Ficin nimi: Se niistä sukunimiväleistä
Kirjoittaja: Moi
Ikäraja: S
Mukana: Oliver/Percy
Genre: Slice of life ja kyyhkylöintiä
Summary: Koulun alku tarkoitti myös sitä, että hän tapaisi pitkästä aikaa Percy Weasleyn, joka oli napannut itselleen hänen aktiivisimman kirjekaverinsa tittelin kesän aikana.
A/N: Mainiota synttäriä näin jokunen päivä perästä päin, Linne! ❤️ Mietin paria ideaa lahjatekstiä varten ja äkisti Perciver lähti sitten kytemään. Paras fiilis on se, kun on sisäistäkin motivaatiota johonkin tekstiin, ja kyllä tämä vähän venähtikin aiotusta. Minkäs sille voi, kun hahmot ovat niin hassunhauskoja! 😁
***
Aamu valkeni kuulaana syksyn merkkien ujuttautuessa elokuun viimeisiin päiviin. Oliver Wood oli niin innoissaan, että hänen olisi tehnyt mieli jolkotella edestakaisin kotinsa yläkerrassa. Syyskuun ensimmäinen oli antanut odottaa itseään, mutta viimein, muutaman päivän päästä, alkaisi hänen seitsemäs vuotensa Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Tavanomaisen aamuvirkkuisuuden lisäksi hänen olonsa oli suorastaan leijuva.
Oliver vilkaisi puolittain pakattua matka-arkkuaan. Lukuvuoden lopussa lahjaksi saatu korpinsulkakynä nökötti siististi viikatun villapaidan päällä. Hän hymyili itsekseen sen nähdessään ja antoi ajatustensa vaeltaa lahjan antajaan. Koulun alku tarkoitti myös sitä, että hän tapaisi pitkästä aikaa Percy Weasleyn, joka oli napannut itselleen hänen aktiivisimman kirjekaverinsa tittelin kesän aikana. Hermes oli ollut niin vakituinen vieras hänen ikkunallaan, että sitä olisi voinut luulla hänen pöllökseen. Hänen huoneessaan Hermes istui silläkin hetkellä.
“Ehdit juuri sopivasti kotiin ennen Tylypahkaa”, Oliver virkkoi, sitoi kirjeensä Hermeksen jalkaan ja tarjosi sille pari pöllönamia, jotka se napsi ahnaasti hänen sormistaan. Lintu oli aiemmin suhtautunut häneen – kuten kaikkiin muihinkin isäntäänsä lukuun ottamatta – hieman epäilevästi, mutta Oliverista tuntui, että hän oli saavuttanut läpimurron kesäloman aikana. Hermes antoi hänen jopa silitellä sulkiaan sitä nykyä.
“Kerrothan sille hurmaavalle isännällesi taas vuolaat terveiset minulta?” Oliver hymähti, kun Hermes aukoi siipiään valmistautuessaan pitkään lentoon kohti Englantia. Hermes kallisti päätään ja silmäsi häntä pöllömäisen tylysti, mikä sai Oliverin hekottamaan itsekseen. Ties vaikka Percy olisi puhunut pöllölleen samanlaisia pehmoilevia juttuja.
**
“Ei ole totta! Sehän on itse Oliver Wood!” huikkasi iloinen ääni takavasemmalta. Oliver kääntyi ja epäili sekunnin verran näkevänsä asiat kahtena, kun Fred ja George Weasley hypähtivät hänen eteensä.
“Moi, kapu!” toinen kaksosista kajautti. “Olihan kesänne mitä antoisin?”
“Olihan se”, Oliver hymähti ja katsahti kaksosten ohi kauemmas, jossa näkyi muutama Weasleyn perhekuntaan kuuluva leiskuvahiuksinen henkilö, muttei kuitenkaan erästä pitkänhuiskeaa ja hoikkaa nuorta miestä. “Onko, tuota... onkos veljenne lähistöllä?”
“Tässähän tämä!” kaksoset hihkaisivat ja osoittivat toisiaan.
“Onpas hauskaa.”
“Ai joku toinen? No, Bill on Egyptissä, Charlie lähti viime viikolla Unkariin, Ron meni juuri junaan...” Fred laski sormillaan. “Unohdinko jonkun, George?”
“Enpä usko.”
“Kuten arvelinkin!”
“Kuten arvelin, että arvelit!”
“Jaa että Percy Weasleykö ei tullut paikalle ollenkaan?” Oliver kohotti kulmiaan.
“Ai niin, se kaveri!” George huudahti teennäisen oivaltavasti. “Saattoi mennä jo junaan.”
“Tai olla menemättä”, Fred säesti.
“Tai jopa –”
“Kiitos tiedosta, muuta en tarvitse”, Oliver murahti keskeyttäen uhkaavasti kytevän vitsikimaran ja loitsi matka-arkun leijumaan peräänsä harpatessaan kohti junaa.
**
Oliverin sydän kiemurteli hänen rinnassaan hänen löytäessään tuota pikaa oikean vaunun läheltä veturia. Percy istui vaunussa yksin ja nojasi kättään ikkunalautaan taskukokoista kirjaa lueskellessaan. Tämän olemus oli huoliteltu kuten aina: kaavut tavanomaisen rypyttömät ja kiiltävä johtajapojan merkki rinnuksessa.
Oliverin vatsanpohjassa nytkähti, kun Percy kohotti katseensa ja vastasi hänen hymyynsä.
“Hei... heipä hei, Weasley!” Oliver tervehti hilpeästi. Jokin Percyn hymyn notkahduksessa kertoi, ettei hänen avausrepliikkinsä ollut juuri mistään kotoisin. Onneksi he olivat toistensa kanssa sen verran hyvissä väleissä, että hän saisi varmasti anteeksi.
“Olikos kiva kesä?” Oliver tiedusteli ja istahti punapäätä vastapäätä.
“Oletan, että tiedät kesäni kulusta jo melko paljon”, olivat ensimmäiset sanat, jotka Percy Weasley lausui hänelle pitkään aikaan, eikä Oliver tiennyt mitä ajatella. Vähän oudolta se kuulosti, etenkin kun toteamusta värittivät hivenen pitkästynyt hymy ja välinpitämätön silmälasien puhdistus.
“Jaa, no... niinkin voisi sanoa”, Oliver totesi yrittäen naamioida hämmennyksensä. “Tulihan sitä jokunen kirje lähetettyä?”
“Jokunen ja muutama päälle”, Percy tuumasi olankohautuksella. “Entä oma kesäsi?”
Oliver kurtisti kulmiaan keskustelun sävylle, joka oli hänen makuunsa kumman muodollinen. Mitä varten se oli niin muodollinen? Mitä oli meneillään?
Enempää Oliver ei ehtinyt asiaa pohtia, kun vaunun ovi liukui sivuun ja kaksi nuorukaista syöksyi peremmälle.
“Hohoo, Weasley ja Wood!” heidän tupatoverinsa Andy ja James huikkasivat, ja heidän energiastaan innostuneena Oliver lähti mukaan sinkoilevaan sananvaihtoon unohtaen hetkeksi koko merkillisen keskustelun Percyn kanssa. Hän ehtisi miettiä sitä myöhemminkin. Hän toden totta miettisi.
**
Suuren salin tervetuliaispidoissa Oliver ei sitten muuta miettinytkään. Percy oli kaiken lisäksi päättänyt istua häntä vastapäätä. Olisi nyt valinnut jonkin toisen paikan, jotta hän olisi saanut ajatuksensa parempaan järjestykseen.
Oliver mutusti haarukkansa kärkeen pyydystämäänsä kukkakaalta ja vaivihkaa silmäsi Percyn suuntaan. Tämä oli uppoutunut keskusteluun Puuskupuhin kotikummituksen Lihavan munkin kanssa, eikä ollut muutenkaan noteerannut häntä tavallista enempää tai vähempää illallisen aikana. Oliverin takaraivossa kyti epämääräinen nakerrus. Oliko hän jo ehtinyt jotenkin suututtaa Percyn? Se olisikin ollut ennätyksellistä.
Jälkiruokaan mennessä Oliverin kärsivällisyys alkoi todella hapertua. Percyn pentele pelasi hänen kanssaan jotain sietämätöntä peliä. Ei kai tämä muuten olisi silmännyt häntä silloin tällöin pari sekuntia pidempään kuin odottaen häneltä jotain. Tai ehkä tämä oli itse aikeissa sanoa jotain? Oliver ei tiennyt, ja sekös riipi.
Oliver leikitteli ajatuksella, että olisi noussut suurieleisesti ylös, tarttunut Percyä rinnuksista ja kasvonsa kiinni tämän omissa pusertanut huultensa välistä vakaan kehotuksen puhua suunsa puhtaaksi tai muuten.
Tai muuten mitä?
No sitten... hän... no... Olisihan hän jollain näppärällä tavalla saanut Percyn puhumaan.
Oliver tunsi poskiensa kuumottavan ajatustensa ansiosta, minkä vuoksi olikin hyvä, että hän popsi parhaillaan isoa jäätelöannosta.
**
“No niin, mikä sinua vaivaa?” Oliver murahti siinä siunaamassa, kun he olivat jääneet Percyn kanssa kahdestaan makuusaliin. “Äläkä yritä, etteikö meillä muka olisi jotain läpikäytävää asiaa.”
Percy kohotti hitaasti katseensa matka-arkustaan näyttäen jotakuinkin siltä, että oli jo ehtinyt odotella vastaavaa töksähdyspurkausta.
“Onhan meillä, mitä sitä turhia kiertelemään”, Percy tokaisi ja istahti sängylleen.
“Sitä minäkin!” Oliver tuhahti ja heilautti käsivarsiaan. “Minulla on tiedätkö sellainen tunne, että olen onnistunut suututtamaan sinut jostain pikkujutusta, ja nyt kaipaisin selitystä, jotta tietäisin himpun verran enemmän.”
“En minä suinkaan suuttunut ole.”
“Etpä.”
“Tiedät kyllä, millainen minä olen suuttuessani”, Percy huomautti auliisti. “Tämä ei ole lähelläkään sitä.”
“No mitä tämä sitten on?” Oliver jurnusi.
“Sanotaanko niin, että tunnen pientä epäselvyyttä. Haluan vain varmistaa, että olemme yhteisymmärryksessä ja samalla viivalla asioista, Wood”, Percy sanoi kireällä äänellä ja kuullessaan sukunimensä Oliver ymmärsi kiikastuksen juurisyyn.
“Se Weasley lipsahti vahingossa!” hän huudahti ja sai Percyltä osakseen hienoisen kulmien kohotuksen. “Kyllähän minä sinua etunimellä olen tavannut kutsua jo jokusen kerran...”
“Sen olisin vielä käsittänyt, jos vaunussa olisi ollut muita, mutta minä olin siellä yksin!” Percy tuhahti ja vaiensi Oliverin kätensä heilautuksella ennen kuin hän ehti avata suunsa. “Ja ihan vain tiedoksi: minä en ole pysymässä kanssasi sukunimiväleissä tämän kuluneen kesän jäljiltä.”
“Tiedän, ettet ole. En ole minäkään! Tiedän kyllä, mitä kirjeisiini raapustelin!” Oliver ärähti poskipäänsä helottaen. Syntyi pieni tauko, jonka aikana molemmat vain tapittivat toisiaan.
“Sen sävyisiä kirjeitä tuskin tavattaisiinkaan kirjoittaa sukunimikavereille, Oliver. Eikä etiketti ole tietääkseni viime aikoina muuttunut”, Percy näpäytti. Tämän korvat helottivat punaisina kuin tomaatit. “Nehän olivat rakkauskirjeitä, Merlin paratkoon.”
“Niin olivat”, Oliver mutisi.
“Puolin ja toisin, Oliver.”
“Niin olivat! Se niistä sukunimiväleistä ja sillä hyvä.”
“Käyttäydy sitten sen mukaisesti!” Percy puuskahti kuulostaen aivan äidiltään ja risti käsivartensa puuskaan. “Jos tässä kerran on tapailuun ja seurusteluun aihetta.”
Oliver hengähti syvään pari kertaa. Tapailuun. Seurusteluun. Hänen olisi tehnyt mieli tehdä pari piruettia. Seurusteluun Percy Weasleyn kanssa.
“Okei, no niin. Ensiksi: pyydän anteeksi sitä megahölmöä sukunimilipsahdusta”, Oliver lausui ja astui pari pontevaa askelta Percyn eteen.
“Saat anteeksi.” Percyn suupieli oli yhä toruvassa mutrussa, mutta tämän olemus muuttui pehmeämmäksi, ja laskipa tämä kätensäkin hänen polvelleen.
“Toiseksi: minä todella tarkoitin sitä, mitä kirjoitin”, Oliver sanoi hermostuneena, mutta rohkaistui silittelemään Percyn olkavarsia molemmilla käsillään. Kosketus tuntui hyvältä, luontevalta ja jotenkin pakahduttavalta. Ihan kuin Oliver olisi vasta silloin kunnolla käsittänyt, miten paljon oli Percy Weasleytä ikävöinyt.
Todella paljon.
Percy olisi oletettavasti arvostanut pientä pohjustusta kauniiden sanojen muodossa, mutta tämä ei pistänyt vastaan, kun Oliver silitteli kädellään tämän poskea ja rohkaistui suutelemaan tätä huulille. Percy vastasi suudelmaan ja ennen kuin Oliver kunnolla tajusikaan, hän oli kavunnut Percyn sängylle ja suorastaan kahmaissut tämän syleilyynsä.
“Tiedätkö, jos olisin tiennyt, että pussailu kanssasi on näin kivaa, olisin pussannut sinua jo kauan sitten”, Oliver naurahti hieman hengästyneenä.
“Voisin sanoa samaa...” Percy hymähti hänen korvanlehdelleen ja livautti kylmiä sormiaan hänen paitansa alle.
“Oho, ollaanpa sitä innokkaita”, Oliver leukaili ja oli riisumaisillaan paitansa korkeimman omakätisesti, mutta luopui aikeestaan, kun Percy tarttui hänen ranteestaan ja kädenpuristuksellaan muistutti, etteivät he olleet todella kahdestaan väliaikaisesta rauhallisuudesta huolimatta. Pahuksen pahus.
“Hemmetti, miten minä vihaan näitä makuusaleja”, Oliver huokaisi Percyn kaulaa vasten peruuttaessaan säädyllisemmälle etäisyydelle, jos vaikka joku tupatoveri olisi saanut päähänsä paukata paikalle juuri silloin.
“Sanopa muuta. Onneksi tämä on iso linna”, Percy hymähti hiljaa. “Jossa on esimerkiksi valvojaoppilaiden kylpyhuone.”
“Mmm.”
“Jota saavat käyttää myös huispauskpteenit.”
“Mm-hm.”
“Ja jonka olen sattumalta varannut yksityiseen käyttöön juuri täksi illaksi”, Percy virkkoi perin viattomasti.
“Ahaa. Mihin sinä minua sitten kaipaat?” Oliver härnäsi. “Et ole tainnut ymmärtää yksityisen käytön perusideaa kovin hyvin, Percy hyvä?”
“Haitanneeko tuo, Oliver. Et todellakaan pääse mukaan, jos tuollainen meno jatkuu”, Percy tuhahti suupielensä vinossa, eikä Oliver voinut kuin räpytellä viattomasti silmiään ja varastaa suukon pari tämän huulilta.
