Varjojen valoa | K-11 | humalainen hurt/comfort | Aapo/Ville | mikroja

[Sokerisiipi]

Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt/comfort, angst, romantiikka
Paritus: Aapo/Ville
Varoitukset: humalaisuus, itsensä satuttaminen, maininta pilvestä
Haasteet: Otsikoinnin iloja II (oksymoronotsikko) ja Originaalikiipeily (55. kevät)

A/N: Uudelleenkirjoitus muutaman vuoden takaisesta puhelinräpellyksestä, josta pidin, vaikka se oli sekava ja hiukan ylitaiteellinen yksisanaisine lauseineen. Kunnioitin alkuperäistä muotoa kirjoittamalla mikroja.

VARJOJEN VALOA

1. (53)

Oon katolla korkeuksissa ja kaiken yläpuolella. Ojennan sormiani kohti kirkasta taivasta, joka on reunoilta tulessa. Nauran. Tuntuu pirun hyvältä, niin pehmeältä ja säihkyvältä. Olen voittamaton ja kaikki on mun. Tahdon lentää kattojen yli, mutta farkkutakkiini on takertunut jokin enkä pääse irti. Kompastun. Rysähdän polvilleni karkealle betonilattialle. Villeltä pääsee perkeleitä, mutta mä vain nauran.


2. (62)

Matto on ihanan pehmeä, ja siitä yltää Villen käteen. Meidän sormet ovat kietoutuneet yhteen sellaiseksi kimpuksi, mille mitkään maailman ruusut eivät vedä vertoja. Yritän kiskoa Villeä mun kanssa lattialle, mutta Ville ei suostu. Se tykkää sohvastaan enemmän kuin musta.

”Älä ole naurettava”, Ville tuhahtaa. Villen ääni on tyly, mutta mä tunnen, kuinka sen kuivat huulet painautuvat kämmenselkääni. Annan Villen syrjähypyn heti anteeksi.


3. (80)

Ville soittaa mun lempilevyjä. Mä huojun ja tanssin hittien huipulla, mutta ihan yksin. Ville ei ikinä tanssi, ei humalassa eikä edes pilvessä. Toivon, että se yrittäisi. Edes kerran, mun takia.

”No, mikä tuli?”

Oon pysähtynyt keskelle huonetta. Ville tulee taakseni. Sen jäntevät, tatuoidut käsivarret kietoutuvat ympärilleni. Huokaan mielihyvästä. Villen läheisyys on niin lämmintä ja turvallista, että nojaudun sitä vasten. Ville hymähtää ja painaa kasvonsa hiuksiini. Ville tuskin edes tajuaa sitä, mutta mä huomaan heti, miten me keinutaan. Ihan vähän vain.


4. (99)

Asfaltti on märkä paljaiden jalkojeni alla. Valo kimpoilee silmissäni. Mua oksettaa. Yritän suojautua, mutta kehoni on kylmästä jähmeä eikä se tottele. Helvetti, kun on paha olla.

Olkapäilleni putoaa raskas paino. Tuoksuu nahalta. Ja Villeltä.

”Sisälle nyt.”

Ville vihaa mua. Kurkkuni nykii rajusti. Kunpa kuolisin. Olen paljon mieluummin kuollut kuin elossa maailmassa, jossa Ville vihaa mua.

”Anteeks.” Ääneni on kyynelistä räkäinen. Oon niin vitun ruma ja säälittävä. Läimäytän itseäni lujaa, mutta se ei riitä mihinkään. Ville tarttuu käsiini ja kahlitsee mut aloilleni.

”Älä tee noin, älä ikinä”, Ville käskee. ”Kulta, lopeta!”

Ymmärrän vain sanan ”kulta”, mutta se onkin kaikista tärkein.


5. (71)

Poskeni lepää Villen rintakehällä. Sen sydän sanoo tum, tum, tum. Yö on hajonnut sekavaksi, pahoinvoivaksi sotkuksi. Huone kieppuu ja velloo. Puristan Villeä ja yritän epätoivoisesti pysyä kyydissä.

”Ei ole mitään hätää”, Ville vakuuttaa. Se silittää mua, ensin hiuksia ja sitten selkää, mutta paha oloni on Villen lohtua väkevämpi.

”Ethän sä vihaa mua?” kuiskaan.

”En vihaa. Sä oot yhä kännissä. Koita nukkua, jooko?”

Villen lämmin käsi hieroo niskaani. Valo silmissä hiipuu varjoiksi.

[Meldis]

Olipa kiva, että lopulta julkaisit tämän. Oikein kiva puhelinräpellys. Mikromuoto sopi minusta älyttömän hyvin tähän tunnelmaan ja olo oli itselläkin ensisanoista alkaen epävakaa kuin olisi jotain nauttinut. Ajantajukin oikein hämärtyi, kun kaikki hetket olisivat voineet mahtua yhteen iltaan ja yöhön, mutta tämä voisi olla myös osa jokapäiväistä rituaalia, jolloin olotilasta tulee jatkumo, eikä sitten tiedäkään enää, onko kyseessä yksi vai useampi päivä. Pidin tosi paljon tästä vuoristoradasta, jossa oli tragikoomisuudessaankin tuttua fiilistä huuruisesta illasta, ollaan korkeuksissa, saadaan mustelmia, tanssitaan ja sitten ollaan paljasvarpain ulkona ja itketään ja halutaan oikeasti satuttaa itseä. Oli aika pysäyttävää ajatella, että toisenlaisessa kontekstissa ja genressä tämä olisi ollutkin huumoripläjäys, jossa päädytään kikattamaan kadulle umpitunnelissa. Ulkopuolisen näkökulmasta tämä voisi olla hupaisaa seurattavaa.

Oli jotenkin tosi kurjaa, että niin hauskaa kuin Aapolla hetkittäin humalassa onkin, hyvän illan viettäminen ei tainnut olla hänellä pohjimmaisena syynä alkoholin tai pilven käytölle. Hän voisi viettää hauskaa iltaa pienessä sievässä Villen kanssa, enkä itse tykkää tuomita alkoholin tai pilven käyttämistä itsessään. On ihan täysin sallittua, kohtuuden rajoissa, vetää överitkin joskus, kunhan joku on huolehtimassa överin vetäjästä. Ja tässä Ville oli vähän sellaisessa roolissa, vaikka ymmärtääkseni ei ollut absolutisti itsekään. Mutta kun Aapo ei vain humallu. Hän pakenee jotain alkoholin ja pilven avulla. On tosi hyvä, että Ville on turvaamassa hänet ja näkee vaivaa pitääkseen hänestä huolta, mutta olisi hyvä, jos Villen ei tarvitsisi estää Aapoa satuttamasta itseään. Että Aapo voisi muuten käsitellä itseinhon tunteitaan ja varmaan aika paljon kaikkea muutakin.

Ajattelin niin, että Ville on Aapon elämän kiintopiste ja hän pelkää kuollakseen tämän menettämistä ja vaikka Ville ei koskaan minnekään menisi, ei se ole terve tapa elää. Ihan muutenkin kuin vain sen takia, että siitä Aapo tulee itsetuhoiseksi. Tästä tuli miellyttävän ristiriitainen olo. Viimeinen mikro varsinkin oli mahtava siinä mielessä, rakastin tuota tum, tum, tum kohtaa ja sen ympärillä olevaa hellyyttä, mutta tuntui, että kierre alkaa vain tuon jälkeen alusta. Toivoisin, että Ville uskaltaisi tehdä muutakin Aapon auttamiseksi, kuten löytää muualta, muilta ihmisiltä, apua, vaikka läheisimpänä ihmisenä se on vaikeaa. En ihmettelisi, jos se kuulostaisi Aapon korviin juuri siltä, että Ville jättää hänet. Oih ja voih. :''')

Kielesi on ihanan rikasta ja pienet pätkät olivat upean leikitteleviä. Tuntui todella, että olen Aapon kännisessä päässä ja osaan lentää ja Ville pettää sohvan kanssa ja olen maailman inhottavin ihminen. Tuo tum, tum kohta oli edelleen ehdoton suosikkini, mutta tässä oli monta muutakin upeaa yksityiskohtaa.

Olkapäilleni putoaa raskas paino. Tuoksuu nahalta. Ja Villeltä.

”Sisälle nyt.”

Äää, en kestä. Ei, en haluakaan, että Aapo hakee apua, kun tämä tämmöinen hurt/comfort on niin ihanaa. :''D

Se silittää mua, ensin hiuksia ja sitten selkää, mutta paha oloni on Villen lohtua väkevämpi.

Tämä kuulosti niin lohduttomalta ja oli vain kamala ajatella, miten Aapon pitäisi opetella elämään enemmän irti Villestä, että voisi oikeasti saada lohtua Villeltä ja se ajatus tuntuu kurjalta.
Kiitos tästä vuorisoradasta! <3