Nimi: Tällaisena kesäyönä en halunnut mennä nukkumaan
Ikäraja: K11
Genre: slice of life, eräänlainen selviytymistarina, hetkestä, kun kaikki on taas hyvin.
Varoitukset:En tiiä tarviiko tästä nyt varsinaisesti varoittaa, mutta perheväkivaltaa aiheena.
Otsikon lainasin
Scandinavian Music Groupin kappaleesta
Tällaisena kesäyönä. Huomenna vaihtuu elokuuksi, joten halusin kirjoittaa tämän. Oon kirjoittanut viime aikoina paljon sellaista arkihömppää ja tuntui, että halusin kirjoittaa jotain muuta. Kipeämpää ja haikeampaa. Ja kerrankin jotain vähän lyhyempää kuin romaanin. Ei tää ihan ficlet ole, mutta melkein! Kiva jos luet ja kiva aina kuulla, millaisia ajatuksia lukijalle herää <3
Tällaisena kesäyönä en halunnut mennä nukkumaanMakasin patjalla hiljaisen asunnon lattialla ja katselin sälekaihtimen raosta vielä pehmeänä siivilöityvää valoa. Vierestäni kuului Nupun rauhallista tuhinaa ja ikkunan läpi kuului harvakseltaan ohi ajavien autojen ääntä, mutta muuten oli hiljaista. Nautin pehmeästä rauhasta, ja vaikka lihaksia kolotti ja olin herännyt jo kuudelta, nautin silti hiljaa pimentyvässä yössä yksin valvomisesta. Miten rakastinkaan elokuuta, sen pimeneviä iltoja, pehmeää lämpöä ja ilmassa tuntuvaa lupausta syksystä – uudesta ja muutoksesta.
Nuppu liikahti unissaan ja silitin varovasti hänen kiharaista tukkaansa. Lapsi ei herännyt, ja käännyin äänettömästi selälleni. Sälekaihtimien välistä puskeva valo teki raitoja koko huoneeseen, jonka hämärässä kaikki oli vielä kesken. Sängyn runko oli kasaamatta, samoin Nupun sänky – siksi nukuimme vierekkäin patjalla lattialla. Laatikot olivat pinottuina huoneen toisessa nurkassa, paitsi ne kaksi, joista olin tonkinut vuodevaatteita ja Nupun tavaroita. Aikaisemmin olisin varmaankin ahdistunut siitä, kuinka paljon vielä oli tekemättä, mutta nyt se ei juurikaan hetkauttanut. Olihan minulla – meillä – vain aikaa. Mitä sitten, jos koti ei olisi valmis viikonlopussa, viikossa, tai edes kuukaudessa?
Venyttelin varovasti ja tunsin pakottavaa onnea rinnassani siitä rauhasta, jossa sain olla. Ymmärsin, että tältä tuntui, kun ei tarvinnut olla varuillaan, peloissaan.
Käännyin takaisin kyljelleni ja katselin Nuppua. Kiinni painuneet silmät olivat vihreät, niin kuin isällään. Näin Nupussa paljon Aaroa. Eleissä, ilmeissä, suupielen asennossa. En tiennyt, johtuiko se siitä, että olin niin tottunut arvioimaan alati Aaron ilmeitä. Nuppu hengitti rauhallisesti unipupu kainalossaan. Olisin halunnut silitellä tyttöä, mutten tohtinut herättää. Suljin silmäni ja mietin Aaroa.
Aaroa, joka oli tulinen ja palava nuoruuden rakkauteni. Tähtisilmäinen, hassu poika, joka vei jalat alta ensitapaamisella. Villi ja vapaa, jonkalaisen en olisi voinut koskaan kuvitellakaan rakastuvan minuun. Elämä Aaron kanssa ei ollut hetkeäkään tylsää. Hän opetti minullekin paljon vapaudesta ja hetkessä elämisestä. Ja intohimosta, jonka tuloksena oli Nuppukin saanut alkunsa. Olin kohtalaisen varma, että se oli tapahtunut eräänä elokuun yönä kolme vuotta aiemmin, jona lämpötila ei koskaan laskenut hellerajan alapuolelle, ja kuumaan tuskastuneina olimme lähteneet ajelemaan, päätyneet alasti yöuinnille ja sen jälkeen uimarannan pukukoppiin.
Yleensä villit nuoret miehet joskus leikkaavat tukkansa ja menevät töihin. Aarolle niin ei käynyt. Kaverit ympärillämme menivät opiskelemaan ja töihin, Aaro ajelehti elämässään. Kun seuraa hauskanpitoon oli aina vain vaikeampi löytää – jo ennen Nupun syntymää – hän alkoi vetäytyä.
Nuppu säpsähti unissaan ja avasin silmäni. Pienet kulmat kurtistuivat, oikenivat sitten, pieni käsi puristui hetkeksi unipupun korvien ympärille. Nuppua katsellessani tunsin yllätyksekseni jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olimme kahden. Ettei Nuppu kasvaisikaan ydinperheessä, niin kuin olin haaveillut lasteni kasvavan. Ravistin päätäni karkottaakseni ajatuksen, koska tiesin, ettei asia ollut niin yksinkertainen. Olinhan itsekin kasvanut kahden äitini kanssa – ja me kaikki olimme varmasti onnellisempia, kun vanhempani eivät olleet yhdessä. Muistin kyllä, kuinka riitely loppui, kun muutimme eri osoitteisiin. Isäni pysytteli elämässäni, vaikka etäämmällä olikin.
Vajosin takaisin ajatuksiini. Kuin huomaamatta hipaisin taas ohimoani, jonka haava oli jo parantunut, arpeutunut ja kadonnut näkyvistä. Minulle se oli siinä kuitenkin aina.
Aaro oli mitä ihanin rakastaja. Intohimoinen, puhui kauniilla sanoilla, maalaili kauniita haavekuvia. Soitti serenadeja ja kirjoitti runoja. Hyvä isä hän ei ollut. Vaikka hän palvoi Nuppua, ei hän osannut asettaa lapsen tarpeita omiensa edelle. Ja kaikki se, mitä olin saattanut katsoa läpi sormien kahden ollessamme, muuttui raastavaksi, kun elämäni keskipiste siirtyi Nuppuun. Katselin kateellisena, kuinka ystävieni puolisot hoitivat oma-aloitteisesti lapsiaan, kotejaan, vaimojaan. Aarolta sellaista oli turha odottaa. Mutta senkin olin vielä valmis kestämään, koska Aaron käsissä tunsin eläväni jotenkin hieman vahvemmin, kuin koskaan muuten. Kunnes enää en. Kunnes riidat täyttivät kotimme. Alkoholi hänen iltansa. Kunnes hänen kätensä eivät enää olleet hellät. Ensimmäisen kerran jälkeen uskoin vielä – tyhmänä – että se tosiaan oli vahinko. Ettei hän tiennyt, mikä häneen meni. Lohdutin, kun hän itki sylissäni, ettei halunnut olla samanlainen, kuin isänsä. Toisen kerran jälkeen en enää lohduttanut.
Nuppu liikahti taas. Avasin silmäni ja kohtasin vihreiden silmien utuisen katseen.
”Äiti”, Nuppu kuiskasi.
Painoin otsani kiinni hänen pieneen otsaansa.
”Mitä, kulta?”, sanoin hiljaa.
”Mä näin pahaa unta.”
Kiersin käteni hänen pienen kehonsa ympäri.
”Se oli vain uni”, sanoin rauhallisesti ja silittelin toisella kädelläni hänen paksua tukkaansa, ”täällä ollaan turvassa. Kaikelta.”
Nupun hengitys kävi pian uudelleen unisen tuhisevaksi, mutta minä jatkoin hänen hiustensa silittelyä ja toistelin samaa lausetta mielessäni. Täällä ollaan turvassa. Minä ja minun tyttöni.
