Poikani Aurelius, S, hurt/comfort, family fluff, Aurelius & Aberforth Dumbledore 7/7

[Linne]

Ficin nimi: Poikani Aurelius
Ikäraja: S
Genre/trope: perhe, hurt/comfort, fluff
Hahmot: Dumbledoren perhe
Summary: Aberforth Dumbledore hakee poikansa kotiin.
A/N: tuli tässä viimein katsottua Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvat ja vaikka en ihan kaikista juonenkäänteistä tykännyt, Aureliuksen ja Aberforthin tarina jäi mieleen. Tulinkin sitten pohtineeksi, millaista elämä olisi ollut, jos Aberforth olisi löytänyt Aureliuksen jo aikaisemmin. Siitäpä tämä spurttiraapale!

1. Kimaltaa.

Orpokoti haisi saippualle, halvalle puulle ja tukahdutetuille taikuudelle.

Aberforth haistoi sen heti, kun astui sisään. Tässä paikassa oli joku, jonka taikuus oli voimakasta ja joka joutui kamppailemaan kaikin voimin pitääkseen sen sisällään. Joku, joka kärsi hirvittävästi vain selvitäkseen.

Aberforth puri poskensa sisäpintaa ja puristi sauvaansa taskussaan. Vaati hänen kaiken itsehillintänsä olla vetämättä sitä esiin ja räjäyttää koko paikkaa. Sen sijaan hän rykäisi kiinnittääkseen ohikulkevan hoitajattaren huomion, ja pyysi tätä viemään hänet johtajattaren huoneeseen, missä hän sitten esitti kohteliaasti asiansa.

Johtajatar, lihavahko nainen, kurtisti kulmiaan hänen vaatimukselleen ja silmäili sitten arvioivasti hänen villakangastakkiaan. “Aurelius? Niin, meillä on kyllä senniminen poika…kummallinen nimi tosin, eikö totta? Myönnän, etten uskonut hänellä omaisia olevankaan, me olimme melkein jo luvanneet hänet rouva Barebornelle…mutta jos te tosiaan olette hänen isänsä, niin tokihan teillä on oikeus hänet hakea. Rebecca, hae Aurelius ja käske pojan ottaa takki mukaansa.”

Johtajattaren takana seissyt hoitajatar lähti ja palasi pian muassaan pikkuinen poika. Pojan tumma tukka oli leikattu niin lyhyeksi että hän oli melkein kalju ja hänellä oli yllään nuhjuiset, aivan liian suuret vaatteet. Mutta silmät, ne kimalsivat kuin lohikäärmeen suomut.

“Aurelius”, johtajatar puhutteli käskevästi ja poika hätkähti. “Suunnitelmiin tuli muutos. Sinä et lähdekään rouva Barebornen luo. Tämä mies on sinun isäsi. Hän ottaa sinut nyt mukaansa.”

Aureliuksen silmät laajenivat. Hänvilkaisi Aberforthia nopeasti, mutta käänsi pian katseensa jalkoihinsa, kuin olisi tottunut kuulemaan toruja aikuisten tuijottamisesta. Aberfoth yritti hymyillä, mutta ei oikein onnistunut. Hän tiesi nyt, että oli ollut oikeassa kahdessa asiassa.

Yksi: poika oli täynnä tukahdutettua taikuutta.

Kaksi: tämä oli hirvittävän huono idea.

[Linne]

2. Oksa.

Aurelius alkoi puhua vasta Lontoossa.

Laiva matkalla New Yorkista Lontooseen hän oli ollut niin hiljaa että jos ei olisi mutissut unissaan, Aberfoth olisi epäillyt lapsen olevan mykkä. Poika totteli hänen jokaista käskyään niin nopeasti että oli kompastua jalkoihinsa, värisi mieluummin vilusta kuin pyysi Aberfothilta toista peittoa, ja hymyili vain kerran, kun Aberforth loihti lohikäärmeiden kuvia heidän pienessä hytissään. Aberforth yritti muistaa, oliko Tylyahossa lelukauppaa. Hän ei ollut aikaisemmin joutunut kiinnittämään sellaisiin asioihin huomiota.

Vasta kun he olivat käyneet Viistokujalla asioilla ja nousseet Skotlantiin vievään junaan, Aurelius avasi suunsa.

“Minne me olemme menossa, isä?”

Isä, Aberfoth ajatteli. Sana samaan aikaan pelotti ja kiehtoi häntä. “Kotiin”, hän sanoi pojalle ja avasi eväskorin, jonka oli ostanut Vuotavasta Noidankattilasta. “Tylyahon kylään. Pidän siellä pubia.”

Aurelius oli hetken hiljaa. Pojalla oli kädessään oksa, jota hän heilutteli mietteissään. Hän oli löytänyt sen satamasta Lontoosta, ja Aberfoth oli katsonut parhaaksi olla sanomatta siitä mitään. Poika oli aivan liian nuori saamaan omaa sauvaa, mutta opastusta taikakykyihin hän tarvitsi, se oli selvä.

“Asunko minäkin sitten siellä?” poika kysyi äkkiä ja katsoi Aberfothia tiiviisti. “Siellä pubissa.”

Aberfothin kurkkua kuristi. Merlinin parta, millaisia aikuisia tämä lapsi oli kohdannut?

“Tietysti”, hän sanoi karheasti ja ojensi pojalle voileivän. “Syö nyt. Matka on pitkä.”

[Linne]

3. Valkoinen

Aberforth kirosi itseään katsellessaan ympärilleen huoneessa, jonka oli tarkoittanut Aureliukselle.

Huone oli kieltämättä ankea. Se oli pubin vierashuone, jota käytettiin vain silloin, kun Albus piipahti käymään ja joi aivan liikaa selvitäkseen takaisin Tylypahkaan. Huoneessa oli raskastekoinen sänky, yöpöytä, vaatekaappi ja tuoli, mutta ei mitään muuta. Ikkunan edessä roikkuivat raskaat verhot jotka eivät päästäneet valoa lävitseen edes keskipäivällä, ja ainoa koristus harmailla seinillä oli ikivanha maalaus pihlajapuusta. Se oli tullut pubin mukana.

Huone oli sentään puhdas. Aberforth oli viimein taipunut Albuksen vaatimusten edessä ja hankkinut kotitontun. Golby ei ollut kovin seurallinen tapaus, mutta siivota hän osasi.

“Me voimme hankkia sinulle tänne tavaroita myöhemmin”, Aberforth sanoi nyt pojalleen ja sytytti yöpöydän lyhdyn. “Menehän nyt nukkumaan.”

Aurelius katsoi vuodetta epävarmana mutta pujahti peitteiden alle. Abeforth peitteli pojan kömpelösti ja kertoi taas tarinan lohikäärmeistä.


Tunti myöhemmin oven narahdus herätti Aberforthin levottomasta unestaan.

Aureliuksen kalpeat kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Merlinin parta, poikahan oli ihan valkoinen. Oliko hän nähnyt painajaista?

“Hei”, Aberforth sanoi hiljaa. Aurelius hätkähti mutta kipitti sitten hänen vuoteeseensa.

Aberforth ei heti tajunnut, mitä tapahtui. Yhtäkkiä hänen sylinsä oli täynnä pikkuista, vapisevaa olentoa, jota varmasti paleli. Aberfoth kietoi kiireesti peittonsa heidän molempien ympärille.

“Aurelius, kaikki on hyvin”, hän sanoi, puhuen edelleen hiljaa, ja silitti pojan kapeaa selkää. “Nuku nyt. Me olemme kotona.”

Aurelius tärisi. Juuri kun Aberforth oli aikeissa avata taas suunsa, poika käpertyi häntä vasten ja huokaisi, kuin vesilohikäärme, jonka sisään kerääntynyt ilma purkaantui vesihöyrynä ilmaan.

Aberforth sulki silmänsä. Hän ei ollut varma, milloin vaipui uneen, mutta niin hän lopulta teki, käsivarsi poikansa ympärillä.

[Linne]

4. Vaeltaa

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen he lähtivät ostoksille.

Aberforth olisi oikeastaan mieluummin hankkinut pojalle tavaroita Lontoosta, mutta laivamatka New Yorkista oli ollut pienelle pojalle jo tarpeeksi pitkä. Sitä paitsi mitä nopeammin juorut Sianpään pitäjän pojasta leviäisivät, sen parempi. Sitä nopeammin ne myös kuolisivat.

Aureliusta tosiaan tuijotettiin. Poika painautui Aberforthin jalkojen taakse kun puodinpitäjät hämmästelivät häntä tiskin takaa, mutta lopulta pojan nukkavieru olemus voitti kyläläisten myötätunnon puolelleen. Kun Hunajaherttuan kauppias ojensi pojalle tikkukaramellin, tämä jo melkein hymyili.

He söivät lounasta Kolmessa Luudanvarressa ja vaelsivat sitten ostosten kanssa takaisin kotiin. Aurelius otti Aberforthia kädestä.

“Isä?”

“Niin?”

“Miksi ne ihmiset olivat niin kilttejä minulle?”

[Paquette]

Minä en ole ihmeotus-elokuvia nähnyt, enkä itse asiassa ole kuullutkaan tällaisesta Aureliuksesta, mutta lähtökohta tässä tarinassa vaikutti mielenkiintoiselta, joten miksipä en rupeaisi sitä seuraamaan. Mielikuvani Aberforthistakin ovat aika hataralla pohjalla. Ajatus hänestä pienen lapsen (yksinhuoltaja?)isänä tuntuu ehkä alkuun vähän oudolta, mutta ihan hyvinhän kaikki ainakin lähtee sujumaan. Aurelius-parkaa on ilmeisesti kaltoinkohdeltu aika pahasti, toivottavasti hän uudessa elämässään saa parempia kokemuksia.

[Linne]

Paquette jos ihan rehellisiä ollaan, "entä jos Aberforthilla olisikin poika" kuulostaa pitemminkin 2000-luvun alun fanfictionilta kuin vakavasti otettavalta canonilta mutta canonia se on! Ihmeotusten tarina on aika traaginen (kolmas leffa on muuten paljon parempi kuin toinen, ihan vain neuvona jos ikinä eksyt näitä leffoja katsomaan ja meinaat lopettaa kakkosen jälkeen). Aureliuksella tosiaan on aika kamala elämä leffoissa, ja halusin kirjoittaa hänelle mukavamman tarinan. Kiitos kommentista ja kiva kun seuraat!

5. Silti

“Jos rehellisiä ollaan”, Albus sanoi, “en uskonut, että…”

“Että hakisin hänet kotiin?” Aberforth kysyi ja hämmästyi äänensä leppoisuutta. Hän kaatoi Albukselle lisää olutta. “En minäkään.”

“Miksi sitten teit niin?” Albus kysyi, maistoi oluttaan ja katsoi Aberforthia tutkivasti.

Aberforth oli hetken hiljaa ja katseli Aureliusta, joka seikkaili hämärässä puutarhassa uuden rupikonnansa kanssa. Hän oli ollut aikeissa ostaa pöllön, mutta tuumi sitten, että se oli paras säästää Tylypahkan vuosiin. Rupikonna oli turvallisempi lemmikki, ja poika oli heti ihastunut lemmikkikaupan rumimpaan yksilöön. Hän oli nimennyt sen Gilbertiksi.

“En ole varma”, hän sanoi lopulta. “Ehkä minä ajattelin…orpokoti on aina orpokoti. Meidän perheessämme on jo tarpeeksi surua.”

Albus kohotti kulmaansa. “Olisihan muitakin vaihtoehtoja ollut”, hän sanoi ja hörppäsi taas oluttaan. “Mukavia velhoperheitähän on vaikka kuinka. Olisit voinut valvoa poikaa etäältä, seurata hänen kasvuaan…”

“Sinä yrität saada minua tunnustamaan jotain, mitä en halua.”

“Toimiiko se?”

Aberforth murahti. Kumpikin heistä lähestyi neljääkymmentä, mutta Albus oli silti hänen isoveljensä. “Ehkä.”

“No?”

Aberforth katsoi taas poikaansa. Tämä ihmetteli kiiltomatoja, vanha keppi tiukasti kädessään. Poika ei suostunut vieläkään luopumaan Lontoosta löytämästään kepistä, vaikka Aberforth oli ostanut leikkitaikasauvan.

“Väitetään”, hän sanoi ja karautti kurkkuaan, “että jotkut taikavanhemmista pystyvät aistimaan lastensa pelon.”

Syvä, kaiken nielevä epätoivo, joka herätti hänet yö yön perästä, kaaos, joka ei laantunut, pimeä ja musta ja kaiken irti repivä…

Obskuuri.

Hän odotti Albuksen nauravan, mutta tämä ei nauranut. Tämän silmissä oli ymmärtäväinen katse, jonka hän soi usein oppilailleen mutta harvoin Aberforthille.

“Minä tunsin sen heti”, hän sanoi hiljaa. “Se pienenee, mutta on edelleen olemassa.”

“Tiedän”, Aberforth vastasi ja samassa hänen sylinsä oli täynnä riemastunutta pikkupoikaa.

“Isä, Gilbert söi madon, katso, se kimaltaa!”

Aberforth vilkaisi tottelevaisesti rupikonnaa, jonka vatsa tosiaan kimmelsi herkkupalan jäljiltä. “Niinpä tekee. Mutta teillä kahdella on jo nukkumaanmenoaika. Menkää sisälle.”

Aurelius nurisi, mikä sai Albuksen hymyilemään.

“Kuuntele isääsi, Aurelius”, hän sanoi lempeästi. “Hän tietää, mitä tekee.”

[Linne]

6. Pimeä.

Aberforth heräsi lapsensa itkuun.

Hän huokasi ja nousi vuoteesta. Kaipa hänen pitäisi olla kiitollinen: edellisestä kohtauksesta oli jo monta päivää. Hän arttui sauvaansa ja mutisi loitsun, joka valaisi hänen tiensä Aureliuksen huoneeseen.

Poika nyyhkytti pikkuisena myttynä vuoteellaan, vuodevaatteet lattialle pudonneina. Hänen vierellään häämötti musta varjo, joka oli ottanut tällä kertaa pallomaisen muodon.

Aberforth istahti vuoteelle pallosta välittämättä ja ojensi kätensä. Aurelius käpertyi häntä vasten kuin pieni eläin joka hakee lohtua isommasta lajitoveristaan. Poika vapisi. Aberforth silitti pojan selkää, mutisi rauhoittavia sanoja ja katseli, kun varjo hiljalleen hälveni, kunnes katosi kokonaan.

“Se on poissa, Aurelius. Voit taas nukkua rauhassa.”

Aurelius vilkaisi nopeasti paikkaa missä varjo oli ollut, ennen kuin hautasi taas kasvonsa Aberforthin olkaan. “Oli niin pimeää. Minä en löytänyt sinua.”

“Minä olen tässä”, Aberforth sanoi ja silitti poikansa selkää. “Minä olen aina tässä, kun tarvitset minua.”

“Milloin se häviää?” Aurelius kysyi ja hänen ääneensä hiipi hiukan kärttyisyyttä. “Milloin se menee pois?”

Aberforth huokasi. “Siinä kestää vielä hetki. Muistathan, varjo on tukahdutettua taikuutta. Sinun taikuutesi ei ole vielä täysin ymmärtänyt, ettei sen tarvitse enää piilottaa itseään.”

Alku obskuurin kanssa oli ollut vaikea. Aberforth oli aistinut sen heti astuessaan ankeaan newyorkilaiseen orpokotiin, tiennyt siitä heti hakiessaan pojan. Hän oli tiennyt, että jos obskuuria ei saataisi katoamaan, hänen lapsensa olisi tuomittu kuolemaan, häviämään tukahdutetun taikuuden mukana.

Mahdollisuus toipumiseen oli kuitenkin olemassa, ja uskomatonta kyllä, näytti siltä, että kerrankin elämässään Aberforth onnistuisi tekemään jotain oikein. Obskuuri –josta hän puhui Aureliukselle varjona, pojan ei tarvinnut tietää siitä enempää –oli jatkuvasti pienentynyt viimeisen kahden kuukauden ajan.

Tylyahossa asuminen auttoi. Aurelius näki joka päivä ihmisiä jotka käyttivät taikuutta, eikä kukaan tehnyt siitä numeroa. Hänellä oli jo kylässä ystäviä, samanikäisiä lapsia, jotka pitemminkin ihailivat pojan aikaisin puhjenneita taikakykyjä kuin vieroksuivat niitä. Aberforth ei koskaan torunut poikaa, vaikka tämä sytytti joskus vahingossa paikkoja tuleen, ja antoi tämän kanniskella kotitekoista leikkisauvaansa joka paikkaan.

Se kaikki oli auttanut. Obskuuri oli pienentynyt. Jopa Albus oli sitä mieltä, että kun pojan olisi aika aloittaa Tylypahka, se olisi jo poissa. Aurelius eläisi.

Sitä ennen Aberforth valmistautui taas uuteen yöhön, jona pikkuinen kyynärpää iskeytyisi hänen kylkiluidensa väliin. Aurelius ei koskaan suostunut nukahtamaan kohtausten jälkeen yksin.

[Linne]

7. Joskus

Nainen tuli pihapolkua pitkin elokuun viimeisenä maanantaina.

Aurelius näki hänet ensin. Poika kiljui “Isä! Vieras!” ja ryntäsi alakertaan ennen kuin Aberforth ehti torua häntä sisällä huutamisesta ja Golby-paran pelästyttämisestä.

Hän ehti kuitenkin ovelle ennen Aureliusta, ja käski marisevaa poikaa etsimään itselleen jotain tekemistä. Nainen luultavasti keräsi hyväntekeväisyyteen tai jotain sellaista. Pubi oli maanantaisin kiinni, joten asiakaskaan nainen ei voinut olla.

Hän avasi oven ja oli juuri aikeissa kysyä, miten voisi auttaa, kun kohtasi naisen karviaisenvihreät silmät, ja samassa unohti, miten puhua.

Rosamund Farrington oli aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan vuotta sitten, seitsemäntoistavuotiaana. Hänen silmäkulmissaan oli pieniä ryppyjä ja vihreiden silmien alla tummat varjot, mutta hymy oli se sama, jonka Aberforth näki joskus unissaan.

“Aberforth”, hän sanoi hyvin hiljaa. “Minä–”

Sitä pidemmälle Rosamund ei päässyt, eikä Aberforth osannut auttaa. He seisoivat siinä katselemassa toisiaan, kunnes heidän takaansa kuului ärtynyt ääni:

“Isä, täällä on kylmä ja Golby ei anna minulle toista keksiä!”

[Remoteness spectator]

Minunkin on pakko myöntää, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on minulle tuttu vain kirjamuodossaan, sillä leffat eivät oikein iskeet Se ei kuitenkaan lukemista haitannut, kunhan ensin vähän googlailin että kukas tämä Aurelius oikein onkaan. Ai Dumbbiksen veljellä on canonisesti salainen poika? Jopas nyt! Ja luin jotain tuosta tukahdetun taikuudenkin jutusta, mikä on aika hurjaa verrattuna siihen mitä alkuperäisissä pottereissa oli

Mielenkiintoisen aiheen valitsit ja tämä oli oikein mukavaa luettavaa. Todellakin täyttää hurt/comfortin "vaatimukset" (jossa oletkin mestarillinen!) ja ihanasti tässä isän ja pojan suhde kehittyy ja syvenee, ja ihanaa miten Aurelius alkaa pikkuhiljaa parantua, vaikka siinä menee toki aikansa, kuten missä tahansa traumassa tai vastaavassa.

Rupikonna oli turvallisempi lemmikki, ja poika oli heti ihastunut lemmikkikaupan rumimpaan yksilöön. Hän oli nimennyt sen Gilbertiksi.

Tämä huvitti itseäni suunnattomasti xD Gilbert-niminen rupikonna. Ja tuo että se oli lemmikkikaupan rumin yksilö, aivan loistavaa. Tykkään itsekin antaa eläinhahmoille huvittavia nimiä.

“Milloin se häviää?” Aurelius kysyi ja hänen ääneensä hiipi hiukan kärttyisyyttä. “Milloin se menee pois?”

Aberforth huokasi. “Siinä kestää vielä hetki. Muistathan, varjo on tukahdutettua taikuutta. Sinun taikuutesi ei ole vielä täysin ymmärtänyt, ettei sen tarvitse enää piilottaa itseään.”

Tuli tästä obskuurista mieleen, että tässähän on paljon symboliikkaa esimerkiksi vaikka masennukseen tai muihin mielenterveyden ongelmiin/mieltä painaviin asioihin. Muistaakseni ankeuttajatkin saivat inspiraationsa nimenomaan masennuksesta. Kaunis tapa käsitellä sellaistakin!

“Miksi ne ihmiset olivat niin kilttejä minulle?”

Voih, Aureliuksella selvästi ollut rankka lapsuus

Yksi seikka mikä kiinnitti mielenkiintoni olivat maininnat hänen lohikäärmemäisyydestään, tälle varmaankin on joku selitys mitä en katsomatta leffoja tiedä! Ellei tämä sitten ole vain Aberforthin näkemys hänestä.

Rosamund Farrington oli aivan yhtä kaunis kuin kahdeksan vuotta sitten, seitsemäntoistavuotiaana.

Rosamundia en itse tunne joten loppu oli mukavan mystinen Ei kai hän vain voi olla Aureliuksen äiti??

Kiitos tästä lukukokemuksesta! Tämä oli oikein mukava tarina isän ja pojan suhteesta, ja hienosti sait sovitettua raapalespurtin teemoihin

[Meldis]

Minä en ole tykännyt Ihmeotukset-elokuvista, ainakaan koko Dumbledoreja koskevista juonenkäänteistä, mutta ajatus siitä, että Aberforth olisi kasvattanut poikansa itse, kuulostaa ihanalta. En oikeastaan enää edes muista tätä perhekuviota elokuvista, joten minusta oli kivaa lukea tämä ficci vain sellaisenaan, fan fictionia siitä, että Aberforthilla olisi poika, joka eli ensimmäiset vuotensa orpokodissa ja hän tukahdutti taikuutensa. Kyllä, heck yeah.

Niin surullista, miten myöntyväinen Aurelius oli kaikkeen alkuun, eikä puhunut sanakaan moneen päivää, varmaan viikkoon, kun he kulkivat laivalla mantereelta toiselle. Ja oli niin ihmeissään ystävällisyydestä. Mietin alkuun, että kutsuipa hän nopeasti Aberforthia isäksi, mutta mietin kyllä menikö sekin tähän tottelevaisuuden piikkiin. Vaikka tämä mies ei tunnu isältä, hän sanoo olevansa isäni, joten minun pitää kutsua häntä isäksi. :'')

Se oli pubin vierashuone, jota käytettiin vain silloin, kun Albus piipahti käymään ja joi aivan liikaa selvitäkseen takaisin Tylypahkaan.

Pfft, upea yksityiskohta. XD Niin kivalta kuulosti kyllä veljekset hyväntahtoisesti juopottelemassa yhdessä. Ja sitten vihdoin Aureliaus käyttäytyi kuten lapsen kuuluu eli valittaa, kun isä käskee nukkumaan. ^^ Minusta kuulosti hirmuisen söpöltä, että hänellä oli kavereita Tylyahon kylässä ja siellä kasvaminen tekee varmasti niin paljon hyvää hänelle, vaikka ehtikin kokea ikäviä asioita pienen elämänsä aikana. Tylypahkakin siinä lähellä, että pääsee tapaamaan isää jos haluaa, vaikka sisäoppilaitoksessa asuukin. Oih, lopetus kuulosti siltä, että tämä vaatisi jatkoa ja mielelläni lukisin lisää Aureliuksen myöhemmistä vuosista, kuten kouluajoista, jos siitä jaksat kirjoittaa. En tosiaan muista hänestä elokuvista juurikaan, joten on kiva ajatella tämä söpönä headcanonina. ^^
Kiitos näistä!