Ficin nimi: Eksyneen viimeinen askel
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus: Joonas/Kalle
Varoitukset: Itsemurha, joka on tapahtunut tekstin ulkopuolella ja josta puhutaan yleisellä tasolla.
Haasteet: Haasteita hampaankolossa
III (originaalikiipeily sana 88. eksyä)
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Joonas istuskeli katsellen tv:tä Kallen tullessa kotiin. ”Moi.”
”Moi”, kuului voipunut vastaus.
Joonas unohti ohjelman saman tien ja kääntyi katsomaan poikaystäväänsä. Tämä näytti siltä kuin olisi itkenyt hieman ja pidätellyt vielä suurempaa kyynelvirtaa. ”Mikä on mururakas?”
Kalle tömähti hänen viereensä sohvalle ja upotti kasvot käsiinsä. ”Ei mulla mittään hättää oo. Tunnilla vaan tavallaan oli…” Lause katkesi kuin mies ei olisi tiennyt, miten jatkaa.
”Oliko teil jotain ongelmii?” Joonas kysyi kietaisten kätensä toisen olkapäille.
Kalle huokaili hetken ja painautui lähemmäs hänen kainaloaan. ”Muistatko sää Joelin? Oon joskus tainnu sanoa, että sillä on vähän vaikeuksia elämässä.”
Kyllä Joonas muisti. Pojalla taisi mennä kaupungilla välillä vähän liiankin kovaa. ”Ei kai se oo tehny mitään hölmöö?”
Kalle nosti kostean katseensa häneen. ”Joel on kuollut. Yliannostus lääkkeillä, joita löytyy ihan jokkaisen lääkekaapista.”
Nyt Joonas halasi toista tiukasti. ”Ai ei mitään! Yks sun oppilas on kuollu. Kyllä siitä saa järkyttyny ja surullinen olla.”
Kalle kyhnäsi hetken aikaa häntä vasten. ”Sen täti kävi kertomassa tän ennen tuntia. Vanhemmat ei luonnollisestikaan pystyneet. Eikä… eikä sillä olisi ollut kiirettä, kun… kun ei me vahita poissaoloja, mutta Joel… Joel oli maininnut mut viestissään…”
Joonas tunsi poikkiksensa kevyen tärinän. Tämä juttu oli koskettanut Kallea syvältä. ”Eihän ne syytä sua mistään?” hän kysyi varmistukseksi, vaikkei arvellut kyseen olevan mistään sellaisesta.
”Ei… ei…kun se oli kirjoittannut, että mun tunnit oli… oli melkein ainoa hyvä asia sen elämässä. Et ehkä… ehkä joku muuki, kun sen vanhemmat… välitti sen tyhmästä olemuksesta.”
Kalle alkoi itkeä. Joonas silitteli tuuheita kiharoita. Poikaraukka kuulosti olleen aika eksynyt oman elämänsä kanssa. Olihan hänenkin elämässään ollut teininä kaikenlaisia aallokoita, ja isän ja mamman ja tietysti Mian tuki oli ollut korvaamatonta.
”Mun… mun ois pitänyt olla sille enemmän… enemmän tukena”, Kalle sammalsi. ”Mää näin, että sillä… sillä meni huonosti. Se oli aivan yllättyny… jos sitä kehuttiin tunnilla… ja se kutsu mua opettajaksi… silleen kunnioittavasti, kun kaikki muut sanoo vaan Kalle…”
Joonas etsi kostean posken hyväiltäväkseen. ”Joelin kuolema ei ole sun vastuullas! Upeeta kuulla, kuinka sä välitit siitä ja varmaan sen vanhemmatkin arvostaa sitä, kunhan aika vähän parantaa haavoja. Sä teit varmasti parhaas sen suhteen, mä en voi uskoo muuta.”
Kalle käänsi päätään niin, että saattoi suudella hänen kämmentään. ”Mää rakastan sua ihan hirveesti. Sää oot mulle maailman tärkein. Ja mää tiiän, etten sano sitä tarpeeksi usein…”
Joonas hiljensi tämän pehmeästi. ”Sä sanot sen joka päivä, mururakas. Jos et ääneen, niin teoillas. Mäkin rakastan sua.” Hän suukotti Kallen hiuksia.
”Mää en silti voi olla ajattelematta…”, Kalle kuiskasi hiljaa.
Joonas ei vastannut siihen, kun ei siihen vastausta tarvittu. Oli helvetin epäreilua, ettei nuorella pojalla ollut ollut ketään ja sen oli pitänyt pyrkiä pois maailmasta päästäkseen sopuun itsensä kanssa. Hän oli siksi sitäkin onnellisempi siitä, että heillä oli toisensa ja oma koti, jossa saattoi kyhnäillä sylityksin.
