Nimi: Puolimatkassa
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Yleisdraama angstilla
Ikäraja: K11
Päähenkilöt: Koskelan Akseli ja Kankaanpään Elias
Yhteenveto: ”Tieks sinä Aksu mikä päivä ny on”, Elias kysyy hänen takanaan. Akseli puristaa ohjaksia käsissään rystyset valkoisina ja pitää katseensa tiukasti edessään.Haasteet: FF100 (sanalla 002
puoliväli), FinFanFun1000 (sanalla 667
hunninkolla) ja Haasteita hampaankolossa III -haasteen kautta Yhtyeen tuotanto III Juliet Jonesin Sydämen kappaleella
Suudelma vielä.
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla ei ole minun omaisuuttani, enkä minä tee tällä työllä minkäänlaista voittoa.
A/N: Ajattelin tän mielessäni samaan kehykseen kuin
Kotkanlento (K18) jatko-osineen, mutta siitä sarjasta ei tarvitse tietää mitään, tykkään vaan mainita siitä aina kun saan tekosyyn.
Ajattelin kans tän mielessäni silleen että
Suudelma vielä on tää ficci Eliaksen näkökulmasta ja Eppu Normaalin
Hunninkolla on tää Akselin näkökulmasta. Tai jotain. Silleen jos korvia vähän siristää. Tilalla kitaran viskilasi, poika tajuatko tilasiiiiiii
PUOLIMATKASSAAkseli jarruttelee Pokun pysähdyksiin huomatessaan ojanpenkalta puoliksi liejuiseen veteen lysähtäneen hahmon. Lähemmäs kävellessään hän tunnistaa rähjäisen pompan, ja hänen suunsa kiristyy tyytymättömästi.
”Hei. Elias”, hän sanoo niin kovalla äänellä, että Elias havahtuu ja äännähtää jotakin. Akseli tarttuu takin hartioihin ja nykäisee hänet istumaan. Viinan ja kusen katku lemahtavat Akselin sieraimiin jo siltä etäisyydeltä. Hän tuntee pulssinsa nopeutuvan ja ilmeensä kiristyvän entisestään, kun Elias pyyhkii hämmentyneenä mutaista poskeaan ja räpyttelee verestäviä ja humalan samentamia silmiään häntä päin, kunnes niissä lopulta syttyy tunnistamisen kipinä.
”Ehtoota vaan… aattelinkin kun kuulosti niin Koskelan Akselin ääneltä.”
”Nyt on Elias aamu jo”, Akseli sanoo. ”Ollu jo monta tuntia.”
Elias kohauttaa olkiaan ja virnistää apeasti. ”Niin se aika heittelee.”
”Ehtoosta astikko sinä olet ryypänny?”
”Eehei sunkan… sillon vielä ehtoo ollu.”
”Kuinka sinä sielä ojassa olet?”
”Putos pulloni tonne veteen”, Elias osoittaa. Ojan vesi on niin mutaista, ettei Akseli erota sieltä mitään pulloa. ”Sitä koitin kurottaa kun alkokin ramaseen.”
”Sen parempi ettäs pudotit sen”, Akseli sanoo. ”Sunkan täälä niin lämmin vielä ole että vallan taivasalla ruveta nukkuun.”
”Lämmin…” Elias tuhahtaa ilottoman naurun. ”On meinaan tullu nukuttua kylmemmässäkin. Minun niinkun sinunkin. On perkele vaan…”
”Minä ajan sun Kankaanpäähän”, Akseli tokaisee ennen kuin Elias ehtii puhua enempää. Hän pakottaa itsensä tarttumaan Eliaksen olkavarteen ja puoliksi kiskomaan, puoliksi auttamaan hänet seisomaan.
”Se oli täys pullo”, Elias valittaa. ”Putos kädestäni ja meni… osu vielä tohon kiveen niin ettei… Niin putos kun… kun…”, Elias nieleskelee hetken pahoinvoivan näköisenä ja puhaltelee pari kertaa syvään, mutta onnistuu pitämään oksennuksen sisällään. ”Vielä nään kun aattelenkin…”
Akseli ei ole voinut kiinnittää Pokua mihinkään näin keskellä maantietä, mutta se ei onneksi ole päättänyt jatkaa matkaansa omin päin, vaikka se kuopiikin maata hiukan levottomasti heidän lähestyessään. Akseli auttaa Eliaksen istumaan rattaille ja kiipeää sitten itse kuskin paikalle. Hän on ollut puolimatkassa kirkonkylälle. Kankaanpää ei aivan tule matkan varrelle, mutta toisaalta Pokun kanssa sellainen mutka ei myöskään pidennä matkaa mainittavasti.
”Tieks sinä Aksu mikä päivä ny on”, Elias kysyy hänen takanaan. Akseli puristaa ohjaksia käsissään rystyset valkoisina ja pitää katseensa tiukasti edessään.
”Tässä mistään päivistä tie… Parempi olla vaan ajattelemata.”
”Minä muistan… Sinä sanot sille että Osku alas. Minä kuulin”, Eliaksen nurkuva ääni katkeaa tukahdutettuun nyyhkäisyyn, ”minäkin menin alas siittä. Minä kuulin.”
Akselin tekee mieli tyrkätä Elias rattailta alas. Tekee mieli kannustaa Poku niin vilkkaan vauhtiin kuin se suinkin kykenee ja kiitää koko pitäjän läpi niin kauaksi kuin se vain jaksaa. Häntä paleltaa ja oksettaa. Hän ei pysty katsomaan Eliasta, eikä se johdu kuin osittain siitä, kuinka kiusaannuttavaa on kuunnella hänen laskuhumalan herkistyttämää itkuaan, jota hän ei enää edes yritä peittää. Ei olisi pitänyt ottaa häntä kyytiin ollenkaan. Mutta ei häntä toisaalta olisi voinut ojaankaan jättää. Olisi vielä tuupertunut polvensyvyiseen veteen ja hukkunut siihen.
”Se on neljä vuotta sitten nyt”, Elias sanoo, kun Akseli jarruttaa Pokua äkäisin liikkein ja saa rattaat Kankaanpään kohdalla pysäyksiin. ”Siittä kun Osku… Osku…”
”Se tuli kaks päivää sitten jo”, Akseli tokaisee. Heti kaduttaa ja oksettaa lisää, mutta Elias ei tunnu huomaavan sitä tai hänen käsiensä tärinää. ”Pääsekkö sinä alas siittä?”
Elias huojuu ja haparoi uhkaavasti, mutta pääsee kuin pääseekin alas rattailta kaatumatta ja lyömättä päätään. Hän niiskuttaa äänekkäästi ja pyyhkäisee nenänalustaan kädensyrjään.
”Kuule”, hän sanoo Akselille. ”Viittisikkö… jos Aunee vaan satut näkeen… niin käskisit sen täälä käymään. Minä tarvitten… tarvitten…”
”Selvittäsit sinä pääs ensin ennen kun toisia näät”, Akseli murahtaa.
Elias tyrskähtää epäuskoisen oloisesti niin, että hänen nenästään roiskahtaa limaa ylähuulelle asti kyyneleiden sekaan. Hän pyyhkäisee sen takkinsa hihaan ja nauraa nikottelevaa, itkuista, ilotonta naurua. Hän vapisee.
”Tie näistä… Kun näänkin vielä aina kun yhtään mietin… siittä sentän vähän paranee.”
Siihen Akseli ei sano mitään. Hän kääntää Pokun ja rattaat ja jatkaa matkaansa kohti kirkonkylää.
