7.Istuin työpöytäni ääressä
The Sovereignissa ja muistelin maanantai-iltapäivää, jolloin olin viimein vienyt Thomasin ajelulle Roll’s Roycellani. Ajelumme jälkeen konetekniikasta kiinnostunut Thomas oli halunnut ottaa valokuvan minusta sinisen menopelini vieressä uudella kamerallaan, mikä oli mielestäni varsin herttaista.
Vilkaisin pöydälläni olevaa kelloa sen lähestyessä ilta seitsemää. Ajatukseni olivat harhailleet, vaikka yritin parhaani mukaan keskittyä vakuutusyhtiölle suunnatun kirjeen laatimiseen sen jälkeen, kun suffragetit olivat edellisenä yönä rikkoneet kauppojen näyteikkunoita Oxford streetillä ja Regent’s Streetillä. Tavaratalomme ei ollut säästynyt kivien ja vasaroiden aiheuttamalta tuholta, ja tapahtunut oli aiheuttanut itselleni suurta ylimääräistä päänvaivaa.
Olin kaikin puolin turhautuneessa mielentilassa. Ylityöllistetty, kiireinen ja ärsyyntynyt siihen, että moiset joutavat vastoinkäymiset söivät aikaa, jonka olisin voinut viettää toverini seurassa. En malttanut odottaa, että pääsisimme pois tukahduttavasta kaupungista kahden päivän kuluttua.
Olin sopinut illallisesta Thomasin kanssa, ja hän saapuisi luultavasti hetkenä minä hyvänsä noutamaan minua, joten yritin parhaani mukaan saada kirjeeni valmiiksi.
Kaipasin sellistiäni, jota en ollut nähnyt sitten maanantaisen autoajelumme ja sitä seuranneen kahdenkeskisen hetken hänen vuokrahuoneistossaan. Miellyttävän puolituntisen jälkeen Thomas oli ehdottanut, että pukisin ylleni hänen sukkaremminsä, kun taas hän lainaisi omiani – siten saatoimme kantaa jotakin toisesta mukanamme ilman, että se näkyi kenellekään ulkopuoliselle. Olin pitänyt ajatuksesta, ja istuin yhä hänen sukkaremminsä säärissäni pöytäni ääressä. Tieto siitä täytti minut miellyttävällä kihelmöinnillä.
Pian Mary koputti työhuoneeni oveen:
”Herra Taylor on saapunut tapaamaan teitä”, hän sanoi pirteästi. ”Olen itse saanut näyteikkunan siivouksen valmiiksi, joten lähden kotiin. Hyvää illanjatkoa, herra Woodward!”
Toivotin hänelle samaa, ja nousin venytellen pöytäni äärestä vastaanottaessani Thomasin huoneeseeni. Näin hänen kasvoistaan, että hän oli viettänyt päivän auringossa.
”Villikot saivat aikamoista jälkeä aikaan”, Thomas totesi, viitaten kivitettyyn näyteikkunaan ja sulki oven perässään. ”Työntekijäsi kertoi minulle mitä yöllä tapahtui. Ikävä juttu.”
Kohautin olkiani huokaisten: ”Tällainen kuuluu toimenkuvaan, valitettavasti.”
Keskustelimme hetken tapahtuneesta, ja sanoin, että minun oli saatava jotakin valmiiksi, ennen kuin voisimme suunnata ravintolaan. Rojahdin takaisin pöytäni ääreen ja jatkoin kirjeen rustaamista lopen kyllästyneenä.
”Tule – kerro minulle omasta päivästäsi samalla kun kirjoitan tämän valmiiksi”, kehotin ja viittasin epämääräisesti pöydän takana olevaan tuoliin, katse kirjeessä. ”Näytät siltä, kuin olisit ulkoillut paljon.”
”
Aye, olen käynyt Lontoon eläintarhassa ja elävissä kuvissa herra ja neiti Fletcherin kanssa”, Thomas vastasi kepeästi istuutuessaan.
Kirjoittava käteni pysähtyi hetkeksi.
”Siellä esitettiin
The New York Hat -pätkää”, hän jatkoi ja naurahti: ”Orkesteri oli aavistuksen epävireinen, jos saan sanoa… Sellistin soitin oli häpeällisen huonossa kunnossa – kuin jokin ullakolta löytynyt perintökalleus. Filmi oli kuitenkin oikein viihdyttävä.”
Ajatukset tulivat päähäni kuin kutsumaton vieras. En voinut olla ajattelematta nuorta neiti Marian Fletcheriä, jonka kanssa Thomas oli tanssinut niin aistillisesti ja kauniisti. Kuinka tytön silmät olivat säkenöineet häntä katsoessaan.
Minua ei yllättänyt lainkaan, että tämä tahtoi viettää aikaa Thomasin seurassa. Minun Thomasini.
”Miksi katsot minua tuolla tavalla?” Thomas kysyi kummastuneena, kun olin nostanut katseeni ja tuijotin häntä kuin reviiritietoinen koira.
”Kuulostaa hurmaavalta iltapäivältä”, sivuutin hänen kysymyksensä hampaita kiristellen, jotta saisin pidettyä tunteeni kurissa, ja jatkoin kirjoittamista, vaikka ajatukseni olivat vallan muualla.
”Meillä oli kieltämättä hauskaa. Neiti Fletcher-parka oli oikein kiitollinen, että olimme hänen seuranaan eläintarhassa”, Thomas jatkoi pienen epäröinnin jälkeen, ja tajusin hänen aistineen äänensävyni. ”Hän kertoi aina siellä käydessään pelkäävänsä, että leijonat pakenevat häkistä, joten hän sanoi tuntevansa olonsa huomattavasti turvallisemmaksi kahden miehen seurassa.”
Olin niin uupunut, niin ärsyyntynyt typerään kirjeeseeni ja siihen, että olin käytännössä naimisissa töideni kanssa samalla kun Thomas huvitteli kesäpäivinään nuoren naisen seurassa, että lopulta mustasukkaisuus sumensi järkeni.
”Ja joko hän on ilmaissut ääneen halunsa maata kanssasi?” kysyin nostamatta katsettani paperista.
Thomas oli hetken hiljaa, ja näin hänen katsovan minua.
”Et tainnut pitää siitä, että tanssitin häntä perjantaina, vai mitä?” hän kysyi. ”Mies hyvä, siinä ei ollut mitään poikkeuksellista, ymmärrät kai sen? Tyttö vain kaipasi selvästi tanssilattialle, siinä kaikki.”
”Siitä huolimatta tapaat häntä varsin usein, vaikka hän on ilmiselvästi kiinnostunut sinusta”, painoin mustekynää voimallisesti paperiin. ”Vai onko se sittenkin hänen veljensä, jota tavoittelet? Tahdotko kenties rakastella nuorta pianistia silloin, kun minulta ei liikene sinulle aikaa?”
”Oletko menettänyt järkesi?” Thomas kysyi vahvalla äänellä, ja katsoi minua vakavuudella, jollaista en ollut usein nähnyt hänen kasvoillaan. ”Hän on tuleva työtoverini, eikä ole minun vallassani päättää siitä, liittyykö hänen sisarensa seuraamme vai ei.”
Oli selvää, että olin työntänyt hänet sen rajan yli, joka erotti hänen tavanomaisen leppoisan puolensa miehestä, jolla oli voimaa ja luonteenlujuutta, ja joka osasi puolustaa itseään tarvittaessa. Hän ei aikonut kuunnella sellaista puhetta hetkeäkään.
Oletko menettänyt järkesi, jokin hänen sanomassaan sai minut tokenemaan. Hän oli oikeassa, en ollut järjissäni. Olin antanut mustasukkaisuuden ottaa vallan itsestäni, vain siksi, että olin itse liian kiireinen, ja etten voinut osoittaa häntä omakseni muiden nähden. Koko maailman nähden.
Nousin pöydän äärestä ja kävelin ikkunan luo, puristaen ikkunalaudan otteeseeni niin, että rystyseni muuttuivat valkoisiksi.
”Suo anteeksi”, sanoin ääni väristen tukahdetusta kiihtymyksestä. ”Se oli typerästi sanottu... En vain tiedä mitä tehdä tunteillani, Tom. Olen katkera siitä, että joudun tukahduttamaan ne, samalla kun kaiken maailman neiti Fletcherit voivat koskettaa sinua julkisesti vailla pelkoa. Meillä on salatut hetkemme, mutta kaikki sen ympärillä on jatkuvaa teatteria ja piilottelua.”
Katsoin ulos kiireiselle kadulle, ja näin hevosvaljakkoa ohjastavan ajurin riitelevän moottoritaksin kuljettajan kanssa keskellä ajoväylää.
”Tahtoisin antaa sinulle enemmän, voit olla varma siitä”, jatkoin ja seurasin kadulla ilmenevää draamaa hajamielisenä. ”Mutta jos välimme paljastuisivat asiakkailleni tai lehdistölle… Ymmärtäisin hyvin, jos se ei riitä sinulle.”
Thomas oli hetken hiljaa, ja hänen hiljaisuutensa hermostutti minua. Pidin kuitenkin katseeni visusti alhaalla avautuvassa näkymässä. Hevosajuri näytti voittaneen kiistan, ja poistui vaunuineen paikalta niin riuskalla vauhdilla, että tietä ylittävät rouvat pelästyivät.
”Tiedän kyllä riskit, enkä tahtoisi vaarantaa asemaasi, mutta näen, kuinka paljon piileskely kuormittaa sinua”, Thomas puhui viimein mietteliäänä, ja ihailin hänen kypsää sävyään, sillä olin itse varsin kohtalokkaassa mielentilassa. ”Oletko ajatellut, että otat kenties asiasta liikaa paineita? Niin kauan kuin kukaan ei voi todistaa mitään, olemme turvassa. Se, että vietämme aikaa kaksin, tai jos käteni on olallasi, ei kerro muille mitään muuta kuin sen, että olemme hyviä ystäviä.”
Tiesin hänen olevan oikeassa, mutta kaikki oli minulle uutta. Tarvitsin aikaa sopeutua, totuttautua ajatukseen. Charlotte käsipuolessani minun ei ollut tarvinnut ajatella sellaista – sitä, missä saatoimme koskettaa toisiamme, tai jos katseemme kuvastivat kiintymystä. Sitä, jos tanssitin häntä koko maailman edessä, tai pyyhkäisin hiuskiehkuran hänen korvansa taakse.
”Etkö näe, että palvon sinua, Reece?” Thomas jatkoi hiljaa. ”Ja kaipaan sinua rinnalleni, kaipaan kosketustasi. En kenenkään muun.
Sinä olet muusani, ja olet kauneinta mitä tiedän.”
Käännyin häkeltyneenä katsomaan häntä ja hänen tummia, rehellisiä silmiään, jotka yhä katsoivat minua vakavina. Kukaan ei ollut koskaan puhunut minulle sillä tavoin, niin kauniisti ja haavoittuvasti, varsinkaan sen jälkeen, kun olin juuri käyttäytynyt kuin kateellinen lapsi. Tunteen palosta hänen katseessaan ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se sai sykkeeni kiihtymään, ja hetken häntä tuijotettuani harpoin hänen luokseen ja vedin hänet rinnuksista syvään suudelmaan.
Tavaratalo oli luultavasti jo tyhjillään, ja vaikka se olisikin ollut yhtä kiireinen kuin päivisin, olisin tehnyt sen silti.
”Olet aivan liian hyvä minua kohtaan”, sanoin hiljaa ja täynnä katumusta purkauksestani. ”Ja luulenpa, että olet oikeassa. Liiallisesta varovaisuudesta kärsimme vain me itse, mutta…anna minulle aikaa, pyydän.”
Silitin hänen poskeaan peukalollani ja annoin sormenpäideni tavoittaa hänen tummat hiuksensa.
Thomas nyökkäsi ja ilahtui poikkeuksellisen rohkeista huomionosoituksistani. Hän antoi kättensä liukua pitkin varttani, kunnes ne tavoittivat lantioni. Sitten hän veti minut vasten omaansa, saaden minut henkäisemään terävästi siitä, mitä tunsin.
”Ah – älkäämme kuitenkaan koetelko hyvän onnemme rajoja”, virnistin vasten hänen huuliaan. ”Ei täällä.”
”
Aye, olet oikeassa”, hän naurahti lämpimästi ja antoi kevyemmän, nopean suukon huulilleni ennen kuin päästi minut irti. ”Voimme säästää sen myöhemmälle.”
”Luojan kiitos siitä, että lähdemme maalle. Tämä kaupunki on liian pieni meille”, puuskahdin kuumissani. ”Tämä
maailma on liian pieni meille.”
~
Käänsin kylkeäni, ja havahduin yhtäkkiä johonkin. Avasin silmäni hämärässä makuuhuoneessa ja tajusin olevani yksin vuoteessa. Olin käyttänyt tilaisuuden yöpyä Thomasin huoneistossa sen varjolla, että matkustaisimme seuraavana aamuna. Ruskea matkalaukkuni makasi odottavana salonkiin johtavan oven vieressä, joka oli raollaan.
Kuulin jonkinlaista liikettä, ja arvelin Thomasin olevan salongissa. Oliko hän jälleen herännyt keskellä yötä?
Uskoin, että sitä tapahtui säännöllisesti. Joinakin päivinä hän oli vaikuttanut uupuneelta.
Nousin hiljaa sängystä ja verhosin itseni siniseen aamutakkiini, jonka jälkeen astelin varovasti raollaan olevan oven luo.
Salongin ikkunasta siivilöityvä katulampun valo heijastui pöydällä olevasta puolityhjästä brandylasista. Thomas istui pyöreän ruokapöydän ääressä. Hän oli painanut päänsä käsiinsä ja kuulin hänen henkäisevän terävästi muutaman kerran.
Tajusin hänen kyynelehtivän hiljaa.
Käsitin samassa todistavani jotain hyvin yksityistä, ja olin kahden vaiheilla. En tahtonut nöyryyttää häntä, mutta samalla säälin häntä.
”Thomas…” sanoin hiljaa päätöksen tehtyäni, mutta kaduin sitä välittömästi nähdessäni hänen reaktionsa.
Hän ponkaisi ylös pöydän äärestä selin minuun, ja pyyhki raivokkaasti silmäkulmiaan, kävellen sitten salongin avonaisen ikkunan luo. Hän ei halunnut minun näkevän itseään sellaisena.
”Herätinkö sinut?” hän kysyi olkansa yli ja selvitti kurkkuaan.
”Huomasin, ettet ollut vierelläni”, vastasin ja jäin seisomaan makuuhuoneen oviaukkoon, sillä tahdoin antaa hänelle tilaa. ”Näitkö jälleen painajaisia?”
”En saanut unta. Katsoin sinun nukkuvan aikani, ennen kuin nousin”, hän vastasi, ja kääntyi viimein puoleeni koottuaan itsensä, yrittäen pientä hymyä. ”Ajattelin että tilkka brandya auttaisi.”
Vaisusta hymystä huolimatta hänen kasvonsa näyttivät piinatuilta, ja hän vaikutti väsyneeltä. Olin huolissani hänestä. Tiesin, että merellä tapahtunut ei ollut päästänyt häntä otteestaan, ja se vaikutti vaivaavan häntä enemmän, kuin hän tahtoi antaa ymmärtää.
Astelin hitaasti lähemmäs ja ojensin hänelle käteni kysyvänä.
”Oletko valmis yrittämään uudelleen yhdessä?”
Thomas harkitsi hetken kädet aamutakkinsa suurissa taskuissa, ja tarttui sitten hymähtäen käteeni, antaen minun vetää itsensä takaisin makuuhuoneeseen.
Kun olimme liukuneet peiton alle, kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Hän asetti päänsä rintakehälleni kuin eksynyt lapsi, painoi kasvonsa vasten paljasta ihoani hengittäen sisään tuoksuani, ja antoi minun hyväillä taipuisia hiuksiaan. Se oli yritykseni lohduttaa, mutta en tiennyt mitä sanoa avaamatta vanhaa haavaa uudemman kerran.
Taistelin unta vastaan, kunnes tunsin hänen nukahtavan vasten itseäni, tyynenä ja rauhallisena.
Ainakin hetken hän olisi turvassa.
~
Tunsin itseni erinomaisen hyväntuuliseksi astellessamme kohti Paddingtonin juna-asemaa seuraavana aamuna. Päivä oli valjennut jälleen hyvin aurinkoisena, linnut lauloivat moottorien hurinan ja hevosten kavioiden kopseen yli katujen varsilla, ja tunsin oloni huomattavasti kevyemmäksi saadessani viimein jättää tukahduttavan Lontoon töineen taakseni.
Hyvään tuuleeni vaikutti myös se, että Thomas oli tehnyt minulle häkellyttäviä asioita heti herättyämme, enkä voinut pyyhkiä typerää virnettä kasvoillani, kun tervehdimme lipputiskin asiakaspalvelijaa.
”Joku luulee sinun kohta aloittaneen aamusi shampanjalla”, Thomas kiusoitteli ja tönäisi minua huomaamattomasti, sillä nauru oli herkässä sinä aamuna.
Nojauduin hänen puoleensa ja mutisin hiljaisella äänellä.
”Se ei ehkä ollut shampanjapullo joka purkautui, vaan jotain vallan muuta.”
”Mies hyvä!”
Nousimme naureskellen junaan ruuhkaiselta, höyryiseltä laiturilta ja työnsimme matkalaukkumme ja Thomasin sellokotelon matkalaukkutelineelle ennen kuin istuuduimme vierekkäin junaosastossa, jonka olimme ainakin toistaiseksi saaneet täysin omaksemme.
Halusin näyttää Thomasille olevani olevani valmis yrittämään huolettomampaa suhtautumista siihen mitä välillämme oli, etenkin nyt, kun saisimme viettää kokonaisen viikon omillamme. Halusin hänen tietävän, kuinka paljon hän merkitsi minulle kiireisessä, velvollisuuksien täyttämässä elämässäni. Kuinka paljon olisin valmis joustamaan, niin kauan, kuin emme olleet vaarassa paljastua.
Junassa keskustellessamme hieroin hänen olkaansa, kosketin hänen polveaan, ja kuiskin suloisia turhuuksia hänen korvaansa. Vastaanotto oli juuri niin ilahtunut kuin olin osannut odottaakin.
Kun Lontoon tiiviisti rakennetut tiilitalot lipuivat ohi ja maisema muuttui vihreiden peltojen ja niittyjen valtaamaksi kesän tyyssijaksi, tunsin miellyttävän raukeuden laskeutuvan ylleni. Tajusin, kuinka paljon olin uuvuttanut itseäni töideni parissa palattuani Amerikasta, ja tiesin kyllä miksi olin tehnyt niin.
Thomasin lukiessa päivän sanomalehteä tunsin raukeuden muuttuvan lempeäksi väsymykseksi, ja torkahdin vasten hänen vahvaa olkaansa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Itseäni häiritsee joskus slashissa sellainen trooppi, joissa toinen on jotenkin automaattisesti paljon dominoivampi ja toinen enemmän vietävissä (ei siis sillä, etteivätkö jotkut omista OC:stäni olisi sellaisia, mutta en halua jatkuvasti pudota samaan kuvioon). Tässä tarinassa olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että Mauricella ja Thomasilla on kummallakin omat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotka tulevat esiin eri tilanteissa, mutta kumpikaan heistä ei ole erityisen alistuva luonne. Tähän vaikuttaa toki myös ajankuva – ns. naisen rooliin heittäytyminen nähtiin melko sopimattomana, ja ”miehinen ylpeys” voi olla vähän koetuksella jos tulee kohdelluksi sellaisena.
Thomas on kuitenkin sosiaalisesti ulospäinsuuntautuneempi ja johdattelevampi, kun taas Mauricella on ehkä enemmän sellaista hiljaista vahvuutta ja terävyyttä
Hän on siis ehkä aavistuksen passiivisempi luonne, joka tykkää tarkkailla ennen kuin toimii, mutta osaa kyllä pitää ohjat käsissään ihan ammattinsakin puolesta. Thomas taas on ehkä sisäisesti yllättävänkin herkkä taiteilijasielu.
P.S. Kyllä, päätin että englantilainen ilmaus
sweet nothings on suomeksi suloisia turhuuksia xD
