Fandom: Hukan perimät (& Kuura-trilogia) - Elina Pitkäkangas
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, fluffy
Paritus: Alex/Väinö
Sanamäärä: 464
Haaste: Otsikoinnin iloja II (luonnonilmiöotsikko)
A/N: Teki mieli hukkasöpöilyä. Idean tähän sain
Moonwriterilta, kiitos ♥️
Sadeharmoniaa
Istahdin kuistin rottinkisohvalle. Vanha puu narahti kovaa ja valittavasti, mutta kesti painoni. Tasainen taivaalta lankeava sade oli houkutellut minut ulos kahvikuppini kanssa. Lempeä ropina oli juuri sitä, mitä kaipasin tähän iltapäivään. Hengitin syvään ja nautiskellen kahvin paahteisuutta ja sateen väkevöittämiä tuoksuja. Maa ja kasvit vapauttivat itsestään sävyjen tulvan, mutta vaikka tuoksuja oli liikaa nimettäväksi, ne kaikki olivat harmoniassa keskenään. Sade sitoi kaiken yhteen. Lopputulos oli vihreä ja upottava. En ajatellut mitään, ja juuri se oli rauhoittavaa. Join vain kahviani ja olin yhtä minua ympäröivän kohinan kanssa.
Havahduin, kun ulko-ovi kävi. Sateen huokuvan rauhan keskelle syöksähti pieni, levoton pyörremyrsky. Kaikki Alexissa oli villiä ja eloisaa. Hänen terävä, vangitseva läsnäolonsa sumensi muun ympäristön. Muutos oli äkillisyydessään häkellyttävä, mutta ei epämiellyttävä. Korkeasta energiatasosta huolimatta Alexin ilme oli tunnusteleva ja liikkeet varovaisia. Alex oli tiennyt tunkeutuvansa jonkin näkymättömän läpi kuistille tullessaan.
Tahdotko olla yksin?Minun ei tarvinnut edes miettiä vastaustani. Vaikka Alex oli yllättänyt minut, hän oli tilaani enemmän kuin tervetullut. Kiintymykseni häneen oli syvää ja muuttamatonta. Hengitin miehen kirpeää, metsäistä tuoksua, joka merkitsi minulle kotia ja rakkautta. Se oli täydellisessä tasapainossa sateen elinvoimaisuuden kanssa.
Tule vain.Tunsin, kuinka ilo kipinöi läpi Alexin, kun hän istui viereeni. Hymyilin ja kuljetin sormeni kerran Alexin tummien hiusten läpi. Hän värähti mielihyvästä. Alex nojautui kiinni minuun ja huokaisi kuin voimia keräten. Alex ymmärsi, että minulla oli syyni istua ulkona. Siksi hän pysyi hiljaa, vaikka se selvästi vaati ponnisteluja. Alex oli kuin sinkoileva sähikäinen, aina äänessä ja liikkeessä. Tällainen hillitty hiljaisuus häneltä oli aivan poikkeuksellista. Rakastin yli kaiken Alexin tarmokkuutta, mutta nyt huomasin liikuttuvani vielä enemmän hänen huomaavaisuudestaan. Tahdoin osoittaa, että arvostin sitä. Laskin puoliksi juodun kahvikuppini lattialle.
Silitin hänen niskaansa ja Alex ynähti mielissään. Kun Alexin komeat kasvot kääntyivät omiani kohti, suutelin häntä. Alexin pidätelty energia ryöpsähti valloilleen. Hän heittäytyi syliini hellyttävän innostuneena. Rottinkisohva ei pitänyt äkillisestä painopisteen muutoksesta ja räsähti rikki allamme. Alkukantainen vaistoni suojella Alexia rysäytti minut tylysti selälleni kuistin märille lankuille. Vaikka pudotus ei ollutkaan iso, Alexin paino päälläni teki siitä tarpeettoman kivuliaan. Lisäksi hänen polvensa iskeytyi nivusiini. Henkäisin terävästi. Silmissäni sähisi mustankirjavia värejä. Kivun pahin hetki hellitti, mutta arka jomotus jäi viipyilemään.
”Sori”, Alex sanoi, mutta häntä hymyilytti. Siniset silmät olivat siristyneet riemusta. Tuhahdin. Oli niin hänen tapaistaan naureskella kärsimykselleni. Tympääntynyt ajatukseni sai Alexin nauramaan. ”Älä nyt pienistä itke, iso mies.”
”Oli muuten viimeinen kerta, kun pelastan sut mustelmilta”, murahdin.
”Eikä ollut”, Alex virnisti, sillä hän tiesi, etten mahtanut itselleni mitään. Urahdin harmistuneena. Nämä mustelmat Alex olisi kyllä ansainnut. Olin erityisen pahoillani kallisarvoisesta kahvistani, joka oli kaatunut ja valunut lautojen välistä mökin perustuksiin. Alex yritti lievittää tuskiani hellällä suudelmalla. Ensimmäisestä ei ollut juuri mitään iloa, mutta toinen oli jo parempi. Kolmas sai minut unohtamaan sateen ja neljäs kivun. Kahvin karvaasta menetyksestä irti päästäminen oli jo vaikeampaa, mutta Alexin lämmin läheisyys kukisti viimein senkin.
