Ficin nimi: Flunssaan ei ole loitsua
Genre/trope: sickfic
Fandom: Liikkuva linna (kirja)
Ikäraja: S
A/N: Luin tässä hetki sitten uudestaan Liikkuvan linnan ja Leijuvan Linnan ja muistin taas, miten paljon tästä maailmasta pidän. En rupea tässä nyt sen enempää ruotimaan tunteitani Ghiblin versiota kohtaan, paitsi että sitä on tästä ficistä turha etsiä xD Ajallisesti tämä sijoittuu jonnekin Leijuvan Linnan jälkeen, mutta jos et ole jatko-osia lukenut, luulen että tämä avautuu näinkin, ainut ero on että Sophiella ja Howlilla on poika nimeltä Morgan. Toivottavasti viihdyt tekstin parissa!
Michael käänsi sivua ja murahti itsekseen.
Howlin hänelle antama uusi loitsu ei ollut varsinaisesti vaikea, mutta siinä oli monta vaihetta, josta yhdenkin epäonnistuminen pilaisi kaiken. Hänen pitäisi olla varma siitä, että hänellä oli kaikki ainekset, ennen kuin aloittaisi ja toisin kuin resepteissä, loitsuissa ei ollut ainesosalistaa. Tämä loitsu oli tietysti sitä sorttia joka inhosi ainesosalistoja, joten kaikki Michaelin yritykset raapustaa sellainen paloivat samoin tein tuhkaksi.
“Luovuta jo”, Calcifer sanoi uneliaasti tulisijastaan, jossa se oli ottanut mukavat aamupäivätorkut. “Tuo oli jo kuudes lista. Söisit edes jotain. Saatan olla jopa niin mukava, että annan sinun tehdä kupillisen teetä.”
“Kiitos, mutta minä haluan saada tämän tänään valmiiksi”, Michael vastasi ja hyväksyi lopulta ikävän totuuden, että hänen olisi pakko opetella ainekset ulkoa. “Kissankielilehti, kissanpennun häntäkarva, lumipallo, lumpeenkeiju, kuparia, hiukan sahramia…”
“Ei sitten”, Calcifer tuhahti ja vetäytyi loukkaantuneena tulisijan perukoille. Linna tuntui heti kylmemmältä.
“Onpas täällä viileä tunnelma”, Howl huomautti astellessaan portaita alas, Morgan käsivarrestaan roikkuen. “Michael, lähdemme hetkeksi ulos. Kuningas haluaa välttämättä hovivelhot puutarhajuhlaansa.”
“Howl vain haluaa lykätä Morganin hetkeksi kuninkaalliselle lastenvahdille”, sanoi Sophia joka seurasi Howlia silkkipuvun helmat kahisten. “Emme ole kauaa. Yritän tuoda sinulle kakkua, ne ovat kuulemma yhtä hyviä kuin Cesarin.”
“Entä minä?” Calcifer kärkkyi. Howl tuhahti.
“Hyvä on, tuomme sinullekin kakkua, senkin ylikasvanut kyynel. Michael, pidä Calcifer kurissa. Ja Merlinin kalsarit, anna sen loitsuparan jo olla, olet tuijottanut sitä koko aamun. Mitä jos lähtisit itsekin hetkeksi ulos? Mene vaikka tapaamaan Sophien sopuisaa sisarta.”
Sophie hymyili seesteisesti. “Itse asiassa minua on aina pidetty meistä sopuisimpana.”
“Mikä on vain yksi todistus lisää kierosta luonteestasi”, Howl sanoi. “Pidä talo pystyssä, Michael.”
He lähtivät, Morgan iloisesti kiljuen “Merlinin kalsareita”, mikä sai Sophien läksyttämään Howlia ennen kuin ovi edes sulkeutui heidän perässään. Michael jäi yksin Calciferin kanssa, mistä ei ollut juuri iloa. Demoni mökötti edelleen, eikä suostunut edes katsomaan häntä päin.
Michael huokasi. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt hyväksyä Calciferin tarjous kuumasta juomasta. Linna oli kylmä ja kolea, ja jos heillä olisi vieläkin ollut prinssi Justinin –tai Ben Sullivanin, hän ei ikinä muistanut kumman –pääkallo, senkin hampaat olisivat varmasti kalisseet.
Mutta hän oli varma, että muisti ainesosat nyt, eikä niiden hankkiminen olisi edes vaikeaa. Hänen pitäisi vain käydä hakemassa ne.
Hän nousi seisomaan, hieroi istumisesta kipeää selkäänsä ja vilkaisi Calciferia. “Minäkin lähden ulos. Pidä talo pystyssä.”
“Annan sen murentua palasiksi”, Calcifer sanoi happamasti. Michael ei välittänyt sen sanoista, heitti vain vihreän viittansa niskaansa, käänsi ovennupin osoittamaan keltaiseen ja astui ulos ankeaan harmaaseen tihkusateeseen.
Kaksi tuntia (ja useita kissanpennun raapaisuja) myöhemmin Michael palasi takaisin linnaan painava säkki olallaan.
Hän pudotti sen lattialle, mihin se putosi tömähtäen ja lysähti tuoliinsa. Ainesten kerääminen oli ollut vaikeampaa kuin hän oli odottanut, ja huomattavasti epämiellyttävämpää. Kevään ei pitäisi olla niin hemmetin kolea. Missä olivat vaaleanvihreät pellot ja leppeä aurinko?
Mutta ei, hän oli saanut niskaansa vain jääkylmää tihkusadetta ja hyytävää tuulta, eikä kylmyys tuntunut häviävän hänestä millään, vaikka hän kuinka langetti loitsuja. Kaiken lisäksi hän oli joutunut tarpomaan suolla kissankielilehden perässä, eivätkä hänen jalkansa tuntuneet kuivuvan millään. Hän päätti uhmata Howlin vihaa ja lainata tämän kylpyhuonetta, kunnes muisti, ettei saisi kuumaa vettä ilman Calciferia. Ja demoni tietysti murjotti edelleen.
Niinpä hän vain istui tuolissaan ja odotti, että lämpenisi edes vähän. Hän nousisi ihan kohta ja tekisi itselleen voileivän. Se olisi hyvä alku. Niin hän tekisi.
Hän ei huomannut sulkeneensa silmiään, ennen kuin tunsi kosketuksen poskellaan ja raotti niitä hiukan. Calcifer leijui hänen kasvojensa korkeudella, muutaman sentin päässä ja katseli häntä tiiviisti.
“Missä perhanan suolla sinä olet ryöminyt?” se kysyi. “Vai kävitkö tulivuorella? Olet tulikuuma.”
“Sinä olet huono valehtelija”, Michael mutisi ja kääräisi vihreää viitaansa tiukemmin ympärilleen, vaikka se olikin märkä. “Ei minulla ole kuuma, vaan kylmä. Howl ei ilahdu, kun huomaa, ettet ole lämmittänyt linnaa.”
Calcifer ei varsinaisesti voinut kallistaa päätään, koska sillä ei ollut sellaista, mutta Michaelista tuntui silti, että se teki niin. “Kylmä? Ei täällä ole –voi jharmiran jrharmina sinun kanssasi. Missä se sinun kelvoton mestarisi on kun häntä kerrankin tarvittaisiin?”
“Mihin sinä Howlia tarvitset?” Michael kysyi ja sulki taas silmänsä. Voileipä saisi odottaa. Häntä väsytti.
“En minä vaan sinä”, Calcifer sanoi. Michael ei jaksanut ottaa selvää siitä, mitä se tarkoitti. Hänen silmäluomensa tuntuivat raskailta kuin joku olisi loitsinut ne kuusi kertaa painavammaksi, ja hänen oli pakko sulkea silmänsä. Hän aloittaisi loitsun kohta.
Hän heräsi siihen, että joku ravisteli häntä olkapäästä.
“Hän tuli takaisin puoli tuntia sitten ja näytti tuolta”, Calcifer selosti kiihtyneenä. Kummallista. Tuntui, kuin demoni olisi jossain kaukana. “Onko tämä loitsu tai taas jotain teidän ihmisten juttuja? Te olette kyllä hassuja.”
“Hassu on tästä kaukana”, Howl sanoi ja ravisti Michaelia kovempaa. “Hoi, Michael. Ylös siitä. Peti kutsuu.”
Michael raotti toista silmäänsä ja kohtasi Howlin sinivihreän silmän. Se tuijotti häntä ärtyneenä ja Michael päätti, ettei jaksaisi sitä juuri nyt. Hän sulki taas silmänsä.
Howl kirosi kymriksi, ja heitti sitten hänen käsivartensa olalleen. “Sophie”, hän huusi nostaessaan Michaelia tuolista. “Meillä on potilas talossa.”
Michael kurtisti kulmiaan ja pakotti itsensä ajattelemaan. Potilas ei voinut olla Howl, tämä vaikutti terveeltä kuin pukki. Eikö se voisi olla Sophiekaan, Howl oli juuri huutanut häntä. Joten…
“Morgan?” hän kysyi.
Howlin tuhahdus olisi voinut kaataa vuoria. “Sinä, senkin puoliksi syöty pukinkoipi.”
Seuraavat päivät olivat yhtä sumua.
Michael havahtui aina välillä ja löysi joka kerta itsensä omasta sängystään. Joskus hänet herätettiin ja hänelle ojennettiin keittokulho tai kuppi hunajateetä tai pahanmakuista lääkettä. Joskus hän heräsi siihen, että hänen kuumettaan mitattiin tai hänen otsalleen laitettiin kylmä kääre. Joskus hän heräsi ja oli yksin, mutta melko pian hän näki tutun aniliininpunaisen hihan heilahtavan tai kuuli hameiden kahahtavan tai näki sinisen kajon silmäkulmastaan.
Muutaman kerran hän luuli heränneensä keskellä yötä, mutta tajusi jokaisella kerralla näkevänsä samaa unta. Unessa Howl nukkui patjalla hänen huoneensa lattialla. Jopa puoliunessa Michael tiesi, ettei Howl ikinä alentuisi sellaiseen, ja päätteli näyn olevan pelkkä kuumeen aiheuttama houre.
Hän havahtui eräänä aamuna siihen, että aurinko paistoi hänen huoneensa pikkuruisesta ikkunasta sisään, hänellä oli nihkeä ja hikinen olo, ja sudennälkä. Hän nousi horjuen seisomaan ja laahusti kylpyhuoneeseen, jonka hanoista tuli hämmentävästi kuumaa vettä.
Kun hän tuli ulos hiuksiaan kuivaillen, hän melkein törmäsi Howliin. “Siinähän sinä olet”, velho murahti ja tarttui häntä olkapäästä. “Olin jo aikeissa lähteä etsimään sinua Kingsburyn kaduilta, senkin hourailija. Joko voit paremmin?”
Michael räpytteli silmiään. “Minulla on nälkä”, hän möläytti.
“Sehän on hyvä”, sanoi Sophie, joka seisoi Howlin takana Morgan sylissään. “Lounas on melkein valmis. Howl, auta hänet alas.”
Howl nurisi, mutta tuki Michaelia kun hän asteli portaat alas linnan tupaan. Calcifer välähti vihreänä, kun Howl pudotti hänet tuoliin. “Kappas. Et olekaan kuollut.”
“Ei hän sentään niin tyhmä ole”, Howl sanoi. “Mitä meillä on lounaaksi?”
“Maa-artisokkakeittoa”, Sophie sanoi ja laski kulhon Michaelin eteen. Hän haistoi keittoa ja katsoi Sophieta. Hän rakasti maa-artisokkakeittoa, äiti oli tehnyt sitä usein. Howl inhosi sitä.
Howl irvisti, mutta otti vastaan Sophien ojentaman kulhon. “Syö”, hän sanoi tiukasti Michaelille. “Ja sitten menet takaisin petiin, tai istut tuolille Calciferin ääreen. En halua nukkua enää yhtään yötä huoneesi lattialla.”
Michael katsoi mestariaan yllättyneenä, mutta nielaisi juuri ajoissa sanansa. Hän upotti lusikkansa keittoon ja tunsi samassa rinnassaan lämpöä, jolla ei ollut mitään tekemistä Calciferin roihun kanssa.
He olivat perhe
