Nimi: Tuulikelo
Kirjoittaja: Minä, Lusikkasirri
Genre: fantasia, slice of life
Ikäraja: S
A/N: Mukavaa elokuun loppua ja syksyn alkua Odo! Kiitos sinun, inspiroiduin kesän lopusta, siirtymistä ja eteenpäin menemisestä. Toivottavasti tykkäät! Ja toivottavasti te muutkin lukijat tykkäätte.
Tuulikelo
Elokuun viimeinen tuuli pyörii kelohongassa ja saa ikivanhan puun soimaan. Ääni kaikuu takaisin horisontista. Elokuun viimeisen auringonlaskun kultaiset säteet saavat kalliojyrkänteelle juuri saapuneen naisen hehkumaan. Naisen nimi on Virna. Hetken tarkkailtuaan tuulen liikkeitä, hän kohottaa kätensä honkaa kohti. Ensin kädet nousevat yhdessä, sitten ne erkanevat. Kämmenet ja käsivarret muodostavat käytävän suoraan naisen rintakehään. Hän laulaa tuuleen, rytmikkäästi.
“Tuulenlaulu, hongansoitto,
tuulisitko, puhkuisitko,
Virnan vasuun, tytön tykö,
sytytä soittajan sävel.”
Tuuli pyörähtää vielä kerran hongan onkaloissa. Sitten se on Virnan hallinnassa. Hän pyöräyttää tuulen itsensä ympäri. Se taipuu Virnan tahtoon helposti, ovathan he jo vanhoja ystäviä.
“Hei tuuli”, Virna tervehtii hymyillen.
On kesän viimeisen hongansoiton aika.
Tuuli kulkee Virnan käsivarsia pitkin takaisin kohti keloa. Ja Virna soittaa tuulella ja hongalla kesän. Kertoo kaikki kylän ilot ja surut. Pikku-Savun syntymän, Merin ja Viiman pelastumisen karhun kynsistä, Lounan ja Viljan kauniit kesähäät, Otso-vaarin poismenon, Mannan sairastumisen ja surun siitä ettei kukaan tiennyt paraneeko hän koskaan entiselleen. Oman ilonsakin hän soittaa. Hän on löytänyt vierelleen Salmin, joka odottaa häntä joka ilta heidän yhteisessä majassaan. Virna soittaa siitä, kuinka käpertyy Salmin viereen päivänsä päätteeksi ja kertoo kaikki ajatuksensa, ne jotka vain kaikkein rakkain saa kuulla. Ja sen, kuinka Salmi kertoo myös kaiken Virnalle ja kuinka hyvältä tuntuukaan myös itse olla jollekulle se kaikkein rakkain.
Kun elokuun viimeinen aurinko painuu mailleen ja kultaiset säteet antavat tilaa hämärälle Virna lopettaa soiton. Hän laskee kätensä alas ja asettaa ne kylkiensä viereen, hieman etäälle, että käsivarsien muoto muistuttaa kannallaan seisovaa kolmiota. Kämmenet osoittavat maahan.
“Tuulenlaulu, hongansoitto,
tuulisitko, puhkuisitko,
vaaran varteen, järvenjäähän,
taivaannaulaan asti.”
Ja tuuli on jälleen vapaa menemään minne haluaa. Se pyörähtää Virnan hiuksissa kiittäen, puhaltaa vielä kerran oikein voimakkaasti tuulikelon läpi ja tyyntyy. On Virnankin aika palata Salminsa viereen nukkumaan. Mieli on keveä vaikka kesän lämpö valuukin tuulen mukana pois.
Kesä on nyt saatettu eteenpäin. Syksy saa tulla.
