Title: Yksinäisyys ympärillä
Author: Angelina
Fandom: Stranger Things
Rating: S
Genre: angstintynkää ja pre-slashia
Paring: Jonathan/Steve
Summary: Totuus on, että juuri nyt hän ei tahtoisi olla missään muualla kuin kotona Hawkinsissa.
SPOILAA joiltain osin Stranger Thingsin viimeistä jaksoa!
A/N: No niiin, ehdinpäs kirjoittaa jouluiseen tropehaasteeseen ja vielä ennen loppiaista! Mulle osui tropeksi "joulu yksin" and this is about the angstiest i can go. Mähän en siis edes ole Stranger Things-fandomissa, mutta... Oon nähnyt ekan tuotantokauden (jonka perusteella olisin heti shipannut Jonathania ja Steveä), spoilaantunut somen kautta muiden kausien erinäisistä tapahtumista ja selaillut viimeisen jakson pikakelauksella läpi. Ennen viimeisen kauden alkua näin ao3:ssa ficin, jonka alkutiedoissa luki "STONATHAN NATION RISING" ja mietin, että let's fucking go. Tämä on omistettu rakkaalle Jadelle, joka on kovin ST-fani jonka tiedän 
Kiitos esiluvusta ja siitä, että oot <3
Haasteet: Jouluinen tropes-haaste II
YKSINÄISYYS YMPÄRILLÄ
“En palaisi tänne edes miljoonasta dollarista.”Jonathanin huulilta reilu puoli vuotta aiemmin niin helposti karannut valhe pyörii hänen mielessään uudelleen ja uudelleen — erityisesti nyt, kun hän istuu yksin pienessä huoneessaan NYU:n opiskelija-asuntolassa.
Koko rakennus on lähes aavemaisen hiljainen, sillä suurin osa opiskelijoista on jo lähtenyt koteihinsa joulua viettämään. Jonathania ei yleensä hiljaisuus vaivaa, mutta nyt tyhjä asuntola tekee hänen olonsa ankeaksi.
Syvään huokaisten hän menee jääkaapille, nappaa sieltä pullon haaleaa Budweiseria, ja napsauttaa korkin tottuneesti auki. Hänen tekisi mieli toivottaa sarkastisesti itselleen hyvää joulua ennen ensimmäistä huikkaa, mutta niin pitkälle hän ei itsesäälissään suostu sentään menemään.
Sen sijaan hän kohottaa lasipullonsa lommoiseen jääkaapinoveen teipattujen korttien suuntaan ja ottaa sitten vasta pitkän kulauksen.
Ensimmäinen kortti on hänen äidiltään ja Hopperilta — rakastavaiset päättivät lähteä Miamiin häämatkalle nauttimaan toisistaan ja loputtomasta auringonvalosta. Hänen äitinsä koki huonoa omaatuntoa lähtiessään jouluksi lomamatkalle, mutta Jonathan vakuutti, että vanhuksetkin olivat romanttisen kuherruskuukautensa ansainneet. Joyce oli leikkisästi tönäissyt poikaansa kylkeen, mutta Hopper oli katsonut tuoretta vaimoaan niin ällöttävän romanttisella katseella, että sen jälkeen Jonathan suorastaan rukoili heitä lähtemään.
Toinen kortti on itse asiassa valokuva, jonka taustalla näkyy hieman epätarkasti auringonlaskun värjäämä Grand Canyon. Maiseman sijasta Jonathanin katse kiinnittyy kuitenkin ensimmäisenä etualalla seisovaan Williin, jonka kasvoja valaisee leveä hymy. Will katsoo suoraan kameraan, kun taas hänen vierellään seisova Mike on sulkenut silmänsä, nojautuen samalla suukottamaan Willin poskea.
Kuva saa Jonathanin automaattisesti hymyilemään. Jos hänen äitinsä on ansainnut romanttisen häämatkansa, ansaitsee hänen urhea pikkuveljensä kaiken.
Mitä minä sitten ansaitsen?Hymy kuolee hänen kasvoiltaan nopeasti. Hän siirtyy jääkaapilta pienen ikkunan ääreen; alhaalla avautuva katu on hiljainen ja aution horisontin rikkoo ainoastaan hiljainen lumisade.
Totuus on, että juuri nyt hän ei tahtoisi olla missään muualla kuin kotona Hawkinsissa.
Hän kaipaa lapsuudenkotiaan. Hän kaipaa äitiään ja veljeään. Jopa Hopperia. Hän kaipaa ystäviään; erityisesti Nancya ja Robinia. Hän kaipaa…
Loppupullo tyhjenee kulauksella; Jonathan irvistää haalean oluen maulle ja pudistaa päätään. Hän lupasi itselleen, ettei anna ajatustensa vaeltaa sinne, mihin ei pitäisi.
Hän viihtyy NYU:ssa, siitä ei ole kyse. Hän nauttii opinnoistaan ja on hyvin innoissaan
Kuluttajan kuvaamisesta — joskaan kaikki juonikuviot eivät vieläkään ole täysin selvillä — ja hän on itselleen epätavanomaiseen tapaan saanut jopa muutaman uuden kaverin.
Se ei kuitenkaan tunnu samalta.
Vielä karumpi totuus on se, ettei kukaan NYU:ssa tai koko New Yorkissa ole saanut hänen vatsaansa heittämään samanlaista kuperkeikkaa kuin Steve hemmetin Harrington.
“Helvetti”, Jonathan murahtaa ja hakee nopeasti toisen pullon olutta. Hänen ajatuksensa ovat taas harhailleet sinne, minne ei pitänyt. Sinne, mihin ne ovat harhailleet päivittäin aina viime Hawkinsin reissusta ja Willin valmistujaisista asti.
Kaikista karuin totuus on se, että Jonathan ei saa Steveä mielestään.
Yksinäisinä hetkinä hän on kelannut läpi uudelleen ja uudelleen ja vielä kerran uudelleen kaiken sen, mitä heidän välillään vuosien varrella tapahtui. Suurin osa muistoista ei ole erityisen lämpimiä tai kovin imartelevia heidän kummankaan osalta, mutta ainakaan jännitettä heidän väliltään ei ole koskaan puuttunut. Ja kun Jonathan lopulta pelasti Steven hengen… No, se viimeistään tuntui muuttavan aivan kaiken. Kaikki ne patoutuneet tunteet, jotka Jonathan oli sulkenut sisälleen tuntuivat purkautuneen valtaisalla voimalla, asettuen lopulta jatkuviksi sähköisiksi nipistyksiksi vatsanpohjaan, sormiin sekä varpaisiin ja kuristavaksi otteeksi hänen kaulalleen.
Vielä yksinäisempinä, täysin
privaatteina hetkinä hänen ajatuksensa ovat laukanneet menneisyydestä aivan muualle — johonkin, missä on hien kastelemia alastomia vartaloita, toisiinsa kietoutuneita raajoja ja syviä nautinnon huokauksia.
Jonathan häpeää omia ajatuksiaan ja halujaan. Ei siksi, että hän ajattelisi niissä olevan jotain väärin, vaan siksi, miten säälittävä hän on. Steve on onnellinen Hawkinsissa, viettää varmasti joulua
Kristenin, tai mikä ikinä hänen nimensä olikaan, kanssa ja suunnittelee lasten hankkimista.
Toisen pullollisen viimeinen kulaus maistuu jo vastenmielisen happamalta ja Jonathan sylkäisee loput lavuaariin.
Hän vetää takin ylleen ja nappaa avaimet taskuunsa, aikomuksenaan hakea parempaa juotavaa itsesäälissä rypemisen kunniaksi, kun hänen oveltaan kuuluu varovainen koputus. Jonathanin ajatukset lähtevät heti laukalle — kuka hemmetti se voi olla? Will ja Mike? Ei, heidän pitäisi olla tällä hetkellä matkalla San Franciscoon. Äiti ja Hopper? Ei, he palaavat häämatkaltaan vasta uudeksi vuodeksi. Ehkä talonmies, joka tulee kertomaan hänelle, ettei kukaan saa jäädä asuntolaan pyhien ajaksi?
Jonathan nielaisee kuuluvasti ja pyyhkäisee varuilta suupielensä. Hän kävelee ovelle, jostain syystä kädet hieman täristen. Hän ei osaa järkeistää sitä, mutta jostain syystä hänestä tuntuu…
kummalliselta. Ja syy siihen selviää, kun hän avaa oven ja näkee Steve Harringtonin NYU:n opiskelija-asuntolan käytävällä ujo hymy kasvoillaan ja halpa viskipullo kädessään.
“Hyvää joulua, Byers.”
