Ficin nimi: Jälkiruokakahvit
Kirjoittaja: Ygritte
Ikäraja: S
Pari: Janne/Jānis
Osallistuu
lesbokukkakauppiaat ll -haasteeseen fandomilla
originaali ja työpaikalla
jääkiekkoseura.
Janne oli ehtinyt vasta istuutua lounasravintolan epämukavalle muovituolille, kun Urho kertoi ilouutiset joukkueen vahvistumisesta. Valtava supina täytti pöydän, kun osa pelaajista myötäili tulevan vahvistuksen olevan asiallinen lisä joukkueeseen, toiset vasta availivat Elite Prospectsia tarkistaakseen pelaajan tilastot. Janne tiesi, että häneltä odotettiin mielipidettä, mutta hän keskittyi vain tunkemaan suunsa täyteen höyryävän kuumaa kaalilaatikkoa.
Tietysti Jānis olisi huippupelaaja; hän oli maajoukkuetason suurikokoinen hyökkääjä, juuri sellainen palanen, jota heidän joukkueensa kipeästi kaipasi. Kenen tahansa muun kohdalla Janne olisi ollut iloinen, vaatinut jokaista pelaajaa ottamaan uuden tyypin siipiensä suojaan, auttamaan häntä kotiutumaan Ouluun mahdollisimman pikaisesti ja tehokkaasti niin, ettei tämä ainakaan kesken kauden päättäisi lähteä paremmille peliapajille. Mutta Jānis Lasmanis oli pelaaja, jonka kohdalla Janne ennemminkin pelkäsi, että tämä kotiutuisi Ouluun liian hyvin.
“Se tullee tänne jo huomenna. Johto on varannu sille pienen kaksion tosta keskustan kuppeesta. Joku sänky sille kai pittäis sinne vielä raahata, että pääsee elämän alkuun pohjoisessa”, Urho naureskeli ja naksautti rystysiään. “Minoon onneksi hyvä kassaamaan huonekaluja.”
Janne naurahti muiden mukana Urhon uhoamiselle. He kaikki muistivat Urhon viime kesänä kärsimän hermoromahduksen pinnasängyn kokoamisen kanssa. Pinnasängyllä ei olisi ollut edes mikään kiire, Iidan ja Urhon vauvan laskettu aika oli Jannen muistikuvien mukaan vastaan myöhään syksyllä. Toisaalta Urhon nyt kehnoiksi todettujen kokoamistaitojen kasnsa oli hyvä, että hän oli aloittanut projektin ajoissa.
“Mää joudan sitä uutta tyyppiä auttellemmaa. Tekkee hyvää välillä puhua englantiakin, ei pääse ihan unohtummaan. Ehkä päästään muuallekkii kaupoille ku Ikeaan.” Janne virnisti Urholle ja ahtoi suuhunsa jälleen monta haarukallista kaalilaatikkoa. Urho ei asiasta kuitenkaan päättäisi vaan joku joukkueen johdosta. Mutta kuka olisikaan parempi auttamaan uutta pelaaja arjessa alkuun, kuin joukkueen kapteeni? Janne oli tunnettu luotettavana pelaajana, hän ajatteli aina joukkueen etua, niin kaukalossa kuin sen ulkopuolella. Tuskin Jānis mitään kovin ihmeellistä edes tarvitsi, pakolliset huonekalut tulisivat seuran puolesta. Janne näyttäisi reitit ruokakauppaan ja hallille, joukkueen tilat ja aikataulut. Muutaman tunnin helppo homma.
***
“Vieläkö sä tykkäät kahvista?”
“Kaikki Suomessa tykkää kahvista.”
“Pitäisikö meidän sitten ostaa kahvinkeitin mun luokse?”
“Ethän sä juo kahvia”, Janne vastasi, vaikka tiesi täysin hyvin mitä Jānis ehdotuksellaan ajoi takaa. Jannen vastauksesta välittämättä Jānis nosti halvan kahvinkeittimen Jannen syliin, ja kääntyi jo jatkaakseen eteenpäin, kun Jannen oli pakko pysäyttää hänet.
“Oikeasti nyt, jos sä kuvittelet, että mä ikinä juon kahvia sun luona, niin ostetaan edes kunnon keitin.”
Janne tyrkkäsi käsivarsillaan levänneen kahvinkeittimen takaisin hyllyyn, ja nappasi sen tilalle saman keittimen, joka hänellä oli kotonaan. Häviävän pienen hetken hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli valitsemassa kahvinkeitintä, jolla voisi keittää itselleen kahvia Jāniksen luona, mutta kävisihän siellä muitakin vieraita. Eikä kahvinkeittimen ostaminen tarkoittaisi, että Jannen olisi pakko olla yksi niistä vieraista, vaikka hän oli sanonut niin aivan äsken.
Jānis hymyili herttaisen onnellisesti Jannen valittua mieleisensä kahvinkeittimen. Janne vastasi hymyyn, hänen teki mieli tarttua Jānista kädestä, mutta tietenkään hän ei tehnyt niin. Janne vain alkoi vasta nyt huomata miten ikävä hänellä oli Jānista ollut. Välimatka oli tehnyt kaiken helpoksi, oli ollut turhaa ikävöidä, kun olosuhteille ei mahtanut mitään. Nyt Jānis oli hänen edessään, yhtä komeana ja vastustamattomana kuin reilu vuosi sitten Latviassa.
“Mä haluan vielä sellaiset valot”, Jānis yritti esittää Jannelle millaisia valoja tarkoitti. Janne seurasi tarkkaavaisesti, kun Jānis huitoi ilmaa. Ensin pitkä valoketju, sitten siitä roikkumassa useita osia.
“Jouluvalot?” Janne ehdotti. Jānis levitti epävarman näköisenä käsiään. “Ne on varmaan tuolla päin.”
Janne käveli edeltä osastolle, jonne yleensä syksyn edetessä ilmestyi hyllykaupalla erilaisia jouluvaloja. Tänne Saara hänet aina raahasi halutessaan uusia valoja jouluksi. Janne odotti vieressä kärsivällisesti, kun Jānis valitsi kaksi pakettia lämpimän keltaisia valoja. Janne tiesi millaiset ne olisivat, sillä hän oli ripustanut samanlaiset valot omaan pihapihlajaansa jo parin vuoden ajan.
“Mihin sä meinasit ne laittaa? Ei taida puita kasvaa sun parvekkeella”, Janne vitsaili, ja nappasi paketit Jāniksen kädestä. Hän joutui tasapainottelemaan sylissään olevan pakettipinon kanssa, mutta onnistui olemaan pudottamatta mitään.
“Mä voin kyllä kantaa ne”, Jānis naurahti ja kurotti Jannen sylissä lepäävää tavarapinoa kohti. Janne kääntyi tiukasti vastakkaiseen suuntaan estääkseen Jānista nappaamasta pienintäkään esinettä sylistään.
“Mä tulin tänne nimenomaan auttamaan prinsessaa”, Janne vastasi, madaltaen ääntään prinsessa-sanan kohdalla, jotta kukaan muu kaupassa oleva ei kuulisi sitä.
Siitä ei ollut epäilystäkään etteikö Jānis kuullut sanaa. Ilmapiiri heidän ympärillään muuttui sillä sekunnilla, kun Janne päästi sanan suustaan. Jānis tuijotti Jannea paikalleen jähmettyneenä, hievahtamatta. Janne vastasi katseeseen yhtä ilmeettömästi. Hymy, joka vielä hetki sitten oli ollut hänen kasvoillaan, oli kadonnut. Janne halusi kuvitella, että sana oli pudonnut hänen suustaan vahingossa. Mutta pieninkään vitsailun merkki, kevyt naurahdus tai edes vino hymy ei suostunut esille.
Janne halusi vakuuttaa itselleen, että sanan sanominen oli ollut pelkkää joukkuekavereiden keskinäistä vitsailua. Janne halusi, että se olisi mitä tahansa muuta, kuin epätoivoinen yritys saada selville tunsiko Jānis enää samoin kuin Latviassa. Jos Jānis halusi Jannen keittävän itselleen kahvia hänen luonaan täytyi sen tarkoittaa, että Jānis halusi Jannelta jotain muutakin. Sen täytyi.
Janne räpytteli silmiään hermostuneesti. Oli vaikea katsoa Jānista, vastata tämän intensiiviseen, läpitunkevaan katseeseen. Hän oli kyennyt hillitsemään itsensä kolmen tunnin ajan. Kolme tuntia oli kulunut siitä, kun Janne oli hakenut Jāniksen lentoasemalta, kätellyt häntä ryhdikkäästi, ja antanut Jāniksen kantaa omat matkalaukkunsa autoon mistään välittämättä. Mutta ilmeisesti vain kolme tuntia tarvittiin siihen, että Jannen koko olemus murtui. Tarkkaan harjoiteltu ulkokuori hajosi elektroniikkaliikkeen käytävälle kuin halpa posliinilautanen pudotessaan laattalattialle. Yhden, kauan sitten Latviassa käytetyn sanan vuoksi.
Tarve sille, että Jānis tunsi yhä samoin kuin Latviassa, kasvoi Jannen sisällä jokainen sekunti. Kolme tuntia hän oli katsellut Jānista. Kävellyt niin lähellä, että oli hipaissut tätä välillä käsivarresta. Hengittänyt syvään ilmaa Jāniksen tullessa vierelle, sillä hän halusi palauttaa joka ikisen Jānikseen liittyvän muiston takaisin henkiin, vaikka oli tehnyt kaikkensa piilottaakseen ne.
Janne oli ollut vakuuttunut, että muistot haipuisivat kyllä. Niiden olisi pitänyt hiljentyä ja hävitä, mutta ei. Yksikään ei ollut suostunut kuolemaan. Eikä Jāniskaan ollut unohtanut. Janne pystyi kertomaan sen Jāniksen jännittyneestä kehosta ja anelevista silmistä.
“Anna mä kannan ne, pikkuinen”, Jānis huokaisi vihdoin vastauksesi, mutta ei ojentanut kättään Jannea kohti. Ei hänen tarvinnut, sillä kyse ei ollut auttamisesta, vaan sanoista. Prinsessa ja pikkuinen, he kumpikin muistivat milloin niitä sanoja oli käytetty. Jāniksen ääni murtui hieman, se kuulosti hieman normaalia korkeammalta, mutta ilme Jāniksen kasvoilla ei muuttunut. Janne tuijotti häntä ilme yhtä muuttumattomana. “Mutta sä voit kyllä auttaa mua. Pitäähän ne asentaa.”
“Mun pitäisi näyttää sulle halli ja…”
“Eiköhän ne tule tutuksi. Mä pelaan täällä kuitenkin seuraavan vuoden”, Jānis keskeytti Jannen irrottaen vihdoin katseensa Jannesta. Jānis pälyili ympärilleen, etsien kassoja ja ulospääsyä matalien hyllyrivien ylitse. Janne tiesi, että hänen pitäisi väittää vastaan. Hän oli saanut tiukat ohjeet näyttää Jānikselle ensin tämän uusi asunto, ostaa sinne kaikki tarvittava, ja sen jälkeen esitellä kaikki olennainen; halli, treenipaikat ja ruokapaikat.
Janne kyllä näyttäisi kaikki nekin. Janne huokaisi helpottuneena Jāniksen ohjaillessa häntä kohti kassaa. Janne ehtisi näyttää Jānikselle kaiken, hän olisi tarkka ja huolellinen, pehmentäisi Jāniksen Ouluun muuton niin helpoksi, ettei Jānis haluaisi koskaan muuttaa pois. Mutta ihan ensin heidän olisi keitettävä kahvit Jāniksen asunnolla.
