Ficin nimi: Ylireagointia
Kirjoittaja: Meldis
Genre: kevyt drama, fluffy, humor
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Cedric
Tiivistelmä: Kolme kertaa, kun Tylypahkassa tehtiin ratsia.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Tämä on kirjoitettu 3 kertaa, kun... -haasteeseen, promptista Kolme kertaa, kun Tylypahkassa tehtiin ratsia. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Ylireagointia
1. kerta
Cedric istui juomassa iltapäiväteetä Sinistran kanssa opettajainhuoneessa, kun meteli alkoi. Se kuulosti siltä tutulta meteliltä, jonka oppilaat aiheuttivat tasaisin väliajoin tuntien loppuessa ja luokkien tyhjentyessä. Mutta kello näytti vartin yli kahta, joten tuntien ei pitäisi loppua vielä pitkään aikaan.
”Jospa luokassa sattui jotain”, Sinistra ehdotti. Kenties, lähellä oli ainakin muodonmuutosten luokka ja ehkä joku ekaluokkalaisista oli saanut neulaksi muutettavan tikkunsa taas tuleen, kuten jokunen viikko sitten. Cedric hymähti ja jatkoi lehden lukemista, mutta äänet koventuivat entisestään. Enemmän ja enemmän oppilaita liikehti käytävillä ja he pulisivat siihen tapaan, että tilanne ei enää vaikuttanut epäonnistuneelta muodonmuutostunnilta. Cedric hylkäsi lehden syliinsä ja silmäili Sinistraa epäluuloisena. Mutta ennen kuin hän ehti pohtia mitään ääneen, opettajainhuoneen ovi paukahti auki. Se oli Neville.
”Cedric, Aurora, aurorit tekevät ratsiaa. Kaikkien pitää mennä ulos”, mies sanoi huohottaen.
Cedric seurasi Nevilleä ja oppilasmassaa, joka pölisten liikkui aulaan ja siitä pihalle. Cedric etsi katseellaan McGarmiwaa, joka seisoi ulko-ovilla kädet ristissä rinnallaan, taikasauva pilkistäen kädestä, joka oli hänen kyynärvartensa alla.
”Mitä täällä tapahtuu?” Cedric pysähtyi McGarmiwan eteen.
”Argus väittää nähneensä oppilaalla vaarallisen taikaesineen”, McGarmiwa huokaisi. ”Hän kirjoitti auroreille. He tulivat etsimään sitä.”
Cedric rypisti otsaansa ja katsoi ympärilleen. Voro seisoi maireana lähellä ulko-ovia ja silmäili oppilaita kuin nälkäinen petoeläin, joka oli pääsemässä saaliinsa kimppuun.
”Mutta miten sellainen olisi päässyt -” Cedric aloitti, mutta McGarmiwa kohotti kätensä hiljentääkseen hänet.
”Kyllä, olet oikeassa. Siinä ei ole mitään järkeä ja Potter tietää sen oikein hyvin”, hän puuskahti mulkoillen sisälle, mistä oppilaita yhä vaelsi ulos.
”Harry on täällä?” Cedric äimistyi. Tuskin yliaurori tekisi näin massiivista toimenpidettä, ellei epäilisi, että kyseessä olisi herkkä tilanne.
”Hän tuli juuri alaistensa kanssa. Tarkistaa tuvat ja luokat ja kaiken”, McGarmiwa pudisteli päätään.
”Mutta jos se on oikeasti vaarallinen taikaesine -” Cedric aloitti taas, mutta nyt hänet keskeytti kirkas ääni oppilasmerestä.
”Ei se ole vaarallinen!”
Cedric käännähti ympäri. Heitä kohti luovi kolmasluokkalainen rohkelikko.
”Samwell?” McGarmiwa kohotti kulmaansa, kun tyttö oli viimein päässyt heidän luokseen.
”Se ei ole vaarallinen”, tyttö sanoi. ”Minä sanoin niin Vorolle, mutta se typerys ei uskonut minua ja aikoi ottaa sen minulta ja sanoin ei ja karkasin ja hän suuttui siitä.”
”Mikä se sitten on?” Cedric kysyi.
”Rubiikin kuutio.”
Cedric rypisti otsaansa ja näki McGarmiwan tekevän samoin. ”Mitä se tarkoittaa? Rubiikin kuutio?” McGarmiwa toisti. Samwell pyöräytti silmiään.
”Se on jästilelu”, hän ärähti. ”Sanoin niin Vorollekin, mutta hän ei uskonut ja vain intti ja intti ja yritti ottaa sen minulta.”
”Siis se vaarallinen taikaesine, josta Argus kirjoitti auroreille, jotka tulivat ratsaamaan Tylypahkan, on...lelu?” Cedric siristi toista silmäänsä.
”Niin! Ja voisin näyttää sen, mutta se on makuusalissani, eikä minun annettu mennä sinne hakemaan sitä enää.”
McGarmiwa viittoi Samwellin mukaansa ja he lähtivät takaisin sisälle. Oppilasvirta oli lähes loppunut ja lapset seisoskelivat harmistuneena pihalla. Onneksi sentään ei satanut, jos kaikki oli tosiaan häädetty ulos jästien lelun takia, Cedric pohti silmätessään pihaa.
Kesti puolisen tuntia ja McGarmiwa tuli takaisin oville hurjasti virnistelevä Samwell mukanaan. Tällä oli tosiaan jonkinlainen värikäs kuutio kädessään ja hän pyöritti sitä vikkelästi ja taidokkaasti.
”Vaara ohi, palatkaa tunneillenne”, McGarmiwa sanoi taialla voimistetulla äänellään. Oppilaista kirposi riemua ja Cedric näki, kuinka Samwellin luokkatoverit ryntäsivät ystävänsä luokse tivaamaan, mitä oli tapahtunut. Samaa Cedric meni tekemään ängetessään ihmismassojen läpi McGarmiwan eteen.
”Yliaurori hermoili syyttä”, McGarmiwa sanoi ennen kuin Cedric ehti edes kysyä. Rehtori katsoi selkänsä taakse, missä Harry seisoi syyllisen näköisenä muutama auroi vierellään.
”Voro oli hyvin vakuuttava”, Harry puolustautui.
”Tällä kertaa?” McGarmiwa kohotti kulmaansa. ”Hän on kirjoittanut yliaurorille joka vuosi lukuisia kertoja vaikka ja mistä turhanpäiväisestä, eikä tänne tätä ennen ole koskaan tehty ratsiaa sellaisen takia.” Harry huojui kantapäillään. McGarmiwa heitti kätensä ilmaan ja lähti hätistelemään auroreja töllisteleviä oppilaita tunneilleen.
”Hei, Cedric”, Harry sanoi arkana.
”Hei, Harry”, Cedric vastasi. ”Minustakin on suoraan sanottuna aika outoa, että välittäisit Voron oikuista.”
”Öh, noh”, Harry sanoi ja välttääkseen vastaamasta hän kääntyi alaisiinsa. ”Menkää edeltä, tulen ihan pian.” Aurorit kohottelivat toisilleen kulmiaan kulkiessaan Cedricin ohi kohti tiluksien rajoja, mistä kaikkoontua.
”Tuota, mitä kuuluu? Miten opettaminen on alkanut?” Harry kysyi vaihtaen aihetta.
”Ihan hyvin”, Cedric vastasi otsa rypyssä.
”Hyvä, hyvä”, Harry sanoi. ”No, jos ei muuta, näin ainakin sinut”, hän naurahti hermostuneesti.
”Ai?” Cedric sanoi.
”No, niin”, Harry suipisti suutaan. ”Kun olit taikaurheiluosastolla, näimme aika tiuhaan.”
”Harry – ” Cedric aloitti hitaasti, mutta Harry keskeytti hänet.
”Mutta!” hän huudahti. ”Kun kaikki on kunnossa, minä tästä menenkin. Pahoittelut vaivasta.” Harry syöksyi Cedricin luota suunnaten tiluksien rajoja. Cedric jäi tuijottamaan hänen peräänsä.
2. kerta
Kolahdus herätti Cedricin pukuhuoneestaan, minne oli juuttunut tunnin jälkeen tutkimaan vanhaa Puhtolakaisua, joka oli vikuroinut oppilas selässään kuin hevoskotka kaktus takamuksessaan. Hän sysäsi luudan maahan ja riensi ulos. Joukkueiden pukuhuoneilta kuului meteliä. Hän juoksi ensimmäiselle avoimelle ovelle nähdäkseen joukon tuntemattomia velhoja ja noitia käyvän läpi kaappeja ja hyllyjä. ”Mitä täällä tapahtuu?” Cedric karjaisi.
”Ratsia”, sanoi noita, joka penkoi Cedricin lähellä kaappia. ”Saimme vinkin, että joku oppilaista on käyttänyt suoristusta parantavia aineita.”
”Oppilas?” Cedric älähti. Päälle puolen tusinaa auroria kävi läpi jokaista tuuman pukuhuoneissa. Yksi noita loitsi lattiaa pitkin kulkemaan sinisen nuoran, joka liukui huoneen kulmasta kulmaan. ”Kuka muka käyttäisi koulu-urheilussa steroideja?” Cedric sanoi.
”Niin lähde sanoi. Yliaurori on kuulustelemassa pelaajia”, taikova noita sanoi.
”Mitä?” Cedric pärähti.
Cedric marssi linnalle ja suuntasi suoraan rehtorin kansliaan, josta toden totta löysi Harryn, McGarmiwan sekä korpinkynnen nuoren etsijän. Poika vapisi seisoessaan Harryn ja McGarmiwan katseen alla.
”Ette ole tosissanne?” Cedric jylisi päästyään joukon luokse. ”Hän on sitä paitsi alaikäinen. Ei häntä voi kuulustella ilman vanhempia.”
”Lähetimme heille viestin. He tulevat varmasti heti, kun saavat sen”, Harry sanoi vakaasti, vaikka hänen tuimaan ilmeeseen oli levinnyt ripaus iloa nähdessään Cedricin.
”Ja tekö uskotte, että Selwyn oikeasti käyttää huumeita?” Cedric ärisi. Poika värähti kuullessaan viimeisen sanan.
”Sain vakuutettavalta lähteeltä tiedon, että hän on äkkiä salaperäisesti parantanut lentotaitojaan”, Harry kertoi ja Cedric näki tämän kädessä kirjeen. Cedric vilkaisi McGarmiwaan, joka katseli hieman säälien Selwyniä.
”Harry, voidaanko jutella?” Cedric kysyi niin rauhallisesti kuin kykeni ja viittoi portaikkoon. Harry nyökkäsi ja hänen silmissään välähti lisää iloa. Se katosi, kun he pääsivät tyhjään käytävään ja Cedric mulkoili Harrya.
”Oletko seonnut?” hän parahti.
”Ei, en ole. Hei sinullekin”, Harry sanoi.
”Selwyn ei käytä suoritusta parantavia aineita”, Cedric kiristeli hampaitaan. ”Hän oli koko kesän Kreikassa treenaamassa serkkujensa kanssa. Heillä on siellä kansainvälisen tason kenttä ja hänen setänsä on Kreikan maajoukkueen varavalmentaja. Hän ei ole muuta tehnyt koko kesän kuin pelannut Euroopan huippujen kanssa. Totta kai hän on parantanut taitojaan!”
Harryn suu loksahti auki. Hän siirsi kätensä selkänsä taakse piilottaen kirjeen, joka hänellä oli otteessaan.
”Ahaa”, hän sanoi.
”Ja olisit saanut sen selville, jos olisit puhunut minulle tai oikeastaan kenelle tahansa opettajalle ennen kuin menet pelottelemaan kolmasluokkalaista”, Cedric puhisi.
”McGarmiwa ei sanonut siitä mitään.”
”Minerva on rehtori. Hän ei voi olla perillä joka ikisen oppilaan kesänviettotavoista”, Cedric sihisi. ”Mutta jos olisit puhunut Filiukselle tai Auroralle tai Hagridille tai minulle”, Cedric painotti, ”olisit saanut asian selville ilman järjettömiä ratsioita.”
Harry oli muuttunut kasvoiltaan punaiseksi. ”Nevillekään ei tiennyt”, hän sanoi ääni pienenä. Cedric murahti.
”Hänelläkin on tupajohtajavelvollisuutensa”, hän sanoi ja pysähtyi. ”Hetkinen, mikä se sinun lähteesi siis olikaan?”
Harry punehtui entisestään. ”Neville oli huomannut...jotain muutoksia.”
Cedric kiristeli hampaitaan ja hieroi kasvojaan pidellen kiinni malttinsa viimeisistä rippeistä. ”Okei. No, nyt menet kertomaan Selwynille ja hänen vanhemmilleen, minkä takia olet tullut tänne tekemään ratsian ja säikyttelemään jokaista koulun huispaajaa.” Harry nyökytti päätään kiivaasti.
”Anteeksi, Cedric, minä vain…” hän sanoi toivottomana. ”Anteeksi, se oli tosi tyhmää.”
Cedric huokaisi syvään. ”Ei sinun kuulu minulta pyytää anteeksi”, hän sanoi kiukku kaikoten kehostaan.
”Joo. Mutta silti. Anteeksi. Olin idiootti”, Harry sanoi ja nopealla liikahduksella hän vilahti portaisiin ja katosi rehtorin kansliaan.
Cedric jäi huohottamaan purkauksensa jälkeen käytävään ja mietti, miten tyhmä Harry tosiaan olikaan.
3. kerta
”Harry?”
Yliaurori hätkähti ja pyörähti ympäri juuri sen näköisenä, että oli jäänyt kiinni tekemästä jotain kiellettyä. Hän osoitteli sauvallaan leveän käytävän kulmaan, mutta laski nopeasti sauvan ja katsoi Cedriciä silmät isona.
”Hei, Cedric, sinä täällä”, hän sanoi ja Cedric kallisti päätään ja nousi viimeiset portaat viidennen kerroksen autioon käytävään.
”Niin, minä olen täällä töissä. Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi.
”Teen töitä myös”, Harry vastasi. ”Kuulin, että joku otus oli päässyt irti pimeyden voimilta suojautumisen ja taikaliemien yhteistunnilla ja tulin auttamaan etsinnöissä.”
”En kuullut, että joku otus pääsi irti”, Cedric sanoi.
”Neville laittoi pikaviestin”, Harry taputti taskuaan.
”Mikä otus se on?” Cedric kysyi.
”Vaarallinen otus. Ei ehkä pitäisi sanoa”, Harry sanoi.
”Älä sitten.”
Harry jäi katselemaan Cedriciä vaikeana. Hän piteli sauvastaan kiinni kuin aikoisi jatkaa taikomista, mutta sen sijaan tuijotti Cedriciä epävarmana. Cedricin työhuone oli kulman takana ja Cedric pohti menisikö vain ohi vai pitäisikö hänen sanoa jotain Harrylle.
”Minä olen edelleen pahoillani siitä...huispausjutusta”, Harry sanoi.
”Minulleko?” Cedric kysyi ja Harry nyökkäsi. ”Eihän se liittynyt minuun mitenkään.”
”No, olen silti pahoillani. Hävettää vieläkin.”
”Kuulemani mukaan sait aikamoisen höykytyksen Selwynin vanhemmilta ja taikaministeriltä.”
Harry naurahti kolkosti. ”Joo, sellaista huutoa en ole kuullut sitten kouluaikojen.”
”Missä aurorisi ovat tällä kertaa? Jos se on joku vaarallinen otus, eikö koulu pitäisi tyhjentää ja koluta joka kolkka?” Cedric kysyi.
”Yritän hoitaa tämän vähän tahdikkaammin tällä kertaa. Neville ja pari johtajapoikaa ja -tyttöä auttavat minua”, Harry sanoi. ”Protokolla kyllä määrää isoa ratsiaa, mutta olen aina vihannut sääntöjä.” Hän naurahti uudelleen ääni sävyttömänä.
”Toivottavasti tällä kertaa et alireagoi”, Cedric sanoi.
Samassa Harry ilme valahti. Hän tempaisi kätensä taskulleen, josta kiskaisi kultaisen kaljuunan esiin. ”Se on Neville. Joku oppilas löysi sen”, hän henkäisi, työnsi kolikon taskuunsa ja pinkaisi Cedricin ohitse portaisiin. Ajattelematta Cedric seurasi häntä.
He päätyivät lopulta yrttitiedon kasvihuoneiden taakse, missä Neville huitoi heille. ”Kaikki hyvin. Paitsi, että herra Martell taitaa tarvita käyntiä sairaalasiivessä löytönsä jälkeen”, hän kertoi johdattaessaan heidät löytöpaikkaan, missä ekaluokkalainen poika nauroi katketakseen ystävälleen, jonka korvista kasvoi violettia karvaa.
”Mitä?” Cedric loksautti suunsa auki.
”Joo, he leikkivät jotain ja Martellilla ei ollut kenkiä. Ilmeisesti Lunetti oli saanut hyvin elinvoimaisen otuksen, kun pelkkä yksi askel sen päälle kasvatti noin isot karvat”, Neville arvioi ja osoitti metalliseen häkkiin, jossa istui rauhallinen myrsyli.
”Myrsyli”, Cedric sanoi. ”Myrsyli oli se vaarallinen otus”, hän osoitti sanansa Harrylle.
”Kiitos, Martell. Kiitos, Neville”, Harry sanoi ja otti häkin maasta. ”Ehkä jopa turhan voimakas opetukseen. Kerrothan Lunetille, että vien tämän ministeriöön ja taikaolentojen valvontavirasto katsoo soveltuuko se tunneille.” Neville nyökkäsi ja lähti kahden ekaluokkalaisen kanssa kohti ulko-ovia pienen pojan kikatus merkiten heidän kulkuaan kohti sairaalasiipeä.
”Se voi olla vaarallinen. Se voi haukata palasen, jos sen päälle astuu ja Martell astui sen päälle”, Harry sanoi ja Cedric kohotti toista kulmaansa. ”Ja Neville oikeasti pyysi apua.” Cedric kallisti päätään. ”Tai kertoi, mitä oli tekemässä. Kun olin kysynyt kuulumisia.” Cedric odotti vielä hetken. ”Kysynyt sinusta.”
”Niin minä vähän päättelinkin”, Cedric sanoi pudistellen päätään. ”Mikä sinun on, Harry? Et sinä ministeriössä näin hinkunut seuraani.”
”Koska oli itsestäänselvyys, että näen sinut joka päivä”, Harry sanoi. Myrsyli kellahti kyljelleen häkissä ja Harry käänsi katseensa siihen. ”Minä odotin hitto vie liian kauan.”
”Odotit mitä?” Cedric kysyi. Harry katseli myrsyliä, avasi suunsa ja sulki sen sitten. ”Harry, olet järjestänyt kolme ratsiaa Tylypahkaan sen takia, että tahdoit nähdä minut.”
”Odotin, että rohkaistuisin.” Harry kohotti katseensa myrsylistä. ”Kysyä sinua kahville.”
Cedric päästi huojentuneen naurahduksen. ”Miksi sinä tarvitset rohkeutta sellaiseen? Sen kun kysyt.” Harry puristi huulensa viivaksi. Myrsyli alkoi kuorsata kovaäänisesti. Ymmärrys tavoitti Cedricin. ”Ai.”
”Niin”, Harry sanoi naama punaisena. ”Mutta nyt olen paljastanut, miten tomppeli olen silloin, kun en uskalla kysyä ihastukseni kohdetta kahville, joten taidankin tästä mennä kuuntelemaan taas Hermionen ja Kingsleyn huutamista, joten…” hän alkoi harppoa Cedricin ohi.
”Odota”, Cedric sanoi ja nappasi Harrya käsivarresta niin, että myrsylihäkki heilahti. Otus ei välittänyt vaan kuorsaus jatkui taukoamatta. ”Voit sinä edelleen kysyä. Jos vaikka sanoisin kyllä”, Cedric sanoi ja Harry katsoi häneen kulmiensa alta.
”Kaiken tämän jälkeen?” Harry sanoi perin epäileväisenä.
Cedric kohautti harteitaan. ”Kukaan ei ole koskaan tullut pomonsa huutamaksi sen takia, että halusi nähdä minut.” Harry päästi suustaan naurahduksen. ”Kuule”, Cedric sanoi ja liikutti kättään Harryn käsivartta myöten tämän kättä kohti, sitä, joka puristi myrsylin häkkiä. ”Tämä sijaisuus päättyy keväällä ja palaan taas ministeriöön. Ja sitä ennen voimme sopia yhdessä, milloin nähdään. Täällä tai Lontoossa. Tai saat tuolla menolla potkut.”
”En saa”, Harry sanoi. ”Kingsley sanoi niin. Hän huutaa minulle kyllä kurkkunsa kipeäksi, mutta ei saa lupaa neuvostolta erottaa minua, vaikka miten temppuilisin.”
”Ehkä hieman huolestuttavan kuuloista.”
”En tee tällaista enää, jos näen sinua.”
”No, sitten en huolestu.”
Harryn käsi ponnahti, kun hän päästi häkistä irti ja äkkiä hänen kätensä olivat Cedricin kasvoilla ja sitten hänen huulensa olivat Cedricin huulilla. Hän erkani niin nopeasti, ettei Cedric ehtinyt vastata. Cedric avasi huomaamattaan sulkemansa silmät ja näki Harryn katselevan häntä odottavana.
”Minulla ei ole tänään enää tunteja”, Cedric sanoi. ”Kolmesta luudanvarresta saa kahviakin.”
Harryn ilme kirkastui. ”Hermione ja Kingsley voivat huutaa minulle huomennakin.”
