Nimi: Viimeinen sana
Ikäraja: K11
Genre: psykologinen kauhu
Yhteenveto: Äiti saisi sittenkin viimeisen sanan.
A/N: Olin alkamassa kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta ajattelin ensin tehdä lämmittelyksi jonkun kirjoitusharjoituksen. Yhdessä kehotettiin ottamaan joku tapahtuma omasta elämästä mutta muuttamaan siitä jokin asia niin, että tarinasta tulee fiktiivinen. Tästä tuli aika hyvä vaikka itse sanonkin, joten päätin laittaa sen tänne teitä ilostuttamaan (tai pikemminkin kauhistuttamaan.) Mielelläni kuulisin ajatuksianne jos luette! Ai niin, olin vähän epävarma tän tekstin ikärajan suhteen mutta valitsin lopulta varmuuden vuoksi korkeamman koska tässä kuitenkin tapahtuu rivien välissä aika kamalia asioita.
Viimeinen sana
Äiti katseli pöydän ääressä mokkapalaa syövää tytärtään. Vaikka se oli vasta kolmentoista, valitettavaa luonteenlujuutta sillä kyllä oli. Siihen kouluun se oli kinunnut seitsenvuotiaasta asti, ja kun todellisten päätösten aika oli koittanut, mielipide pysyi järkähtämättömänä.
”Soittivat sieltä koulusta”, äiti sanoi välinpitämättömällä äänellä. ”Sanoivat että sut hyväksyttiin. Vastasin siihen että no voi paska.”
”Oikeestiko?” tytär kysyi säteillen. ”Minkä takia sä silleen sanoit?”
Äiti jätti vastaamatta. Hän oli viimeisen puolen vuoden aikana yrittänyt kaikin tavoin hidastaa hakuprosessia: hän oli jättänyt tulematta palavereihin ja haastanut riitaa isän kanssa. Isä oli sitä mieltä, että pian yläasteen aloittava tyttö oli kyllin vanha valitsemaan itse. Ja vaikka äiti oli kaikkensa yrittänyt, hän oli silti saanut sen kirotun puhelun.
”Kyllä mä sinne meen. Tuutte sitten poikien kanssa käymään siellä.”
Äiti ei halunnut, että tyttö lähtisi sadan kilometrin päähän kouluun ja asuisi viikot poissa kotoa. Sehän saattaisi itsenäistyä ja oppia vastustamaan manipulointia, johon äiti aina turvautui. Hän oli siihen saakka uskotellut itselleen, että niin kauan kuin tyttö ei osannut edes valita omia vaatteitaan tai vaihtaa lakanoitaan se ei koskaan pääsisi pois äidin vaikutuspiiristä. Mitä jos se siellä koulussa huomaisi, etteivät heidän kotiolonsa olleet samanlaiset kuin muilla?
Heti kun äiti oli aamulla saanut puhelun, hän oli tehnyt päätöksensä. Hän tekisi mitä hyvänsä, jotta tyttö ei menisi siihen kouluun, ei koskaan. Ja kun se muutaman tunnin päästä saapui kotiin, leivonnaiset olivat valmiita ja puhelin käden ulottuvilla. Onneksi se ei näkisi, mikä numero puhelimeen oli näppäilty.
Se olisi tytöllekin parempi näin. Sen kaltaiset eivät tässä maailmassa pärjänneet ja olivat yhteiskunnalle pelkkä rasite. Äiti saisi sittenkin viimeisen sanan, ja kaupanpäällisiksi vielä ennennäkemättömän määrän myötätuntoa ja huomiota tuttaviltaan. Mitä muuta kukaan äiti voisi toivoa?
