nimi: hymyjenhyydyttäjä
kirjoittaja: ankeriaan ruoto
fandom: ninjago
genre: character study??
ikäraja: S
paritus: ei ole
päähenkilöt: harumi, morro
tiivistelmä: harumi ja morro tapaa toisensa kausi vitosen aikaan.
A/N:
HUOM! vaikka tää tapahtuu vitoskauden aikana, täs on aika suuria spoilereita kasikaudesta.
täs on aivan liikaa viittauksia nô-teatteriin. niitä ei tarvii ymmärtää, tykkään vaan nörtteillä x)
unohdin kai mainita ite ficis mut ajattelin erityisesti ayakashia kyläläisen roolissa shari-näytelmässä.
------
Joki pauhasi Ninjago Cityn laitamilla. Satoi melkein viistoon, joka pakotti Harumin seisomaan aivan sillan reunan alla. Hän hypisteli muistiinpanoja sekä nô-naamiota, joka päällä hän kulki välttääkseen tunnistetuksi tulemista. Sen hän oli varastanut erään näytöksen jälkeen, joka palatsissa esitettiin. Muistiinpanot taas sisälsivät tietoa toisenlaisista naamioista — onien naamioista. Kolmas niistä oli erityisen hämäräperäinen, mutta Harumin seuraajat olivat erinomaisia jäljittäjiä.
Harumi veti taskustaan sytkän ja laittoi naamion kainaloonsa. Hän luki vielä kerran vaikean kuuloiset nimet ja osoitteet varmuuden vuoksi ja sytytti lapun lopulta tuleen. Liekit imivät sen himolla ja lähes söivät Harumin sormetkin, mutta tyttö päästi sen tuulen teille juuri oikealla hetkellä.
Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä jokainen sekunti palatsin ulkopuolella oli uusi mahdollisuus huomata hänen poissaolonsa.
~*~
New Ninjago Cityn syrjäkujia reunusti puinen kuori. Harumi oli itse vuollut ayakashi-naamion silmänreiät koko silmämunan kokoisiksi, sillä pupillin kokoisista rei’istä oli kovin vaikea nähdä. Herra E oli auttanut häntä tukkimaan silmäreiät harsolla, joka piilottaisi pukijan silmät.
Keisarinna vihasi ayakashia. Se ei ollut suotuisan näköinen ihmisnaama, eikä hirviökään. Sen kultareunusteisissa, punottavissa silmissä oli syvää, inhimillistä vihaa, joka jäi ilmaan kauan näyttelijän poistuttua näyttämöltä.
Harumi saattoi vain kuvitella, mitä tulisi näkemään Garmadonin silmissä, kun odotettu päivä koittaisi. Joka tapauksessa se ei olisi sitä, mitä Ninjagon asukkaat kuvittelivat lordin silmiin. Harumi tulisi vihdoin näkemään mikä sytytti niin monessa pelon ja mikä suojeli Ninjagoa tämän hauraimmalla hetkellä. Sitten hän oppisi imitoimaan sitä ja vuolisi itselleen viimeisen naamion. Naamion, joka olisi valikoitunut kaikista voimakkaimpana.
~*~
Sade ei tekisi hyvää tälle puiselle naamiolle.
Harumin lähestyessä piiloisaa bussipysäkkiä, hän huomasi eräät hyvin tutut kasvot. Vihreä ninja, Lloyd Garmadon. Mutta hänen ulkonäkönsä oli vielä kaameampi, kuin Harumi olisi voinut kuvitellakaan. Päästä varpaisiin, repaleisista vaatteista kalpeisiin kasvoihin, hän oli yksi kummajainen.
“Varo vähän!” poika ärähti Harumin astuessa pysäkin katoksen alle. “Ja mikä sä oikein olet olevinasi?”
Hänen äänensä oli outo, ei ollenkaan sopiva. Harumi ei liikahtanut.
“Eikö sua puhuta?” tyyppi sanoi kovaan ääneen, ärsyttävällä kohoavalla nuotilla.
Yhtäkkiä tuuli nousi ja veti hupun Harumin päästä. Hän tarttui naamioonsa. Viima ei varmana tullut itsestään.
“Miksikäs kasvojasi peittelet?”
“Miksikäs itse pukeudut vihreän ninjan kasvoihin?”
Vihreään pukeutunut tarttui Harumia paidasta. Harumi piteli taskussaan veistä, mutta ei vetänyt sitä vielä ulos.
“Pukeudun? Ha! Oikeat kasvoni ovat vihreän ninjan kasvot, ettäs tiedät. Käytän tämän maanantaikappaleen ruumista pelkästä pakosta.”
“Kuka sitten olet?”
Tyyppi hymyili ilkikurisesti ja päästi irti.
“Nimeni on Morro. Sinä?”
“Tänään olen nimetön — pahoittelen. Mutta kerrohan, mikä olet miehiksi? Miksi kutsut itseäsi todelliseksi vihreäksi ninjaksi, kun sinun kuitenkin tarvitsee Lloyd Garmadonin keho riivata?”
“Se on rooli, joka minulle luvattiin. Käytin koko nuoruuteni harjoitellessani, annoin kaiken, mutta sitten opettajani sanoi, ettei ollutkaan kohtaloni olla vihreä ninja. En voi antaa hänen riistää sitä minulta.”
Harumi kallisti päätään taaksepäin.
“Oletko Wun entisiä oppilaita?”
“En tiedä mitä hän on sinulle, mutta älä kuvittelekaan estäväsi minua.”
“Älä rupea. Ninjoista ei ole mihinkään, he ovat pelkkiä maskotteja. Keksisit paremman haaveen.”
“Nämä ninjat todella ovatkin, mutta et ole nähnyt mihin minä pystyn.”
“Mihin sitten tarvitset vihreän ninjan titteliä, jos kerran osaat jo niin paljon ilman sitä?”
“Haluan vain sen, mikä minulle kuuluu.”
Sade vain rankkeni. Harumi tarkasteli edessään seisovaa henkilöä. Ilme ei sopinut kasvoille.
“Sinä ja Lloyd olette ihan samaa kamaa. Ette osaa elää ilman kirottua vihreää gi’tänne.”
“Mitä kuvittelet tietäväsi minusta?”
Harumi jatkoi huomioimatta Morron sanoja.
“Ninjan roolin pitäisi olla pelkkä naamio, jonka alla oikea naamanne lymyää, mutta te olette tieten tahtoen liimanneet naamanne naamioon. Kun tajuatte, ettei ninjoista ole mihinkään, tajuatte itsekin olevanne mitättömiä.”
“Olen jo kuollut. Jos kerran elämäni ainoa päämäärä on olla vihreä ninja, se on sensein syytä, joka laittoi minut tälle polulle.”
Harumi kallisti päätään taas hiukan taaksepäin. Hänen tyhjät silmäkuoppansa eivät antaneet peilikuvaa eivätkä vastausta.
“Mitä sinä tollotat? Olet sinäkin kova vertailemaan minua Lloyd-penikkaan. Olen kanssasi samaa mieltä, että hän on pelkkä mitätön luuseri, joten älä hämmennä meitä kasvojen takia.”
“Tunnetko Lloydin henkilökohtaisesti?”
Morro virnisti.
“Tiedän hänen mielensä sopukat paremmin kuin hänen omat ystävänsä. Enkä ole edes ollut tässä ruumiissa kovin kauaa.”
“Todellako? Kerrohan sitten — mitä hän pelkää?”
Morro oli hiljaa, sama virne kasvoillaan, mutta katse muualla. Harumi alkoi jo huolestua, että oli kysynyt liian suoraan. Morro kuitenkin näytti pitävän puhumisesta, kuin joku yksinäinen vanhus.
“Hän pelkää yksinäisyyttä,” Morro aloitti, kuin jonkun kummitusjutun. “Hän roikkuu kamuissaan kuin loinen. Hän on muka heidän johtajansa, mutta todellisuudessa hän on vain penikka, joka ruikuttaa ettei häntä jätettäisi jälkeen.”
Harumi oli epähuomiossa antanut päänsä kallistua alaspäin. Hän korjasi asentoaan, muttei löytänyt hyvää paikkaa käsilleen eikä hyvää rytmiä hengitykseensä.
“Ja hän pelkää minua,” Morro lopetti dramaattisesti.
Vai niin! Harumi pidätteli nauruaan naamion takana pysyäkseen oikeassa persoonassa.
“Sanomattakin selvää,” hän lopulta vastasi, hymy äänessään.
He seisoivat hetken ja katselivat kadun tulvivaa sadetta.
“Millos se sun bussisi tulee?” Morro kysyi.
“En odota bussia. Tämä pysäkki on ollut käyttämättömänä noin kymmenen vuotta.”
“Täh? Mitä sitten teet?”
“Olen sateensuojassa niin kuin sinäkin.”
“Ai jaha.”
