Veren vangit: Alhaista iloa, S, Louis/Armand

[Hallahäive]

Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Veren vangit
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Haaste: Virkehaaste XXII
Paritus: Louis de Pointe du Lac/Armand
Disclaimer: En omista hahmoja, he kuuluvat alkuperäisille luojilleen. En saa tästä ficistä rahallista korvausta.
A/N: Virkehaaste saapui sopivasti vetreyttämään kirjoitussormia kun toinen ficci takkuili. Nämä kaksi ovat vieneet päästäni paljon tilaa viime aikoina ja teksti syntyi nopeasti. Olisin niin mielelläni käyttänyt vielä muutaman sanan, joten hyödynsin jokerivirkkeen. En jaksanut hirveästi oikolukea, pahoittelut mahdollisista epäloogisuuksista. Sanalista löytyy lopusta kiinnostuneille.

Yhteenveto: Jälleen yksi poika, jälleen yksi syyllinen aamu.



Alhaista iloa



Siinä he taas seisovat, kaksi orpoa piruparkaa liian myöhään aamulla. Louis oli jälleen ajatusleikeissään päättänyt jättää Armandin, mutta päätynyt sitten kuitenkin luikkimaan kotiin häntä koipiensa välissä vietettyään yönsä yhdentekevän pojan numero neljäkymmentäkolme kanssa. Ulkona taivas värjäytyy kultaisella ja Armand riuhtaisee verhot näkymän eteen väkivaltaisesti.

Louis pesee vapisevia käsiään kylmällä vedellä heidän harvoin käytetyssä tiskialtaassaan. Armand ei ole vielä päättänyt lähestyisikö tätä pehmeällä otteella vai partaveitsen terävällä kielellä. Hän siirtää katseensa Louis'n punaisista käsistä tämän musertuneisiin kasvoihin. Kärsimys on aina pukenut häntä niin hyvin.

Hellä hoitaja, Armand viimein päättää. Hänen sisällään kulkee kylmäävä ja kaiken tuhoava tuuli, mutta hän ankkuroi itsensä väkipakolla vatsassaan vellovan meren pohjaan. Armand tarjoaa Louis'lle pyyhkeen ja hivuttautuu kavalalla lempeydellä tämän päähän. Yrittää nähdä keinon jolla lumota hänet lopullisen tyytyväiseksi. Vaan Louis'n ajatuksista ei löydy aineksia juhlaan, ainoastaan pirstaleista kaipuuta.

“Tahdon muuttaa ennen kevättä”, Armand sanoo. Hän tekee sen haavoittaakseen, mutta ei ole varma kumpaa. Louis'n myöntävä vastaus tuottaa hädin tuskin iloa. Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen Armand on oppinut, että alinkin onni on lopulta onnea.


Sanalista:
kaksi
jättää
taivas
vesi
pehmeä
siirtää
hellä
tuuli
kavala
lumota
juhla
kevät
haavoittaa
ilo
alin

[Sisilja]

Mulla oli tosi omituinen väpättävä hymy naamalla kun tämän avasin ja sitten alahuuleni väpätti aina vain enemmän kun ryhdyin tätä lukemaan, panit aivan ihanan tärinän päälle iltaani!! Onks meillä hei sama lempijakso? :O Lemppareista tuli mieleen, että mä olin ihan varma, että olisit Lestat/Louis-fani henkeen ja vereen (hehee), mutta oon niin onnessani, että oot ilmeisen innostunut myös mun suosikistani eli Armandista. <3 Tai emmä oikeesti tiiä kuka mun syvin suosikkini on, mä nimittäin ihan aidosti näin hiljattain unta Danielista, siis siitä Eric Bogosianin esittämästä Danielista, en ees mistään nuoresta versiosta, mä oon täysin (sekaisin) mennyttä naista. :'D Sovitaan siis että kaikki kiinnostaa!

Ja kyllä kiinnostikin, mitä sait näin vikkelästi aikaan virkehaasteeseen tästä fandomista! Mä oon ollut ihan nääntymäisilläni, kun kukaan ei fikkaa tästä! Joten ahmin tän into piukeena ja sydän syrjälläni Armandin puolesta. Joko sanoin, että oon ihan team! Armand, sallin sille kaiken sen hillittömän hullun hirveyden ja vaadin tekopyhästi Louis'lta paljon parempaa käytöstä. Jota Louis ei tietenkään anna mulle, ja hyvä niin. Musta on ihanaa että nää on kaikki tasaisen kauheita tyyppejä. Ulisin ihan piestyn koiran lailla tuolle että Louis oli jälleen ajatusleikeissään päättänyt jättää Armandin, ahh näiden vuosikymmenien kestänyt rakkausliitto on kyllä upea. :') Ja sit ulisin lisää pojalle numero nelkytkolme. Voi juku, vielä on siis muutama poitsu tiedossa ennen Danielia (ja siis varmasti Danielin jälkeenkin...), voi Armand parkaa. :'D

Kärsimys on aina pukenut häntä niin hyvin.

Tää on niin erinomainen tiivistys Louis'ta että oksat pois. Jos se jotain osaa, niin kärsiä - ja niin maan pirun näyttävästi ja kauniisti ja sillai että siinä tuntee muut itsensä paljon huonommiksi ihmisiksi vampyyreiksi. <3

Armand tarjoaa Louis'lle pyyhkeen ja hivuttautuu kavalalla lempeydellä tämän päähän.

Hrrrr, kylmää. Haluisin tietää, kuinka mahdottoman monesti Armand on mennyt luvatta Louis'n päähän ja kuinka muusina Louis'n pää siitä oikeasti onkaan. Toki sarja antaa aika paljon vihjeitä ja siis aaaahhhhh näiden välinen suhde on vaan niin mieletön. Mielettömän hirvee. Just mahtava.

Vaan Louis'n ajatuksista ei löydy aineksia juhlaan, ainoastaan pirstaleista kaipuuta.

Ei pudoteltu nimiä, mutta kyllä minä sen nimen täältä rivien välistä löydän. <3<3

Hän tekee sen haavoittaakseen, mutta ei ole varma kumpaa.

Tää taas tiivistää hirmu hyvin Armandin, oijoih!!

Ihana ihana synkistelyfikki, mutta ihan liian lyhyt! Vaan minkäs teet kun haaste rajoittaa! Upeasti upotettu nuo sanat. Tosi vetävä ja hallittu kokonaisuus. Kirjoita äkkiä lisää, ruoki nälkäistä ja valitettavan kyltymätöntä ystävääsi!! <3

[Hallahäive]

Sisi: Dearest <3 Meillä taitaa kyllä olla sama lempijakso, tosin mun on välillä vaikeaa päättää tän ja sen kakkoskauden vikan jakson välillä, koska onhan se mahtavaa kuinka se koko korttitalo romahtaa ja se lopun Lestat-kohtaus on tosi koskettava (siis Sam Reidin värisevä ääni kun se puhuu Claudiasta (ja katsoin joku hetki sitten haastattelun, jossa se olis vielä itse halunnut kuvata uudestaan sen repliikin, vaikka se on ihan paras!). Mutta oon kanssa ihan Armand-girl henkeen ja vereen vaikka en yhtään odottanut sitä. Tosin rakastan kyllä myös Louistatia ihan täpöllä. Ymmärrän mieltymyksesi Danieliin, ootko muuten katsonut niitä haastiksia joissa Eric haastattelee muuta castia? Ne on ihkuja.

Mulla on tulossa tosiaan lisää näitä kahta, threesomemuodossa! Oon vaan vähän jumissa kun tuntuu että tasapainoilen vielä siinä hahmojen äänten kanssa. Mutta more is coming! Ja vähän kuumempaa kuin tää pelkkä angstailu. Tosin angstista sekin meno on. Nää antaa niin hyvin angsti-inspoa. Louis varsinkin oikein velloo angstissaan.

Puoliso katselee mua kummaksuen toiselta puolelta huonetta kun kihisen täällä lol. Ilahduin ihan suunnattomasti kommentistasi, kiitos 

Ei pudoteltu nimiä, mutta kyllä minä sen nimen täältä rivien välistä löydän. <3<3

<3<3 Oikein ja kunnollista!

Siis olisin voinut jatkaa tätä vielä vaikka kuin pitkään. Hyvä etten voinut niin sain äkkiä ulos. Yritän saada sen seuraavan piakkoin ulos. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin

[Sisilja]

Tuun vielä jatkamaan juttua, koska juttujen jatkamista harrastetaan Finissä ihan liian vähän, vaikka varmasti kommakommentteihin voisi usein vielä vastata!

Mä hihitin sun vastaukselle niin höpösti että sain kans osakseni pitkän katseen, mutta toisaalta oon niin vaahdonnut näistä hahmoista ja katsonut jaksoja uudestaan yhteisillä ruokatunneilla että puolisoni alkaa olla tottunut. Siis niin tottunut kun nyt voi olla. :'D Mut hei, ainakin on vähän vaihtelua mun Sherlock-sekoilun lomaan!

Oon katsonut niitä Eric-haastatteluja, ne oli mahtavia ja niitä pitäisi olla paljon enemmän. Ja siis Jacobin ja Samin yhteishaastattelut ja yhteiskaikki on aivan tajuttoman ihania. <3 En kestä kuinka ne on sellaisia kuin ne on. Oonkin nääääääin lähellä että rupeen kirjoittaan RPF:ää, mutta onneksi aikani on hyvin rajallista ja yritän nyt keskittyä tähän puhtaasti fiktiiviseen fandomiin (kunnes oon kerryttänyt tarpeeksi tietoutta niistä näyttelijöistä jotta on jotain kirjoitettavaa, ahhah).

Joo, se kakkoskauden vika jakso on varmaan mun toinen suosikkini. Just noista syistä jotka mainitsitkin. No niin, meillä on aivan sama maku, erinomaista!

Yritän pysyä järjissäni odotellessani sun threesome-fikkiä, jo pelkkä ajatus saa mut kierroksille! Aah, niin ihanaa kun on jotain mitä odottaa!! Ihan tässä tulee ne villeimmät Sherlock-ajat mieleen, ah, oon niin kaivannut tällaista yhteissekoilua. <3<3<3

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, todellakin! <3

[flawless]

Teki mieli lukaista tähän päivään vielä joku pikkuinen välipala, joten Virkehaasteen teksti osui tähän pikkunälkään oikein sopivasti! Hetkeäkään en tätä lukiessa miettinyt sanalistaa eikä mikään sana iskenyt tikulla silmään, eli erittäin onnistuneesti toteutettu teksti ko. haasteeseen.

Kaksi orpoa piruparkaa on paitsi kekseliäs niin kivuliaan osuva luonnehdinta Louista ja Armandista. Vähän jo alkuunsa sydäntä vihlaisi. Sitten kun hoksasin että mihin ajanjaksoon heidän tarinaansa tämä sijoittuu, niin vihlaisi jo ihan kunnolla - tämä on taatusti ollut heille sitä synkintä aikaa. Yhdentekevä poika numero neljäkymmentäkolme, eli vielä menee aikaa ennen kuin Armandkaan saa mitään harhautusta Louisin kanssa viettämästään kiirastulenomaisesta suhteesta ja kaikki negatiiviset tunteet vielä kuplivat miedolla lämmöllä vähän poltellen ennen totaalista ylikiehumista. Louis harrastaa ajatusleikkejä ja luikkii kotiin, Armand miettii olisiko pehmeä vai terävä ja tuntuu siltä ettei täysin Louisin tähden vaan osin jopa sen, kumpi saisi tämän tuntemaan olonsa vieläkin kurjemmaksi paremman sijaan. Taivaan värjäytyminen kultaisella oli todella kaunis kuvaus.

Kärsimys on aina pukenut häntä niin hyvin.

Voi Louis. Siis toisaalta joo, valitettavan totta, mutta osin myös asia on näin koska Louis piehtaroi siinä kärsimyksessään enemmän kuin kukaan eikä osaa päästää siitä irti, rankaisee itseään ja velloo siellä masennuksen kaivossa ilman aikomustakaan yrittääkään rämpiä ylös. Kärsimys on Louisin default setting, tai ainakin välillä siltä tuntuu. Tämä oli jotenkin erityisen traaginen kohta, osin koska se kertoo ikävän totuuden masennuskasa Louisista mutta myös tämän heikkouksia hyväkseen käyttävästä Armandista joka ei vaikuta tuntevan asiasta varsinaisesti mitään empatiaa, enemmän vaan ihailee toisen tuskaa passiivisesti. Mukamas hoitaa, mutta ajatus tekojen takana on kaikkea muuta kuin hoivaava. Ja sitä paitsi, koska Louisin hymy on jotain niin maagisen seksikästä ettei mitään rajaa, jos häntä jokin pukee niin se suloinen hymy joka saa silmät tuikkimaan ja kasvot hehkumaan - voi kunpa sitä näkyisi enemmän, voi Louis </3

Mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen Armand on oppinut, että alinkin onni on lopulta onnea.

Ah, ja sitten vielä oikein viimeinen veitsenkääntö haavassa, auts </3 Tämä Armandin ja Louisin staattinen tila on kuin kaksiteräinen miekka josta kumpikaan ei suostu vetämään itseään pois, molemmat ovat kiinni siinä kipua aiheuttavassa tilanteessa ja leikkivät ettei se ole niin ja ettei kumpikin tiedä sitä. Voi miten surullinen toteamus, että alinkin onni on lopulta onnea, varsinkin Armandin suusta tämän historian huomioon ottaen. Siis auts, tähän loppuun ei voi sanoa muuta kuin auts, todella vaikuttava ja upea lopetus ja vielä viimeinen angstin sivallus tähän tunteikkaaseen tekstiin. Oli hieno lukukokemus, kiitos!


Tämänkin foorumipostauksen tarjosi: flawless

[Eveliina L]

Mulla ei olisi aikaa kirjoittaa kommenttia, mutta silti aloitin.

Päällimmäisenä ajatuksena tämän lukemisen jälkeen on lähinnä, että ihmisten...ööh, vampyyrienkin pitäisi älytä milloin on aika erota ja milloin ei kannata enää roikkua yhdessä. Louis ei osaa lähteä eikä Armand osaa lähteä, ellei joku pakota, niin hitsi sitten suhde meneekin hyvin sairaaksi. Tai hyvin tylsäksi, mutta on kai sekin yksi sairauden muoto.

Mun viimeisin kakkoskauden katsomiseni aiheutti mulle sen, että mä lämpenin huomattavasti enemmän tälle paritukselle kuin ensimmäisellä kerralla ja se on vähän huono siinä, että kun ei se vaan toimi, mutta fiktiivisesti pohdin, että voisiko sen silti saada jollain toimimaan. Parisuhdeterapialla?

Mä muuten mietin yhä sitä, että kuin Louis sanoi viisi ja Armand sanoi jotain sata jotakin niin mikä oli totuus, mutta koska Louis ei ikinä kieltänyt sitä niin luultavasti se enempi oli totuus ja poika numero neljäkymmentäkolme oli varmaankin olemassa. Louis Louis Louis mene Lestatin perään. Mä luulen, että hellä hoitaja on just se oikea kidutusvälinevalinta, koska Louis tuntuu myös pyrkivän aiheuttamaan sen tilanteen, että Armand räjähtää tai lähtee, mutta se ei ole tajunnut, että ei se tee kumpaakaan ja sitten Louiskin palaa aina takaisin ja sitten muutetaan. Onhan se sentään muutos.

Varsin turhauttava suhde, mutta ihana ficci, joka siitä kertoo lyhyessä tilassa olennaisen.