Nimi: Ikinä ei tule toista sinua
Kirjoittaja: Pura
Fandom: Tuntematon sotilas
Ikäraja: K-11
Paritukset: Lehto/Riitaoja
Genre: fluffia ja toipumista sotasairaalassa
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: vakavien vammojen kuvausta, morfiininkäyttöä sairaalakontekstissa
Yhteenveto:
Lehto nauroi ilkeästi ja tarttui molemmin käsin Riitaojan paidan rinnuksista.
“Jaa mun pitäs oikein taistella päästäkseni takasin sun luo?” Lehto sähähti, ja osa Riitaojasta värähti pelosta ja halusi käpertyä kiusaantuneena kerälle pois Lehdon katseen alta. Suurempi osa hänestä oli kuitenkin päättänyt, mitä halusi, ja oli valmis pitämään siitä kiinni.
“Niin”, hän sanoi, ja rohkaistui hymyilemään hiukan kujeilevasti Lehdon hurjistuneesta ilmeestä huolimatta.
A/N: Jatkoa aiemmille ficeille Vaikka oltais vääriä (K-18) ja Saat sen, mitä haluat (K-18), vaihteeksi matalammalla ikärajalla!
Uskoisin tämän toimivan myös aiempia osia lukematta.
Tämän ficcisarjan maailmassa kumpikaan näistä pojista ei pääse hengestään yöllisellä suomarssilla, vaan molemmat vain haavoittuvat ja päätyvät sotasairaalaan.
Tuttuun tapaan tämänkin osan nimi mukailee Pilvet pilvet -yhtyeen ihanaa kappaletta Teen susta oikean.
-
Ikinä ei tule toista sinua“Huomenta!”
Lotan pirteä ääni ja tämän aamupalakärryn räminä tunkeutuivat itsepintaisesti Riitaojan tajuntaan, vaikka hän olisi kovasti halunnut vielä nukkua. Sitten tajuntaan räjähti myös hartiaa ja yläselkää halkova viiltävä kipu, ja Riitaoja käpertyi parahtaen niin pienelle kerälle kuin pystyi.
Hän sulki silmänsä tiukemmin ja veti karheakankaisen peitteen korviin asti. Kaikki sattui, eikä hän halunnut vielä kohdata maailmaa.
“Noniin! Jokainen tulee itse ottamaan ruokaa ja korviketta jos pääsee omin avuin ylös! Hopihopi, otetaan kuntoutumisen kannalta! Lopuille tarjoilen sitten sänkyyn mutta saatte hetken odottaa!” lotta jatkoi kailottamista ja kiskaisi ohi kulkiessaan Riitaojan peitettä pois hänen päältään. Jostain vasemmalta puoleltaan Riitaoja kuuli muutaman muun haavoittuneen mutisevan kiukkuisesti, mutta ympäriltä alkoi silti kuulua sängynjousien narinaa, kun väsyneet miehet pyrkivät pystyyn tai vähintäänkin istumaan.
Riitaojakin nousi vastahakoisesti tukeutuen huolellisesti vain oikeaan käsivarteensa. Vasen oli kantositeessä, ja vaikka hän varoi liikuttamasta sitä, solisluun ja hartian tienoo tuntui silti kamalalta. Ei auttanut olla kiukkuinen lotalle, sillä tuskin hän olisi kivultaan muutenkaan saanut enää unta.
Hänen oikealla puolellaan Lehto makasi selällään silmät yhä kiinni eikä osoittanut millään lailla, että olisi kuullut aamuvirkun lotan mekastusta. Kulmien väliin piirtynyt ryppy ja tiukaksi viivaksi puristuneet huulet kuitenkin kertoivat hänen kyllä heränneen. Miehen tukka oli sotkussa ja sojotti unen jäljiltä joka suuntaan, mutta kasvot olivat siistit eilisen partojenajelun jäljiltä, johon heidät kaikki oli lähestulkoon pakotettu. Lehto oli ollut leikkauksensa jälkeen monta päivää harmaa kuin haamu, mutta nyt kasvoille oli vihdoinkin tullut vähän väriä.
Riitaoja puri poskensa sisäpintaa ettei hymyilisi liikaa, ja lähti kohti huoneen toista päätä, jonne lotta oli pysäköinyt kärrynsä. Sen eteen oli jo ehtinyt muodostua jono kuka mistäkin paikkaa sideharsoon käärityistä miehistä. Yksi seisoi kainalosauvojen avulla ja housujen vasen lahje roikkui tyhjänä. Miten mies aikoi kantaa aamupalansa takaisin sänkyynsä, sitä Riitaoja ei tiennyt, mutta oli tämän sinnikkyydessä jotain kunnioitettavaa.
Lopulta miehen viereisessä pedissä majaansa pitävä vanhempi ukko nousi auttamaan tarjottimen kantamisessa, ja tuli Riitaojan vuoro.
“Hyvää huomenta”, hän tervehti lottaa hiukan arasti, ja sai palkakseen säteilevän hymyn, joka paljasti viehättävän raon naisen etuhampaiden välissä ja sai ruskeat silmät tuikkimaan.
“Huomenta huomenta!” lotta sanoi iloisesti ja kasasi tarjottimelle vikkelin käsin kaksi vesilasia ja muutaman omenalohkon. “Otatteko puuroa vai leipää? Sinä varmaan saat Lehdollekin vietyä tässä samalla? Ja korvike menee varmaan samasta kupista kun nämä on näitä isompia?”
“Puuroa molemmille, kiitos, ja mänee se”, Riitaoja sanoi ja yritti olla olematta mielissään siitä, että lotta oli heidän lyhyen täälläoloaikansa kuluessa jo mielessään yhdistänyt hänet ja Lehdon saikkaporukaksi.
Lotta kaatoi kahvinkorviketta isoon kuppiin ja kolautti tarjottimelle kaksi eriparista posliinilautasta, joista toisen reunasta oli lohjennut palanen. Hän kauhaisi molemmille lautasille reilusti paksua kaurapuuroa ja kilautti lautasille vielä lusikat.
“Siitä! Saathan varmasti menemään?” lotta hymyili taas, ja joku olisi ehkä pitänyt häntä siropiirteisine kasvoinen ja nenänpäässä keikkuvine pyöreine silmälaseineen kovinkin somana. Riitaoja ei oikein osannut suhtautua sellaiseen, kuten ei myöskään naisen rempseään tapaan olla ja puhua.
“Soan kyllä”, hän vakuutti hetken epäröinnin jälkeen, mutta hyväksyi kuitenkin sen, kun lotta nosti tarjottimen hänen avukseen. Nainen piteli sitä, kunnes Riitaoja sai siitä kelvollisen otteen toimivalla kädellään ja sai kiilattua sen tukevasti vatsaansa vasten. Tarjotin oli painava, mutta matka ei onneksi ollut pitkä.
Hän teki tilaa jonossa seuraavalle ja kantoi tarjottimen varovasti Lehdon luokse. Tämä oli Riitaojan hakureissun aikana noussut istumaan ja katseli Riitaojan vaikeaa menoa ilmeettömin kasvoin. Riitaoja pohti miten oikein saisi laskettua tarjottimen Lehdon syliin. Se oli yksikätisenä vaikeaa, mutta Lehto ratkaisi asian ja auttoi pyytämättäkin. Yhteispelillä tarjotin laskettiin turvallisesti peitteen päälle ja Riitaojaa hymyilytti, mutta hän älysi olla kiittämättä. Lehto vain ärsyyntyisi, jos sanoin viitattaisiin siihen, että he mitenkään auttoivat toisiaan.
Riitaoja istuutui Lehdon sängyn reunalle ja oli salaa hyvillään siitä, että sänky oli niin kapea. Tällä lailla sen reunalla nököttäessäkin hänen reitensä painui vasten Lehdon säärtä. Peitteen läpikin se tuntui mukavasti vähän lämpöiseltä.
“Huomenta”, Riitaoja sanoi, ja Lehto nyökkäsi muttei vastannut muuten. Hänellä ei ollut huomiota juuri muulle kuin korvikkeelle, ja ilmeen vakavuudesta Riitaoja päätteli, että Lehto odotti lääkkeitä tuovan sairaanhoitajan kierrosta vähintään yhtä kärsimättömänä kuin hän.
Vanhempi nainen kipaisikin pian jakamaan morfiinitabletteja ja muita lääkkeitä huoneen asukeille, ja toimitti siinä samalla muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä, jotka oli poiminut jostain mukaansa. Riitaoja otti vastaan hänelle osoitetun kirjeen ja yhden lehdistä, mutta laittoi ne sivuun ja keskittyi huuhtomaan lääkkeen alas isolla kulauksella vettä.
Ei se tietenkään heti alkanut vaikuttaa, mutta olo tuntui kuitenkin heti vähän paremmalta. Oli helpottavaa tietää, että oli enää ajan kysymys, milloin kipu katoaisi.
Hänen vieressään Lehtokin otti pillerinsä, ja sitten he alkoivat vihdoin syödä. Riitaoja yritti kiinnittää kaiken huomionsa puuron kotoisaan makuun ja omenan ihanaan kirpakkuuteen, jottei tarvitsisi tuntea kipua niin intensiivisesti.
“Annas se lehti”, Lehto sanoi hörppiessään korviketta, ja Riitaoja ojensi sen mukisematta. Hän avasi itse kirjeensä hankalasti yhdellä kädellä ja asettui mukavampaan risti-istuntaan lukemaan sitä. Se oli hänen siskoltaan, ja heti ensialkuun hänen huomionsa kiinnittyi paperin reunaan lyijykynällä piirrettyyn kissanpentuun, jolla oli näköjään toinen olkapää sideharsopaketissa niin kuin hänelläkin.
Hän oli jo ehtinyt kirjoittaa täältä kotiin yhden kirjeen ja kertoa haavoittumisestaan, ja sitä Aliisa nyt pahoitteli ja kauhisteli. Riitaoja oli tarkoituksella jättänyt mainitsematta kuinka pahasti hänen vasen solisluunsa ja lapaluunsa olivat vihollisen luodista pirstoutuneet ja kuinka kauan leikkaus oli kestänyt. Hän ei ollut kertonut, kuinka paljon luunsiruja hänestä oli pitänyt kaivella ulos. Hän ei ollut maininnut mitään tulehdusriskistä joka oli yhä olemassa, eikä niistä rumista arvista, joita hän tulisi kantamaan lopun ikäänsä.
“Älä räpellä sitä”, Lehto käski lehdenlukunsa lomasta, ja vasta silloin Riitaoja huomasi sormeilevansa sidettä solisluunsa päällä. Se ei enää sattunut niin paljon kuin hän olisi odottanut, ja olo alkoi muutenkin keventyä. Hän katsoi Lehtoa, ja jäi hetkeksi ihailemaan ikkunasta sisään pilkistävän auringonsäteen leikkiä miehen vaaleanruskeissa hiuksissa. Ne kiilsivät tässä valossa messinkisinä, ja Riitaoja olisi mielellään silittänyt niitä.
Oli kuin Lehto olisi kuullut hänen ajatuksensa, niin pahasti tämä häntä katsoi ja niin terävästi tämä töytäisi häntä polvellaan.
“Lue se kirjees ja lopeta mun vahtaaminen.”
Riitaoja vain nyökkäsi hymyillen ja palasi Aliisan kirjeen pariin. Viisitoistakesäinen iltatähtisisko kirjoitti monisanaisesti talon töistä ja heidän vanhan isänsä ja äitinsä kuulumisista, navettakissan uusista pennuista ja siitä, miten siskoa kiukutti tanssien kieltäminen, kun ei voinut mennä tyttökaverien kanssa eikä tavata sitä kautta naapuripitäjän poikia.
Riitaoja tunsi tyttöä kohtaan suurta hellyyttä ja toivoi, että olisi voinut pörröttää tämän tukkaa ja kuulla tuon kaiken kasvokkain. Aliisalta puhetta tuli kuin konekivääritulta konsanaan, ja silloin ei haitannut, että Riitaoja itse ei aina tiennyt, mitä olisi kuulunut sanoa.
Hänellä oli ikävä, siskoa ja kotia muutenkin, mutta samalla tunne ei oikein saanut hänestä otetta. Oli niin mukavaa istua tässä aamuauringon valossa ja ympäriltä kuuluva puheensorina hyrisi miellyttävänä korvissa. Lehto oli niin hyvä katsella ja niin lähellä. Hartiaan ei enää juurikaan sattunut ja Riitaojaan hiipi tuttu hyväntuulinen raukeus. Hän laski siskon kirjeen kädestään. Hän vastaisi sitten joskus, kun olo ei olisi näin leijuva. Morfiini sulki hänet pehmeään syliinsä ja Riitaoja oli siitä kiitollinen.
Lehto käänsi lehden sivua ja laski korvikekupin tarjottimelle. Riitaoja otti sen laiskan letkeäksi käyneeseen käteensä ja joi sen verkkaiseen tahtiin tyhjäksi. Hän ei voinut olla hymyilemättä, kun Lehto mukisematta antoi hänen.
-
Myöhemmin päivällä Riitaoja sai eräältä lääkintälotalta epävirallisen luvan viedä Lehdon hetkeksi parvekkeelle tuulettumaan ennen lounasta. Lehdon olisi oikeastaan pitänyt olla vielä sängyssä, eikä Riitaojaakaan morfiinista unisena kai pitäisi päästää hortoilemaan mihinkään. Hän oli kuitenkin pyytänyt kauniisti, ja lopulta lotta oli heltynyt ja käynyt hakemassa heille pyörätuolin.
Lehtoa ei kuulemma juuri huvittanut antaa naisen auttaa häntä ylös sängystä ja istuttaa mokomaan häkkyrään Riitaojan kärrättäväksi - mutta toisaalta Lehto taisi tajuta, että jos he pääsisivät käymään ulkoilmassa, hän voisi polttaa rauhassa, vaikka useammankin tupakan kuin vain sen yhden, jonka hän silloin tällöin ehti salaa polttaa ennen kuin joku kiukkuinen lotta tai lääkäri ehti heidän huoneeseensa tivaamaan, kuka siellä ehdoin tahdoin häiritsi savuillaan muiden olemista ja parantumista.
Niinpä Lehto saatiin pyörätuoliin taskut täynnä tupakkaa, ja Riitaoja lähti työntämään tuolia pitkälle käytävälle, joka veisi heidät usean mutkan kautta parvekkeelle.
Kaikki tuntui pehmeältä ja mukavalta, ja Riitaojaa hymyilytti kun hän katseli Lehdon takaraivoa edessään. Oli mukavaa pystyä auttamaan, ja vielä parempaa oli tietää, ettei tätä kestäisi ikuisesti, vaan Lehto kyllä pystyisi taas pian kävelemään itsekin.
Häneen oli osunut suopolulla kaksi luotia keskivartaloon. Niistä toinen oli repinyt vain pintaraapaisuna ihoa ja lihasta kyljestä, mutta toinen oli kuulemma vahingoittanut munuaista ja katkaissut kaksi kylkiluuta. Lehdosta oli nypitty luunsiruja samalla tavoin kuin Riitaojastakin, ja siitä syystä heille oli kai siunaantunut yhteinen sijoitus kuntoutusosastollakin.
“Mistä nyt tuulee kun halusit niin kovasti liikkeelle”, Lehto mutisi ärsyyntyneen oloisena, mutta naputteli jo valmiiksi reittään esille ottamallaan tulitikkurasialla.
“Ei mistään”, Riitaoja vakuutti, mutta kuuli itsekin sanojen epäluotettavan sävyn. Tosiasiassa hänellä oli tässä agenda ja suunnitelma. Sen ensimmäinen askel oli ollut saada Lehto ulos huoneesta, jonka he jakoivat tusinan muun haavoittuneen kanssa. Siinä oli tarvittu lotan apua, sillä hän ei olisi yksin saanut autettua Lehtoa pyörätuoliin kantositeessä olevan kätensä kanssa. Ei pyörätuolin työntäminenkään vain yhdellä kädellä ollut mitenkään helppoa.
Suunnitelma teki kuitenkin kaikesta ponnistelusta sen arvoista. Riitaojan sydän hypähti kun hän viimein näki oven, jota oli etsinyt.
Ennen kuin Lehto ehti juuri ihmetellä tai estellä, Riitaoja koukkasi ovelle ja paljasti sen takaa hämärän liinavaatevaraston. Hän työnsi pyörätuolin sinne, seurasi itse perässä ja sulki oven takanaan. Naksautti katkaisijaa, ja katosta roikkuva paljas hehkulamppu heitti kelmeän valonsa pieneen tilaan.
“Mitä helvettiä?” Lehto ärähti ja yritti nousta pyörätuolista, mutta Riitaoja kiersi nopeasti hänen eteensä ja polvistui siihen. Heidän kasvonsa olivat suunnilleen samalla korkeudella ja hän nojautui niin lähelle, että Lehdon oli pakko kohdata hänen katseensa.
“Tässä ei mäne kauaa, minä voan halusin hetken jutella sinun kanssas ja ajattelin, ettei siinä voi olla niin niipollinen paikan suhteen. Kun voan olis vähän yksityisyyttä.”
Hän tajusi höpöttävänsä hermostuneisuuttaan, eikä Lehdon ärsyyntynyt ilme auttanut yhtään.
“No sano sitten asias”, Lehto huokasi, mutta jännittyi taas kun Riitaoja tarttui epäröiden hänen käteensä. Lehto ei kuitenkaan vetänyt kättään pois, ja Riitaoja sai siitä rohkeutta.
“Sitä voan kun, teähän on tämmönen evakuointisairaala. Väliaikanen etappi.” Hän jäi hetkeksi miettimään, miten ihmeessä sanat pitäisi asetella, jotta Lehto suhtautuisi niihin mahdollisimman suopeasti.
“Niin?”
“Niin, että… ne lähettää minut pois pian, Jyväskylään tai sinne päin, ja sinutkin sitten kait Tampereelle.”
Riitaoja ei elätellyt toiveita kotiin asti toipumaan pääsemisestä, mutta hän tiesi, että mahdollisuuksien mukaan haavoittuneita yritettiin sijoittaa kotiseutujensa sotasairaaloihin. Hänestä ei nykyisellään olisi kotona mitään hyötyä tai apua tilan töissä, mutta ehkä perheellä olisi mahdollisuus matkustaa Jyväskylään häntä katsomaan. Melkein hävetti myöntää itselleenkin, kuinka kovasti Riitaoja sitä toivoi.
“Niin kuulemma tapaavat tehdä”, Lehto sanoi kuivasti. “Meinaatko, että tulee ikävä vai?”
Hän sanoi sen kuin ajatus olisi aivan mahdoton, mutta osui oikeastaan juuri naulan kantaan. Kyllä Riitaoja Lehtoa tulisi kaipaamaan, sitä miten tämä joskus piti Riitaojasta huolta ja antoi hänelle osan omasta ruuastaan. Sitä, millaista heillä oli muutamalla viimeisimmällä yhteisellä metsäreissullaan ollut. Sitä, miten Riitaojaa jotenkin rauhoitti ihan vain katsella Lehdon komeita kasvoja, etenkin silloin kun tämä oli tyynellä mielialalla eikä vihainen.
“Aattelin, että… kyllä minä sinul kirjotankin jos se voan sopii, mutta kun ei hetkeen nähä… sitä kun kuulee kaikenmoista, että- että sitten kun kuntoutuksen jälkeen ottavat toas palavelukseen, niin soattavat koittaa laittaa ihan eri paikkaan… niin lupaathan panna vastaan?”
Hän takelteli mutta sai kuitenkin lopulta sanottua sen, mitä oli aikonut. Poskia poltteli, ja morfiinin rauhoittavan vaikutuksen läpikin hän tunsi sydämensä hakkaavan kiihtymyksestä. Asia oli kuitenkin niin tärkeä, että se oli pakko sanoa. Häntä kammotti ajatus etulinjaan ja jatkuvaan kuolemanvaaraan palaamisesta, mutta ilman Lehtoa se olisi vielä monin verroin pahempaa.
Lehto nauroi ilkeästi ja veti kätensä Riitaojan otteesta. Tarttui molemmin käsin hänen valkoisen paitansa rinnuksista ja ravisti häntä hiukan.
“Jaa mun pitäs oikein taistella päästäkseni takasin sun luo?” Lehto sähähti, ja osa Riitaojasta värähti pelosta ja halusi käpertyä kiusaantuneena kerälle pois Lehdon katseen alta. Suurempi osa hänestä oli kuitenkin päättänyt, mitä halusi, ja oli valmis pitämään siitä kiinni.
“Niin”, hän sanoi, ja rohkaistui hymyilemään hiukan kujeilevasti Lehdon hurjistuneesta ilmeestä huolimatta. “Ja muunki joukkueen takia, tietysti. Sinä oot hyvä sotilas. Mutta omasta puolestani minä voan pyyän.”
“Sulla on pää ihan sekaisin”, Lehto sanoi. “Parempi olis, jos yrittäsit itte mahollisimman kauas.”
Lehto yritti kuulostaa pilkalliselta, mutta tämän siniharmaissa silmissä oli hämmennystä enemmän kuin mitään muuta. Riitaoja rohkaistui kupertamaan kätensä Lehdon poskelle. Iho oli lämmintä ja sitä peittävä aivan lyhyt sänki pisteli mukavasti, kun Riitaoja silitti Lehtoa ja antoi käden liukua hitaasti pitkin ihoa ja lopulta niskaan. He olivat niin kovin lähekkäin, eikä Lehto vielä ollut työntänyt Riitaojaa pois. Hän ei voinut enää odottaa.
Hän ei ollut ennen uskaltanut, mutta nyt tuntui että oli pakko yrittää. Hän nojautui kuromaan umpeen viimeiset senttimetrit heidän väliltään ja viime hetken epäröinnin jälkeen hän vihdoin,
vihdoin suuteli Lehtoa.
Lehdon huulet olivat lämpimät ja yllättävän pehmeät, ja niiden suuteleminen oli ihanaa vaikkei Lehto edes vastannut suudelmaan. Riitaoja ei voinut lopettaa, suuteli vain uudelleen, painautuen niin lähelle toista kuin oli mahdollista tässä vähän hankalassa asennossa. Kaikki oli keveää ja leijuvaa ja Lehto tuoksui niin hyvältä, että Riitaojaa melkein huimasi.
Hän jatkoi hitaiden suudelmien painamista Lehdon huulille, eikä Lehto työntänyt häntä pois. Hän silitti Lehdon niskaa ja antoi kielensä koskettaa varovasti Lehdon alahuulta, ja lopulta Lehto murahti matalasti ja päästi irti Riitaojan paidasta. Tarttui sen sijaan hänen päähänsä, liu’utti lämpimän käden hiusten lomaan pitämään häntä paikoillaan.
Lehto suuteli takaisin ensin vähän hapuillen, mutta kun Riitaoja päästi tahtomattaan pienen äännähdyksen, Lehdon otteisiin tuli itsevarmuutta. Suita avattiin enemmän ja kielet liukuivat toisiaan vasten ja Riitaoja olisi voinut itkeä, kaikki tuntui niin hyvältä ja turvalliselta. Hänen teki mieli kivuta Lehdon syliin ja olla siinä ikuisesti, tai ainakin niin kauan kuin Lehto antaisi hänen.
“Jos kuvittelet-” Lehto aloitti, mutta hiljeni kun Riitaoja suuteli häntä vielä kerran ja toisenkin. Hän lopetti vasta, kun Lehto näykkäsi kipeästi hänen alahuultaan ja veti hänet hiuksista vähän kauemmas.
“Jos kuvittelet, että pääset tänään pukille niin oot poika pahasti väärässä”, Lehto varoitti silmät kapeina viiruina. “Ei tässä kunnossa kiinnosta - mutta pari leikkaushaavaa ei estä mua pistämästä sua pakettiin ja takasin A-osastolle.”
Riitaoja puristi huulensa yhteen jottei hihittäisi. Johtui varmaan morfiinista, mutta ei häntäkään oikeastaan haluttanut tänään. Olo oli raukea ja tyytyväinen jo valmiiksi, eikä hän tuntenut sitä villiä kiihkoa, joka hänet yleensä valtasi aina silloin kun hän pääsi Lehdon kanssa kaksin johonkin yksityiseen paikkaan. Ei haitannut, vaikkei tästä oltu etenemässä mihinkään.
“En minä sitä”, hän vakuutti silitellen Lehdon niskahiuksia. “Halusin voan olla lähellä.”
Lehto tuhahti. Näin läheltä Riitaoja erotti tämän silmissä sinisen ja harmaan sävyjä. Morfiinin vaikutuksen alaisena Lehto oli hiukan rennompi ja uneliaampi kuin normaalisti, mutta silti noissa silmissä oli älyä, jota Riitaoja ihaili ja sellaista särmää, joka vuoroin satutti ja vuoroin kiehtoi häntä. Hän olisi voinut katsella Lehtoa vaikka koko loppupäivän, vaikka koko loppuvuoden, jos se vaan olisi ollut hänestä kiinni.
Oli uskomatonta, että he olivat tässä. Että kumpikaan heistä ei ollut kuollut suolla eikä saanut loukkaantumisen ja leikkausten jälkeen mitään komplikaatioita. Että he yleensäkään vielä olivat samassa sairaalassa. Että Lehto, joka oli vielä joitakin viikkoja sitten niin selvästi inhonnut Riitaojaa, antoi nyt hänen tulla näin lähelle.
Tai olivathan he olleet
lähekkäin jo useita kertoja Karjalan metsien suojissa ja Lehto oli - niin. Riitaojaa kiusaannutti ajatella sitä, mutta olihan Lehto nainut häntä jo monta kertaa. Se oli ollut joka kerralla parempaa ja Lehto oli sallinut hänen pidellä kiinni ja kerran jopa sykertyä kylkeensä pitkäksi aikaa jälkeenpäin, imemään itseensä läheisyyttä ja lämpöä toisen kehosta - mutta suuresti kaipaamiaan suudelmia Riitaoja ei ollut saanut ennen kuin nyt.
Se antoi hänelle rohkeutta. Jos Lehto oli nyt valmis antamaan pikkusormen, ehkä Riitaoja uskaltaisi ainakin yrittää viedä koko käden.
Hän nojautui taas aivan lähelle ja katseli, miten Lehdon silmät painuivat raukeasti kiinni. Hän sulki omansakin ja antoi Lehdolle pehmeän ja kevyen suukon, huokaisi onnellisena toisen huulia vasten kun Lehto itse veti hänet syvempään suudelmaan.
“Lupaathan?” hän kuiskasi, ja kohtasi taas Lehdon katseen aivan läheltä. “Että nähhään vielä.”
“Minä en sulle aio luvata yhtään mitään”, Lehto murahti, mutta Riitaoja näki kyllä ristiriitaisen tunteen tämän kasvoilla.
“Toivo”, hän sanoi hiljaa mutta vakavasti, vaativastikin. Hänen ei oikeastaan olisi pitänyt edes tietää nimeä, koska Lehto oli niin tarkasti varonut sitä kertomasta. Riitaoja oli kuitenkin yhden yhteisen vartiovuoron aikana ikään kuin ostanut tiedon Rahikaiselta. Mies oli vaatinut siitä kokonaisen viikon muonatupakat, ja Riitaojasta oli tuntunut jälkeenpäin likaiselta ja väärältä. Ei hän silti katunut. Hänelle oli kamalan tärkeää tietää nimi, joten tässä sitä oltiin. Lehto kavensi silmiään ja tukisti häntä taas kipeästi.
“Se on Lehto sinulle”, hän sähähti. Osa Riitaojasta halusi luovuttaa ja paeta, mutta nyt niin ei voinut tehdä.
“Toivo”, hän sanoi uudelleen, nyt vakaammalla äänellä. “Lupaatko.”
“Risto”, Lehto sylkäisi nimen kuin kirosanan. “Jos tiedät yhtään mikä sulle on hyväks, niin nyt se turpa kiinni.”
Sanojen vihamielisyydestä huolimatta Riitaojan sydän hypähti, kun hän kuuli oman etunimensä Lehdon huulilta. Toisin kuin Lehdon nimi, hänen omansa ei ollut koskaan ollut mikään salaisuus. Eikä siinä sitä paitsi ollut mitään niin erityistä kuin Lehdon nimessä eikä se ollut yhtä kaunis, mutta sen kuuleminen tuntui silti ihanalta.
“Mutta -” hän aloitti, muttei päässyt pidemmälle. Lehto koki parhaaksi tukkia hänen suunsa itse, eikä Riitaoja voinut muuta kuin takertua Lehtoon ja antaa tämän viedä.
Hänen niskansa alkoi tuntua epämukavalta tässä asennossa hänen kurkotellessaan ylöspäin Lehtoa kohti, mutta hän ei välittänyt. Lehto oli siirtynyt suudelmista enemmänkin näykkimään hänen alahuultaan, ja Riitaojasta tuntui, että jos tätä jatkuisi vielä kauan, hän saattaisi sittenkin haluta mennä pidemmälle.
“Noniin”, Lehto mutisi hänen huuliaan vasten ja puristi lujan käden hänen niskaansa. “Eiköhän tämä ollut tässä. Minä haluan sen tupakan ennen lounasta.”
Riitaoja vetäytyi hiukan kauemmas katsoakseen Lehtoa, ja tympeästä ilmeestä huolimatta hän oli erottavinaan tämän silmissä hiukan lämpöä ja tämän poskilla hiukan punaa.
Hän tuhahti naurusta ja tyytyi siihen. Lehto tuki häntä kyljeltä hänen noustessaan huterasti ylös, eikä Riitaoja voinut olla kumartumatta varastamaan vielä yhtä suukkoa.
Lehto ei ehkä ollut suoraan luvannut tehdä kaikkeaan päästäkseen myöhemmin takaisin samaan komppaniaan ja joukkueeseen hänen kanssaan, mutta ainakin Riitaoja oli istuttanut ajatuksen tämän päähän. Hän oli toivottavasti saanut Lehdon miettimään kaikkea sitä hyvää, mitä jälleennäkemisestä seuraisi, ja sen täytyisi riittää.
Lehto poimi eräältä hyllyltä viltin ja levitti sen syliinsä, ja siinä heillä oli selitys liinavaatekomerossa käynnille. He oikoivat hetken hiuksiaan ja kauluksiaan, ja kun molemmat taas näyttivät suurin piirtein normaaleilta, Riitaoja asettui taas pyörätuolin taakse.
Loppumatka parvekkeelle ei ollut pitkä. Kirkas auringonpaiste tervehti heitä kun Riitaoja avasi oven, ja Lehto siristi ärtyneesti silmiään. Hän pisti heti tupakaksi ja veti syvät henkoset.
Vaikka maisema sairaalan ympärillä oli kaunis, auringon kultaisessa valossa hohtavaa vihreää nurmea ja korkeita puita ruskan punaisten ja oranssien sävyjen peitossa, ei Riitaoja osannut kiinnittää siihen huomiota. Hän katseli silmät kiinni polttelevaa Lehtoa, joka oli nojautunut tuolissaan rennosti hiukan taaksepäin.
Auringon kulta kiilsi Lehdon hiuksissa ja silmäripsissä, ja hetken aikaa Riitaojasta tuntui että kaikki oli sellaista, kultaista ja hehkuvaa; maailma, Lehto, ehkä Riitaoja itsekin. Hän ei osannut arvata mitä oli tulossa, mutta siinä hetkessä häntä ei pelottanut.
-
A/N2: Kiitos kun luit! ❤️ Jatkoa on taas piakkoin tulossa.
