Ficin nimi: Pikkujoulut Kalmahanaukiolla
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: K-11
Hahmot: Harry, Dudley, Ron ja paljon muita.
Genre/trope: huumor, slice of life
A/N: Kirjoitin kesällä tekstin
Reilua peliä (S) jossa Dudley muistelee osallistumistaan Harryn tupareihin. Sitten kun jouluisessa tropes-haasteessa tropeksi tuli ruma joulupaita, tuli mieleen, että jospa kyseessä olikin pikkujoulut. Tässä joka tapauksessa Dudley Harryn bileissä, olkaa hyvät!
Kun Dudley sai kutsun Harryn juhliin, hän epäröi pitkään.
Viimeisen vuoden aikana hän oli uuden tyttöystävänsä kannustamana viimein tarttunut toimeen ja alkanut korjata välejä Harryn kanssa. Se oli alkanut hitaasti ja muodollisesti, kirjeiden ja joulukorttien kautta, ja edennyt lopulta tapaamisiksi pubissa tai kahviloissa. Lopulta Dudley oli kutsunut Harryn käymään. Tämä oli tullut ja tuonut kihlattunsa mukanaan, ja heillä oli ollut yllättävän hauska ilta lautapelien ja illallisen parissa. Siitä asti he olivat nähneet toisiaan silloin tällöin, ja Dudleysta oli viimein alkanut tuntua että he olivat veljeksiä, kuten heidän olisi aina pitänytkin olla.
Siitä huolimatta hän epäröi, kunnes Clara ennemmin komensi kuin kehotti häntä lähtemään. “Dudley, älä nyt viitsi. Ne ovat varmasti ihan tavalliset bileet. Olutta, tikanheittoa ja muuta. Käyt juomassa pari tuoppia ja tulet sitten kotiin, jos siltä tuntuu. Mitä siellä voisi muka sattua?”
“Sinä et tiedäkään”, Dudley sanoi synkästi, vaikka totta kai Clara tiesi. Tämän serkku oli velho. “Etkö sinä voisi tulla mukaan?”
“Kulta, minä olen sanonut jo kuudesti, että olen töissä. Mene nyt. Viihdyt siellä varmasti, usko pois!”
Joten tässä Dudley nyt oli, kolkon talon eteisessä viinipullo mukanaan.
Hän ei oikeastaan tiennyt mitä oli odottanut, mutta ei ainakaan tätä. Talo, jonka osoitteen Harry oli niin salamyhkäisesti hänelle lähettänyt pöllöpostilla, oli kahden muun talon väliin ahdettu korkea, kapea talo, joka ei ollut sen pirteämpi sisältä kuin ulkoakaan. Katosta roikkuvissa kristallikruunuissa lepatti aavemainen valo ja –olivatko nuo päitä?
Dudley harkitsi juuri kääntyvänsä takaisin, kun Ginny pelmahti eteiseen.
“Dudley, sinä tulit!” tyttö sanoi iloisesti ja veti hänet mukaansa. “Pahoittelen sisustusta, emme ole vielä keksineet, miten kotitonttujen päät saa irrotettua seinistä. Tule peremmälle, Harry on täällä jossain…”
Harry löytyi olohuoneesta vierasjoukon ympyröimänä. Serkku oli jo melkoisessa tuiskeessa: tämän silmälasit vinksottivat ja hän selitti kovaäänisesti jotain lohikäärmeestä. Tällä oli yllään rumin villapaita minkä Dudley oli koskaan nähnyt: sen aiheesta oli vaikea saada selvää, mutta jos oikein siristi silmiään, se saattoi esittää lohikäärmeitä tonttulakit päässä.
Dudley kohautti olkiaan. Clara oli ollut oikeassa. Ihan tavallisilta bileiltä nämä vaikuttivat.
Kolme tuoppia myöhemmin Dudley pysyi kannassaan. Bileet olivat ihan tavalliset. Niissä oli yhdistetty joulun ja tupareiden teema, ja siellä täällä esiintyi pieniä räjähdyksiä kun velhot innostuivat tappelemaan, mutta tarjolla oli boolia, joku poltti ruohoa, ja musiikki oli liian kovalla. Näissä bileissä naapurit kuitenkaan tuskin valittaisivat, kaipa velholla oli joku vaimennusloitsu.
Muutaman kaksintaistokierroksen, kädenväännön (jonka Dudley voitti) ja musiikkivisan jälkeen Dudley päätyi notkumaan keittiöön Weasleyn ja Hermionen kanssa. Hän muisti Weasleyn hämärästi Harryn kouluajoilta, tämän veli oli joskus muuttanut hänen kielensä kuusinkertaiseksi. Hermionesta hän oli kuullut Harrylta muutaman kerran, mutta ei ollut tajunnut, että tämä seurusteli Weasleyn kanssa.
“Kiva, että te olette Harryn kanssa lähentyneet”, Hermione sanoi iloisesti. “Hän suri joskus kovasti, ettette olleet väleissä.”
“Minäkin surin sitä”, Dudley sanoi ja huokaisi. “Olin täysi ääliö häntä kohtaan lapsena. Ihme, että hän edes halusi korjata välit.”
“Älä sitä sure, kamu”, Weasley sanoi ja kaatoi heille kaikille lisää tuliviskiä. Dudley oli saanut Harrylta pullollisen joululahjaksi ja oli jo tottunut siihen, vaikka kestikin hetki, ennen kuin hän oppi sammuttamaan suusta tulevat lieskat. “Harry kesti aika paljon kaikkea muutakin kun me olimme koulussa.”
Dudley maistoi viskiään ja yritti estää itseään näyttämästä kiinnostuneelta. Serkku oli tähän asti ollut melko vaitonainen kouluajoistaan. “Miten niin?”
“Ai, hän ei ole kertonut sinulle?” Weasley kysyi iloisesti. Tuliviskipaukku ei totisesti ollut tämän ensimmäinen. “Mietitäänpä. Ensimmäisenä vuonna hän melkein kuoli kun lordi Voldetort–”
“Voldemort, Ron–”
“--hyökkäsi hänen kimppuunsa. Ja toisena vuonna basiliski–”
“Basiliski?”
“Sellainen valtava käärme joka voi tappaa katseella. Se lävisti Harryn jalan–”
“Eipäs, vaan käden-”
“Ja sitten kolmantena vuonna Harryn kummisetä jota kaikki luulivat murhaajaksi mutta joka ei ollutkaan, jahtasi häntä ja sitten ihmissusi–”
Dudley hymyili ja tarttui viskipulloon. “Kerro toki lisää.”
Dudley lähti, kun puolet vieraista olivat sammuneet olohuoneeseen.
“Oliko sinulla hauskaa?” Clara mutisi kun hän kömpi tämän viereen vuoteeseen. Clara teki usein yövuoroa sairaalassa, ja oli harvinaista, että Dudley tuli vuoteeseen hänen jälkeensä.
“Oikein hauskaa”, hän sanoi ja suuteli Claran olkapäätä. “Sain paljon kiristysmateriaalia.”
“Mitä?”
“Ei mitään, kulta, nuku vain.”
