Ficin nimi: Usko minua
Kirjoittaja: Meldis
Genre: hurt/comfort
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Tiivistelmä: Sirius ja Remus valvovat kesäyönä.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Hyvää kesää, Waulish! Juhannustaikatoiveessa oli hurt/comfortia ja lohtua ja yhdessäoloa ja niitä yritin tähän tuoda. Kirjoitin ensi kertaa Sirius/Remusta, vaikka sitä olen aina lukenut. Kokemus oli kiva. ^^ Tästä tuli angstisempi kuin tarkoitin, mutta toivottavasti comfort tuntuu myös hurtin läpi. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!
Usko minua
Viileä tuulenvire herättää Siriuksen. Hänen niskassaan välähtää jomotus välittömästi ja hän huomaa nukahtaneensa sohvalle. Televisio on kiinni, Remus on varmaankin sulkenut sen. Sirius kääntää kivistävää niskaansa, mutta Remus ei ole hänen vieressään. Sirius hieroo jumiutuneita lihaksia ja nousee istumaan. Kevyt viima tulee parvekkeelta, jonka ovi on auki. Pieni pelonsekainen leimahdus käy Siriuksen läpi ennen kuin hänen katseensa tarkentuu Remuksen hahmoon parvekkeen lattialla. Tämä istuu keskellä neliskanttista muutaman jalan levyistä alaa polvet vedettynä rintaan, kädet kiedottuna polvien ympäri ja tähyillen vaalentuvalle taivaalle. Kello on neljä, mutta aurinko nousee pian. Pelko laimenee Siriuksen sisällä sille tasolle, missä se on pysynyt koko sodan ajan.
Sirius nousee sohvalta ja kävelee Remuksen taakse. ”Sori, että nukahdin”, hän sanoo ja Remus värähtää. Hän taivuttaa päätään alemmas ja alkaa hieroa kasvojaan kämmenselkäänsä. ”Remus”, Sirius sanoo ja astuu parvekkeelle Remuksen viereen. Remuksen kasvot ovat punaiset. Hän ei itkenyt päivällä, ei lukiessa kirjettä, ei pyöriessä levotonta ympyrää Siriuksen kiroillessa hänenkin edestä, ei Siriuksen lohduttavassa halauksessa.
”Anteeksi, jos herätin sinut”, Remus sanoo kääntäen kasvonsa pois päin Siriuksesta, joka istuu alas ahtaalle parvekkeelle Remuksen viereen. Mollyn lahjoittama räsymatto pitää betonin viileyden poissa ja pohjoisen ilmansuunnan varjoisuudesta nauttivat samettiruusut hohtavat oranssin eri sävyissä jopa aamun hämärässä.
”Sinun olisi pitänyt herättää aiemmin”, Sirius sanoo ja laskee kätensä Remuksen käsivarrelle. Viileästä kesäyöstä huolimatta Remuksella on päällään vain tummat pyjamashortsit sekä valkoinen t-paita ja laihalla käsivarrella näkyy vuosia vanhoja arpia. Uusia ei ole tullut pitkään aikaan.
Siriuksella ei ole enää sanoja. Hänestä tuntuu, että hän on tyhjä. Päivän Profeetan tilauksen lopettaminen ei vienyt pois sitä, että he voisivat millä hetkellä hyvänsä saada hormipuhelulla huonoja uutisia. Töiden etsiminen jästimaailmasta ei ole sen helpompaa, kun pitää joka tapauksessa keksiä selityksiä kuukausittaisille sairaspoissaoloille. Remuksen lohduttaminen, tämän suuteleminen, tämän puolesta suuttuminen, mikään ei kadottanut sitä pohjatonta toivottomuuden tunnetta. Ulkoa tunkee aina jotain, jotenkin, heidän kuplaansa. Niin kuin samettiruusuihin pesiytyneet viheliäiset kirvat, joita vastaan Remus on taistellut koko alkukesän.
Sirius livauttaa kätensä Remuksen harteiden ylitse ja nojaa päätään tämän olkaan. Hän ei enää tiedä mitä muuta tehdä, joten hän puristaa sormensa Remuksen olkapäähän ja huokaa tämän niskaan. Remus lakkaa tärisemästä ja Siriukseen leviää tuttu lohtu. Missään muualla hän ei tunne enää olevansa turvassa kuin Remuksen sylissä. Hän kieltäytyy ajattelemasta, mitä Dumbledore sanoi petturista. Että kaikkia pitää epäillä. Se on itarin niistä tunkeilevista kirvoista, joka imee heistä voimia kuin mettä ruusuista. Mutta hän taistelee sitä vastaan, on pakko taistella.
Remus laskee päänsä Siriuksen päälaelle ja päästää pidätellyn henkäyksen huultensa välistä. Toivottomuus ei olekaan pohjatonta.
Aurinko vaalentaa taivasta yhä enemmän ja ilma tuntuu hetki hetkeltä lämpimämmältä. Lontoo ei koskaan nuku ja sen vilinän äänet kuuluvat kaukaisena pauhuna parvekkeelle. Kun Remus vihdoin puhuu, kaikki muut äänet mykistyvät.
”On koko ajan vaikeampaa olla uskomatta, että...en ole hirviö.”
Siriuksen suussa tuntuu veren maku, pistävänä ja kuohuvana. Sama raivo nousi hänessä, kun Remus luki hänelle päivällä ministeriön kirjeen uusista, kuukausittaisista kontrolleista. Ja eilen, kun lehdessä kirjoitettiin ihmissusien yhteen keräämisestä. Hänen verensä kiehuu, hän puree hampaansa yhteen ja Remus kääntää katseensa pois. Vimma laimentuu.
Sirius kietoo toisenkin kätensä Remuksen ympärille, jännittää leukojaan, kunnes ei tunne vihan leimua enää ja avaa sitten suunsa.
”Sinä et ole hirviö”, hän sanoo tasaisesti. ”Sinä et hyökännyt niiden lasten kimppuun. Sinä taistelet Voldemortia vastaan. Sinä teet kaikkesi, että et ole vaaraksi muille ihmissuden muodossa.” Remus ei liikahdakaan. Sirius laskee toisen kätensä Remuksen poskelle, mutta ei yritä väkisin kääntää tätä katsomaan itseään. ”Sinä teet minulle aamiaista joka aamu, jopa täyden kuun jälkeen. Vaikka kuinka marmatan, ettei sinun pitäisi.” Aivan hienoinen nytkähdys tavoittaa Remuksen suupielen. ”Sinä kuuntelet, kun valitan perheestäni. Sinä siivoat jälkeni. Hitto, sinä suostuit muuttamaan kanssani yhteen, vaikka siedit sotkujani seitsemän vuotta yhteisessä makuusalissa.” Se ei ole enää hienoinen, hempeä hymy ottaa vallan Remuksen huulista.
Sirius rohkaistuu kiskomaan Remuksen kasvot kohtaamaan omansa. Posket ovat punaiset, silmät hierotut ja kalpeilla huulilla väreilee epävarma ilo.
”Sinä teet joka päivä isoja ja pieniä tekoja, joita mikään hirviö ei tekisi. Kaikki tietävät sen. Sinulla on kymmeniä läheisiä ihmisiä, jotka tietävät sen. Ja”, Sirius keksii äkisti, ”et ole ainoa. Jos jokaisella ihmissudella on läheskään yhtä paljon läheisiä kuin sinulla, hekin tietävät, että ihmissudet eivät ole hirviötä.” Sirius nyökkää sisälle päin, missä rutistettu lehti ja kirje polttelevat ruokapöydällä. ”Nuo äänekkäät kusipäät eivät ole enemmistö.” Sirius sivelee Remuksen poskea. ”Kaikki tietävät. Minä tiedän.”
Remuksen silmät kimaltelevat ja ensin Sirius luulee, että se on aurinko, joka on tehnyt tiensä kattojen yli. Mutta meripihkaan sekoittuukin suolavettä. Hymy ei kuitenkaan lopahda Remuksen kasvoilta. Sirius keskittyy Remukseen, vaikka hänen kurkkuaan pakottaa. Remuksen silmistä valuu hohtavia kyyneliä, hän huokaisee, painaa silmänsä kiinni ja lukitsee otsansa kiinni Siriuksen otsaan. Sirius sulkee silmänsä.
”Älä usko heitä. Usko minua”, Sirius kuiskaa.
”Uskon. Minä uskon sinua”, Remus sanoo ääni itkusta paksuna. Sirius huokaisee. Remus liikahtaa ja hautaa kasvonsa Siriuksen rintaan. Sirius puristaa tämän syleilyynsä ja keinuttaa tätä niin kauan, että itku loppuu. Aurinko nousee ja samettiruusut kääntävät katseensa valoa kohti.
