkylällä on käytävä. Ja nyt hän vihdoin viimein on saamassa takaisin sen pappilan puoleisen osan suosta, joka on jonkinlainen osasyy siihenkin, että Aleksi ja Akusti ovat täällä vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden puolesta kaatuneiden joukossa.

Ei saatu sitä maata takaisin silloin. Eikä sittenkään, vaikka Akseli sitä parhaansa mukaan koetti hankkia myöhemmin. Että olisi varmasti ollut kaikille pojille jotakin sitten, kun sen aika tulisi. On melkein huvittavan ironista, että kun suo nyt viimein liitetään takaisin Koskelaan, ovat ne, joiden puolesta hän sitä jaksoi havitella, levänneet jo vuosia maan alla. Ja kuinka vaivattomasti asia lopulta järjestyikään. Ja kuinka paljon se nyt tuottaa työtä Juhanille, jolla vielä olisi yhtä ja toista opittavanaan talonpidosta. Vielä kun Akselista itsestäänkään ei enää juuri avuksi ole. Tännekin pitänyt kävellä hitaasti kuin vaivaisen, ettei sydän alkaisi oikutella.

Joskus se olisi saanut Akselin suuttumaan. Enää hän ei jaksa. Lähinnä hän tuntee epämääräistä helpottuneisuutta siitä, ettei haudalla ole muita. Ettei kukaan ole tullut vastaan ja alkanut kysellä. Poikien haudoilla käyminen on yksi asia, mutta jollain tavalla hänestä on edelleen kiusallista, häpeällistäkin, tulla tänne veljien luo tai oikeastaan edes ajatella heitä. Vielä enemmän nyt, kun siitä kaikesta on liki kolmekymmentä vuotta aikaa, ja kaikki se, mitä varten hän elämänsä aikana raatanut, tuntuu murenevan käsiin.

Katseltuaan hautakiveä jonkin aikaa Akseli kääntyy ja lähtee. Hänen olonsa ei ole yhtään parempi kuin ennen tänne tuloaan, jos nyt ei mainittavasti huonompikaan. Tuttu tyhjyys painaa hänen hartioitaan kumaraan ja tuntuu melkein sopusointuiselta hänen kulkiessaan hitain askelin metsäpolkua pitkin.