Nimi: Liikaa
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Angstista yleisdraamaa ja kännimuistelua
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: Kankaanpään Elias ja Kiviojan Lauri
Yhteenveto: Opettaja Rautajärvi pitää huolen että poika tietää Kiviojan Laten tekoset paremmin kun Late itsekään.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 033
liikaa), FinFanFun1000 (sanalla 826
kommunismi), Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta Yhtyeen tuotanto III (Juliet Jonesin Sydämen kappaleella
Tonava).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla -trilogia on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Ajattelin tämän samaan kehykseen kuin
Kotkanlento (K18) jatko-osineen ennen kaikkea siksi, että tämän alkuperäinen luonnos oli pitkään osa
Ajaat-ficciä (K18) ennen kuin tajusin että ei vittu, ei tätä pysty kertomaan alle 500 sanan, ja keksin siihen tän tilalle jotakin muuta. Kotkanlento-sarjasta sinänsä ei tarvitse tietää mitään. Ajallisesti tämä sijoittuu johonkin 1920-1930-lukujen taitteeseen.
Kesken kirjoitusprosessin tajusin myös, että tämän voi halutessaan lukea jonkinlaisena sisarteoksena vanhalle Pohjantähti-ficilleni
Punainen (K11).
LIIKAA”Sulla on täälä plantattua.”
Elias räpyttelee silmiään. On tarpeeksi iso yllätys, että Kiviojan Lauri ilmestyy tällä tavalla hänen ovelleen ja hengittää raskaasti kuin olisi tullut juosten, mutta tämä vaativalla äänellä esitetty avaus on jotain niin epätavallista, että Eliaksella kestää hetki käsittää, mitä Lauri oikeastaan kysyykään.
”Eei kai minulla sen enempi kun…”
”Älä puhu paskaa”, Lauri keskeyttää. ”Minä juur toissaviikolla annon sulle ne kanisterit. Kyllä sulla täälä omiin tarpeisiis on.”
”No perkelettäkös sitten kyselet siinä”, Elias jupisee Laurin tunkiessa hänen ohitseen pirttiin. ”Niinkö pahasti teitin liikeasiat on ettei itteltäs löydy?”
Lauri kolistaa Eliaksen kaappeja ja laatikoita yksi toisensa jälkeen, kunnes löytää hänen henkilökohtaisen varastonsa ja ottaa sieltä ensimmäisen käteensä osuvan kanisterin. Hän kolauttaa sen raskaan kuuloisesti pöytään ja istuu penkille pöydän ääreen. Hän yrittää avata korkkia ja kiroaa hiljaa, kun hänen kätensä vain vapisevat hyödyttöminä. Elias kurtistaa kulmiaan.
”Sunkan vaan Vikillä mitään”, hän kysyy ottaessaan kanisterin ja avatessaan sen Laurin puolesta. Lauri nykäisee sen takaisin itselleen päätään pudistaen ja naurahtaa ilottomasti.
”Sillä mitään…”, Lauri antaa lauseensa jäädä kesken ja ottaa ison ryypyn. ”On kumminkin vaan perkeleellistä.”
Elias äännähtää jotakin myöntävän ja kysyvän sekaista istuutuessaan Lauria vastapäätä. Lauri ottaa toisen ryypyn ja nielaistuaan puhaltelee hetken, ennen kuin ojentaa kanisterin Eliakselle.
”Oli pojaalla ollu lukemisia koulussa”, hän sanoo.
”Eikö sielä niitä yleensä olekkin”, Elias tuumaa ja hörppää kanisterista Lauriin verraten miltei maltillisesti. Lauri pudistaa taas päätään ja hymyilee katkerasti.
”Sielä vaan tiedetään meitinkin historiat”, hän sanoo. ”Pitää Rautajärvi huolen että poikakin tietää Laten tekoset paremmin kun Late itte. Niistä meitin sotimisista.”
”Mitäs sinäkän niistä enää”, Elias kysyy. Kapinasta on kuitenkin yli kymmenen vuotta jo, eikä Kiviojan Late ole pahemmin murehtinut niitä aikoja kotiin palattuaan. Kiviojalla on sittemmin jätetty politiikat vallan kokonaan syrjään liiketoimien kustannuksella. Sosialismista ei puhuta enää halaistua sanaa ja kommunismia kirotaan melkein yhtä äänekkäästi kuin herrasväki, sellainen on Kiviojan Late. Nostaa maailman pyörille ja menee eteenpäin eikä muista menneisyyttään muutoin kuin vanhalle kaverille almuja vippaamalla.
Ja tuossa hän kuitenkin istuu kyynärpäät pöytälevyllä, naukkujensa välissä vuoroin puserrellen käsiään nyrkeiksi ja vuoroin availlen niitä ja silmissään ahdistunut katse, jollaista Elias ei muista nähneensä niissä koskaan Hennalan jälkeen.
”Jotenkin vaan niin”, hän mutisee pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Kuulla ja… vielä pojaan suusta… On vaan vapaussodat ja hyvin tiedetään mimmotteita punaaset on. Sinne vaan vapautta estään perkele… ja ettei sielä lahtarit sunkan mitään lahtareita kun rauhallisia kansalaisia vaan jotka ei mitään meitille koskaan… Ja punaaset oli niin epäisänmaallista ja julmaa vaan omillensakkin… en minä tie… jotenkin vaan…”
Eliaksen sisälmyksiä vääntää ja häntä puistattaa, kun Lauri pakottautuu naurahtamaan katkeran pikku haukahduksen päätään pudistellen. Hän ottaa taas ryypyn ja huokaa syvään ennen kuin jatkaa.
”Niistäkin kahesta jokka sun ja Akselin niskaan pantiin. Että niin vaan murhaajat on vapaalla jalaalla. Minä aattelin että mikkä murhaajat. Kun perkele keksivätkin valetta valeen päälle kunnei niitten mitään meitin muistoja tartte huomioon ottaa. Ja poika vaan… kunnei sekän tie. Eikä muuta tie Rautajärvikän. Minä tien… paljon se puhuu vaan muttei se kumminkan sitä tie millasta oli… rintamalla sen paremmin kun Hennalassakan. Ja niitä mukuloitten ja naisten raatoja tiellä…”
Laurin silmät kiiltävät, mutta hän räpäyttää kiillon pois ja rykii ärtyneesti. Elias nousee hienotunteisesti hakemaan toisen kanisterin valmiiksi odottamaan. Harkitsee olevinaan lasejakin, mutta mitä niilläkään tässä tekee.
”Puhu vielä poika että Rautajärvi oli sanonu että jokku punaaset oli yhtä röyhkeetä loppuun asti ja vielä oikein niinkun osottanu Koskelan Voittoo”, Lauri sanoo Eliaksen istuessa takaisin penkilleen. ”Mutta että Voitto oli siittä suuttunu ja huutanu sille ettei kai hän ny itte ole nimeensä valinnu, ettei se sunkan hänen vikansa ole, ja Rautajärvi oli sen sitten pistäny juokseen koulutaloo ympäri ja antanu vielä jälki-istuntoo.”
Elias hymähtää.
”Minä muistan… kun se tuli niin kyllä se vaan sano Koskelan Akselillekkin aina päivää nähdessään. Lopetti heti kun joku sille kerto että siinä on tään kylän pahin murhaaja ja punikkiakiteeraaja.”
”Akiteeraaja niin”, Lauri nyökkää ja tuhahtaa ilottomasti, kun Elias juo. ”Ei kai siittä tänäpä uskoskan ellei tietäs että sekin sentän. Minä muistan kun Koskelan Akselikin olis ollut valmis meneen meitin edestämme itte lahtareille meitin säästääkseen muttei sekään olis riittäny minkän. Ja niin vaan väitetään että punikit oli yhtiä pelkureita ja muuta. Mutta kyllä vaan loppuun asti jakso Akselikin. Voitto perkele… Tiennykkän ennen kun kotio tulin. Kivivuoressa kävin ja aattelin kun kuulin että kyllä perkele paino Koskelan Akseli loppuun asti kumminkin. Ei moni olis siinä kohtaa enää semmosta nimee pannu. On vaan niin…”
Laurin silmät kiiltävät taas uhkaavasti, mutta hän katsoo Eliasta niin rävähtämättä, ettei Elias kehtaa kääntyä poiskaan.
”Ja Kivivuoressa vielä… kun Oskukin perkele… Siinä oli sentän miestä mennä itte tappeleen. Ei Jannea vaan niissä paikoissa koskaan näkyny kun miehiä tarvittu olis. Muistaks sinä miten Osku lähti siihen viimmeseen taistoonkin.”
Elias nielaisee vaikeasti. Hänenkin silmiään polttelee. Hän huokaa niin syvään, että näkökentän reunat mustenevat.
”Kyllä minä muistan”, hän sanoo. ”Sano että siittä jos selvitään niin…”
Hän huomaa juuri ja juuri ajoissa olevansa puhumaisillaan ohi suunsa ja antaa lauseensa haipua kesken. Lauri ei huomaa tai ainakaan välitä. Yksi kyynel on jo karannut hänen silmänurkastaan.
”Näikkö sinä kun se kaatu”, hän kysyy Eliakselta. ”Suorilta jaloilta meni perkele... Silmät vielä auki.”
”Näin niin”, Elias nyökkää. ”Ja senkin näin kun Akseli kävi vielä kattoon sitä heti kun pysty. Mutta mennyhän se jo oli.” Hän pyyhkäisee huolimattomasti silmiään ja keskittyy sitten kaivamaan tupakkatarpeita taskustaan. ”Se otti Aksu Oskun kellon ja lompsankin siinä.”
Senkin Elias muistaa, miltä Aune näytti heidän palatessaan kuormien luo. Miten hän vain pudisti päätään, kun Aune pelokkaana yritti kysyä, missä Osku oli. Miten hän joutui tarttumaan Aunea kipeästi käsivarresta ja kiskomaan hänet mukaansa hänen yrittäessään juosta sinne ruumista etsimään, koska heidän ei auttanut kuin jatkaa eteenpäin. Ei ollut aikaa.
”Ei sunkan se…”
”Kyllä saksmanni ne otti kun vaan sai”, Elias sanoo. Hän pitää katseensa tiukasti käsissään. ”Minä näin. Minä näin… Ei Akseli näistä sen enempi puhu kun sinäkän. Äkkiä suuttuu jos yhtään yrittääkin.”
Lauri naurahtaa kitkerästi.
”Oskun takiahan sekin piru saa ny sekä koko Koskelan että Kivivuoren kanssa. Meinaan vaan että tuskin se siittä mielellänsä muistuttaa.”
”Kyllä vaan on niinkun mailman omistaja kumminkin”, Elias tokaisee halveksivasti. Hän saa tupakkinsa sytytettyä ja vetää syvät henkoset. ”Mutten minä sitä… eikkai se silläkän voi… kun aattelee että veljensä kanssa kumminkin. Oli vielä kuulema sanonu niille uskovansa että ne olis täälä ollu paremmassa turvassa kun meitin kanssa.”
Elias juo taas. Lauri ryystää räkää ja päästää väräjävän huokauksen.
”Ja niin vaan opettaavat meitin mukuloille ettei lahtarit sunkan mitään vankeja ammunneet”, hän tuumaa ja ottaa myös ryypyn. ”Ja ettei Hennalassa sunkan mitään… perkele, semmotteetkin kun Valenti. Jokka ei mitään koskaan kellekkän. Eikä kukaan ollu siittä mitään… ei sitäkän täälä kukaan enää muista.”
”Minä muistan”, Elias sanoo. ”Saat uskoa että ma muistan.” Miten Valentin kuolemaan silinnyt ilme sai hänet pelkäämään Aunen puolesta enemmän kuin mikään muu. Miten se pelko salpasi hänen hengityksensä niin, ettei hän pystynyt viemään tietoa Valentista Aunelle itse. Late sinne silloin lähti, häntä eivät sellaiset heikottaneet, sellainen oli Kiviojan Lauri silloinkin.
”Sinä muistat”, Lauri sanoo nyt särkyneellä äänellä ja puristaa Eliaksen käsivartta kipeästi. ”Sinä tiet. Ei se ollu semmosta kun se puhuu. Mitä ne kaikki puhuu ja pojaallekkin.”
”Kyllä perkele vie muistankin”, Elias lupaa. Hänenkin poskensa ovat jossakin vaiheessa kostuneet.
He juovat pöydän ääressä aikansa, kunnes Lauri lopulta huojuu pirtistä ulos antamaan ylen. Aikansa huussin luona huojuttuaan hän lähtee takaisin Kiviojalle. Elias katsoo hänen menoaan hetken ja palaa sitten sisään.
”Jos henkissä selvitään niin…”, hän mutisee itsekseen avatessaan toisen kanisterin. ”Henkissä selvittiin juu.”
Hän kallistaa ison suullisen. Se ei saa hänen oloaan yhtään keveämmäksi, ei ole saanut vuosikymmeneen.
