Nimi: Karkkia ja kepposia
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen, Määttä/Lahtinen
Genre: paranormaali AU, romance, huumori, draama, kauhuelementtejä
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä tee tällä rahaa.
Varoitukset: Hirviöpoikaystäviä, mainintoja verestä, väkivallasta ja seksistä
Osia: 2/5
Yhteenveto: Lehto ei tiennyt, riittikö kaikki se paha, mitä hän oli elämässään tehnyt, ihan oikeasti siihen että hän muka ansaitsi tällaista. Eikö riittänyt, että sai treffikumppanikseen jonkun helvetin seireenin, joka yritti hukuttaa hänet? Oliko pakko sen lisäksi vielä saada saman päivän aikana molempien kämppistensä hirviöpoikaystävät kotiinsa kuhertelemaan kyseisten kämppisten kanssa?
A/N: Tämä lähti liikkeelle siitä kun olin Halloween-fiiliksissä ja mietin, miten hauskaa olisi jos Lehto, Määttä ja Rahikainen olisivat ihan tavallinen kämppiskolmikko, mutta heistä jokaisella olisi poikaystävänä erilainen monsteri. Ensin oli tarkoitus vaan hihitellä idealle viestikeskustelussa kaverin kanssa, mutta ficciä tästäkin näköjään pukkaa. Hups? :’D
-
Karkkia ja kepposia
-
Osa 1
Lehto kaivoi kiroillen avaimiaan litimärkien farkkujensa taskusta ja harppoi kohti alaovea. Syyspäivän ilma oli kirpeän kylmää ja hän hytisi märissä vaatteissaan. Kyllä hän oli tiennyt, että oli aivan helvetin huono idea lähteä työvuoron jälkeen treffeille asiakkaan kanssa, mutta ei hän ollut odottanut, että siinä ihan näin kävisi.
Piknik rannassa oli tuntunut typerältä näin loppusyksystä, mutta Riitaoja oli näyttänyt niin toiveikkaalta ja se oli helvetti soikoon tuonut eväskorinkin kun se oli tullut hakemaan Lehtoa huoltoasemalta työvuoron jälkeen. Se oli halunnut kävellä Lehdon kanssa käsi kädessä ja kaikkea, ja mitä ihmettä hänen olisi siinä pitänyt tehdä? Kieltäytyä varta vasten hänelle tehdystä ruoasta? Sanoa ei, kun jotenkin hän yhtäkkiä halusi sanoa kyllä, halusi tehdä kaiken juuri niin kuin Riitaoja pyysi? Sen naurettavan nätteihin säihkysilmiin katsoessaan hän oli jotenkin vain langennut sen pauloihin, eikä hän ollut ensin tajunnut, että siinä oli kyse mistään yliluonnollisesta.
Tietenkin oli juuri hänen tuuriaan, että tyyppi paljastui joksikin helvetin vetehiseksi tai vastaavaksi. Oli niin kertakaikkisen tyypillistä, että jo ekoilla treffeillä ja ennen kuin Lehto oli edes tajunnut mitä oli tapahtumassa, se tonttu oli jotenkin narrannut hänet jäisenkylmään rantaveteen. Pidellyt käsistä ja hymyillyt somasti ja vetänyt häntä syvemmälle veteen. Ellei kylmyys olisi hätkähdyttänyt häntä takaisin järkiinsä, hän olisi varmaan parhaillaan maannut hukutettuna järven pohjassa - ellei Riitaoja sitten olisi vienyt touhua loppuun asti ja tehnyt hänestä seuraavaa ateriaansa. Ties millaiset torahampaat sillä oli piilossa pehmeännäköisten vaaleanpunaisten huuliensa takana.
Niin pitkälle ei sentään ollut päädytty; Lehto oli vetänyt sitä lättyyn tajuttuaan mitä oli tapahtumassa, ja sitten hän oli häipynyt, ja tässä sitä nyt sitten oltiin. Hän oli alusvaatteita myöten märkä järvivedestä ja rantakaislikon mudasta, mutta ainakin hän oli hengissä ja kohta kotona.
Vitutti yhä niin ankarasti, ettei häneltä riittänyt huomiota juuri millekään muulle, ja siksi hän melkein käveli päin kerrostalon katoksen varjoissa lymyilevää miestä.
“Varo nyt saatana vähän”, hän äsähti miehen astuessa tielleen. Tyyppi oli pukeutunut päästä varpaisiin mustaan, ja villakangastakin korkean kauluksen, kaulahuivin, mustan lippiksen ja merkkiaurinkolasien takaa erottui vain hiukan paperinvalkeaa ihoa. Aurinkolasien läpikin silmät kiilsivät punaisina, ja hiukan jälkijunassa Lehto tunnisti muukalaisen Rahikaisen poikaystäväksi. Hoidoksi, säädöksi, miksi lie. Nimeä hän ei vaivautunut muistelemaan.
“Rahikainen ei vastaa puhelimeen, sen vuoksi minä odotan tässä”, tyyppi ilmoitti kun Lehto avasi oven. Aivan kuin se olisi Lehtoa jotenkin liikuttanut, mikä syy jätkällä oli väijyä hänen pihassaan.
“Eiköhän se kotona kumminkin oo”, hän vastasi ja yritti ohittaa miehen mennäkseen sisään, mutta tämä nappasi yli-inhimillisen nopein refleksein kiinni hänen takkinsa märästä hihasta. Kosketus oli vaatteiden läpikin hyytävän kylmä.
“Voisitko kutsua minut sisään?” mies kysyi, vaikka kireästä ilmeestä olisi voinut päätellä, että tämä olisi mieluummin halunnut olla missä vain muualla.
“Häh?” Lehto ärähti.
“En voi astua kynnyksen yli, ellei minua kutsuta. Tiedäthän.” Miehen äänensävy oli kärsimätön ja hän kuulosti siltä kuin olisi selittänyt asiaa harvinaisen hitaalle lapselle. Lehto ei ymmärtänyt, miten Rahikainen sieti tällaista tyyppiä. Mitä ihmeen kohteliaisuussääntöjä se nytkin -
Lehto pärskähti epäuskoisesta naurusta. “Oikeasti?”
Oliko muka oikeasti totta, etteivät vampyyrit voineet mennä asumukseen ilman lupaa? Asian tajuaminen olisi voinut absurdiudessaan piristää Lehdon päivää, jos hän olisi ollut sen tyyppinen ihminen, joka yleensäkään piristyi yhtään mistään.
“Oikeasti”, mies sanoi kuivasti.
Melkein teki mieli jättää mies nuolemaan näppejään pihalle ja odottamaan, että Rahikainen jaksaisi vaivautua hakemaan hänet. Lehto ei kuitenkaan jaksanut ajatustakaan siitä marinasta, jonka sellainen liike saisi Rahikaisessa aikaan, joten hän piti ovea auki hienolle herra vampyyrille.
“Peremmälle vaan.”
“Kiitos”, mies sanoi kuulostaen melko lailla kiittämättömältä, ja harppoi portaikkoon Lehdon ohi.
Tilanne ei siitä parantunut. Kun Lehto ehti lyhyempine jalkoineen ja tavallisen ihmisen askelnopeuksineen kolmanteen kerrokseen, oli mies jo soittanut ovikelloa ja saanut vihdoin Rahikaisen kiinni. Lehdon kämppis oli tapansa mukaan vähissä vaatteissa, tällä kertaa pelkkä pyyhe lanteillaan ja tukka märkänä. Kai hän ei ollut suihkusta kuullut poikaystävänsä soittoa, ja mies vaikutti siitä ärtyneeltä - kunnes Rahikainen levitti kutsuvasti käsivarsiaan ja Lehto joutui todistamaan kohtausta, jota ei olisi todellakaan halunnut.
“Anteeks ku jouvuit oottamaan”, Rahikainen sanoi epätavallisen hempeästi ja veti miehen tiukkaan halaukseen siinä keskellä kulkureittiä, ennen kuin käytävän ovea oli ehditty edes sulkea. Miehen lippis ja kaulahuivi saivat kyytiä jotta kaksikko pääsi suutelemaan ilman esteitä, ja hyvin nopeasti mies hautasi kasvonsa Rahikaisen kaulaan.
“Janne”, tämä kuului sanovan teeskennellyn hillityllä äänellä, vaikka Lehto myös aivan selvästi kuuli, kuinka mies suuteli Rahikaisen kaulan ihoa. Hyi helvetti. Lehto halusi pois, mutta eteinen oli niin ahdas, ettei hän mahtunut ohi.
“No moi vuan siullekki”, Rahikainen virnisti ja kallisti päätään antaakseen toiselle enemmän tilaa. Hänen kätensä silitteli miehen tukkaa ällöttävän hellästi. “Ei olla nähty koko viikkoon. Siul on varmaan ihan hirvee nälkä?”
“Kysytkin vielä”, toinen mutisi, ja Rahikaisen kiinni painuvista silmistä ja hiljaisesta inahduksesta päätellen nyt kehiin oli tullut jo jonkinasteinen haukkaus.
“Vittu nyt”, Lehto ärjäisi ja kolautti käytävän oven kiinni niin että karmit tärähtivät. “Rahikainen, sulla on huone, joten käytä sitä! Tarvi mun eteisessäni ruveta leikkimään.”
Rahikainen vain heilautti kättään epämääräisesti hänen suuntaansa samalla, kun vampyyri keräsi hänet syliinsä kevyesti kuin höyhenen. Lehdon onneksi mies kantoi Rahikaisen sisään tämän makuuhuoneen avoimesta ovesta. Lehto kuunteli eteisessä kunnes varmistui, että lukko naksahti kaksikon jäljestä turvallisesti kiinni.
Kaikenlaista saatanan pelehtimistä sitä piti ihmisen joutua omassa kotonaankin sietämään, hän ajatteli kihisten raahustaessaan vihdoin omaan huoneeseensa etsimään kuivia vaatteita.
