Title: Ötökkä mikä ötökkä
Author: Larjus
Chapters: Lyhykäinen oneshot
Fandom: Hazbin Hotel
Pairing: Valentino/Vox
Genre: Jotain kevyttä parisuhdedraamaa lol
Rating: K-11
Disclaimer: Sarja hahmoineen on Vivziepopin luomus, minä vain lainailen. Minulle ei ole maksettu tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Rakastaisitko minua, jos olisin mato?”A/N: Tämä fic on syntymäpäivälahja rakkaalle ystävelleni
Maissinaksulle ♥ Paljon onnea naksunen~
Osallistuu
Kerää10-haasteen kakkoskiekalle hahmolla Vox.
Ötökkä mikä ötökkä”Kuule Vox... Rakastaisitko minua, jos olisin mato?”
Vox kääntyi kummastuneena katsomaan vieressään sängyllä makoilevaa Valentinoa, joka oli puolisen tuntia aikaisemmin ilmestynyt hänen huoneeseensa ja ilmoittanut aikovansa viettää sen yön hänen kanssaan. Siinä ei itsessään ollut mitään kummallista tai poikkeavaa, varsin useinhan he jakoivat vuoteen (monessakin mielessä), mutta silloin Valentinon kuului joko valittaa alaisistaan tai puhua hänelle rivoja
eikä ryhtyä muka-filosofiseksi jossittelijaksi.
”Val, mitä hittoa?” Vox murahtikin ja hieraisi niskaansa. ”Mitä sinä oikein höpiset?”
”Rakastaisitko?” Valentino tenttasi piittaamatta lainkaan toisen kysymyksestä. ”Jos olisin mato?”
”Sinähän olet jo perhonen mikä lie”, Vox tokaisi ja suuntasi huomionsa takaisin holonäyttöihinsä, joiden pariin oli ollut uppoutuneena jo useamman tunnin. ”Miten mato käytännössä eroaisi nykytilanteesta mitenkään? Ötökkä mikä ötökkä.”
”Se on kuule ihan eri asia!”
Vox pyöritteli silmiään ja yritti keskittyä vielä hetkeksi töihinsä. Hänen vierestään alkoi kuitenkin kuulua hiljaista mutta selvän ärtynyttä espanjankielistä mutinaa ja kiihkeää siritystä, jotka tekivät siitä huomattavan vaikeaa. Lopulta hän huokaisi tympääntyneesti ja käänsi katseensa takaisin Valentinoon.
”No, mikä nyt on?” hän kysyi. ”Mistä tämä koko matojuttu on lähtöisin, ja mitä minä nyt muka tein väärin?”
Valentino veti molemmat käsiparinsa puuskaan ja katsoi Voxia uhmakkaan kiukkuisesti.
”Val, muru, älä viitsi”, Vox sanoi ja sipaisi kevyesti tämän paljasta rintakehää. ”Puhu minulle, kerro mistä oikein on kyse.”
Valentino näytti tosissaan puntaroivan hetken, vastatako Voxin pyyntöön vaiko sittenkin motata tämän ruutu säpäleiksi.
”No hyvä on”, hän sanoi lopulta. ”Kuulin siitä Velvetteltä, että hänen elinaikanaan ihmiset testasivat kumppaniensa rakkautta kysymällä ’rakastaisitko minua, jos olisin mato?’. Ja minäkin halusin kokeilla sitä, kuulla mitä sinä vastaisit, mutta selvästikin ihan turhaan, koska mitähän minä edes odotin!”
Valentinon nariseva siritys kiihtyi ja hän puristi hampaansa tiukasti yhteen. Punaiset silmät leiskuivat.
”No miten minä olisin voinut edes tietää, mitä vastata!” Vox ärähti. Muutama kipinä pakeni ilmoille hänen antenniensa kärjistä. ”Ei tuollaisia juttuja ollut minun elinaikanani, eikä Velvette ole kertonut niistä minulle mitään! Ei se ole minun vikani!”
”Kylläpäs on. Pitäisihän sinun tietää, mitä vastata, ilman että kukaan sitä suoraan kertoo!”
Valentino heitti peiton pois päältään, nousi seisomaan ja kietoi siipensä alastoman vartalonsa ympärille.
”Äh, antaa olla!” hän puuskahti sitten ja lähti äkäisesti marssimaan kohti makuuhuoneen ovea. ”Ethän sinä ole muutenkaan ikinä sanonut rakastavasi minua, joten miten tilanne eroaisi nykyisestä silloinkaan, jos olisin mato!”
Vox tuijotti Valentinon loittonevaa selkää hetken hämillään. Oli kuin hänen päässään olisi tapahtunut oikosulku, mutta hän tokeni siitä nopeasti, juuri kun Valentino laski kätensä ovenkahvalle.
”Ai
siitäkö tässä on kyse?” hän huusi kumppaninsa perään. Oliko muka tosiaan niin, että hän ei ollut koskaan sanonut ääneen rakastavansa Valentinoa? Aivan varmasti oli, ainakin silloin kerran 90-luvulla… Typerä Valentino, kun oli jo kokonaan unohtanut sen! Vai… vai muistiko hän itse väärin?
”Hei Val, odota!”
Valentino pysähtyi ja kääntyi katsomaan, miten Vox kompuroi hätäisesti ylös sängystä ja oli sotkeutua peittoon.
”Val, totta kai minä rakastan sinua!” tämä sanoi ojentaen kättään hänen suuntaansa. ”Nyt ja silloinkin, vaikka olisit mato, tai vaikka torakka, tai – tai – tai rapu! Minulle on ihan hiton yksi ja sama, miltä näytät. En rakastunut sinuun ulkonäkösi takia.”
Valentino seisoi hiljaa paikallaan ja mittaili Voxia katseellaan. Hänen ilmeensä oli tyynen vakava, mutta äkkiä suupielet venyivät leveään hymyyn. ”No kai nyt edes vähän senkin takia”, hän sanoi ja antoi pitkän kielensä luikerrella esiin hampaiden välistä.
”No, ehkä vähän”, Vox vastasi pienesti naurahtaen. Hän ei ollut vielä ihan varma siitä, mihin suuntaan tilanne oli seuraavaksi menossa.
Valentino päästi irti ovenkahvasta, leväytti siipensä kuin viitaksi selkäänsä ja yhä hymyillen sipsutti takaisin vuoteeseen. Se oli Voxille merkki istahtaa itsekin alas.
”Olet sinä kyllä melkoinen kusipää”, Valentino hymähti, eikä Vox muistanut, milloin tämän äänensävy oli viimeksi ollut niin hellä ja rakastava. Nyt hänellä oli vahva aavistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Minullakin on hetkeni.”
Valentino nauroi, ja hänen äänensä suorastaan tihkui seksiä. Hän tarttui kaikilla neljällä kädellään Voxiin ja määrätietoisesti kellisti tämän vuoteeseen selkä patjaa vasten. Hänen kielensä kärjestä tipahteli muutama pisara kuolaa Voxin näytölle.
”Ja nyt sinulla on mitä parhain hetki näyttää, miten paljon rakastatkaan minua, Voxxy”, hän sanoi nautiskellen eikä yrittänytkään peitellä sitä, miten kiihottunut oli. Pelkkä vilkaisukin hänen jalkoväliinsä sai Voxin virnistämään, ja saatuaan toisen kätensä vapaaksi tämä nykäisi kiusoittelevasti hänen nänneistään roikkuvasta ketjusta.
”Yritän parhaani, rakas yökköseni.”
