11.Sinä yönä olimme uineet sydämemme kyllyydestä. Se oli tuntunut jonkinlaiselta puhdistautumisrituaalilta – jollain tapaa tunsin itsekin olleeni lähempänä niitä, jotka menetimme, niitä, jotka jäivät mereen ikuisesti. Olin sukeltanut, antanut mustan meren ympäröidä kehoni ja antanut aaltojen kuljettaa minua kohti rantaa, kuin ne olisivat sanoneet, että kuuluimme elävien joukkoon. Toivoin, että tuon jaetun, vapauttavan kokemuksen jäljiltä Thomas voisi jatkaa elävien kirjoissa ilman syyllisyyttä.
Takaisin maataloon saavuttuamme olimme kumpikin olleet lopen uupuneita, minä litimärkä vaatteineni, ja olimme nukkuneet syvemmin kuin kertaakaan huhtikuun jälkeen. Havahduin vasta puolilta päivin, kun aurinko oli jo korkealla, ja löysin Thomasin ilokseni yhä nukkumasta vierelläni. Hänen silmäripsensä värähtelivät hieman hänen nähdessään unta, mutta hän hengitti levollisesti.
Tarkkailin hänen piirteitään häpeilemättä, sitä kuinka taipuisat hiukset olivat lähes kihartuneet merivedessä ja putoilleet hänen otsalleen yön aikana, kuinka leveä rintakehä kohoili syviin henkäyksiin. Annoin katseeni seurata rintalihasten välissä olevaa karvoitusta, joka jatkui alavatsalla ja päättyi kriittisellä hetkellä ohuen peiton reunaan. Toinen käsivarsi oli rennosti koukussa hänen päänsä yläpuolella, ja hänen selällään makaava asentonsa aamun valossa muistutti minua jonkinlaisesta renesanssin ajan maalauksesta – oli käsittämätöntä, kuinka jokin niin viaton ja puhdas saattoi olla niin aistillista. Jopa unessaankin hän onnistui viettelemään minut.
Kun hän sitten alkoi hiljalleen liikehtiä tavalla joka viesti siitä, että hän oli heräämässä, huomasin hänen vaistomaisesti kurottavan kohti minua. Tartuin hänen käteensä ja sivelin ruskettunutta kämmenselkää peukalollani. Hymy kohosi hänen suupieleensä ja hän raotti silmiään hieman.
”Oletko hereillä ennen minua?” hän mumisi huvittuneena.
”Siltä vaikuttaa”, virnistin hellästi. ”Taisit kerrankin nukkua läpi yön?”
”
Aye, uimisella on sellainen vaikutus”, hän vastasi ja venytteli nautinnollisesti, asettaen käsivartensa rennosti päänsä taakse kuten hänellä oli tapana – asento, joka heijasti hänen luottavaista, avointa luonnettaan. ”Ja luulen, että tällä kertaa siinä oli jotakin syvällisempää.”
”Minäkin tunsin sen”, jouduin myöntämään, vaikkei minua yleensä hengellisyydestäni tunnetukaan. ”Ja täytyy sanoa, että olen vallan ylpeä sinusta. Olet rohkea mies, vaikka olenkin yhä sitä mieltä, että olisit voinut kertoa minulle suunnitelmistasi.”
Thomas soi minulle pahoittelevan virnistyksen – asia oli jo selvitetty, ja tiesin kuinka aidosti pahoillaan hän oli ollut siitä, että oli saanut minut huolestumaan. Niinpä omakin huomautukseni oli lähinnä kiusoittelua.
”Olemmeko siis tehneet sovinnon meren kanssa?” kysyin vakavoituen hieman.
Thomas mietti hetken ja katseli kohti katon puuparruja.
”Luulen niin. Meri ei ole paha tai hyvä”, hän vastasi pohtivaan sävyyn. ”Se vain on. Kaikki, mitä siihen kohdistamme, on vain omassa päässämme. En usko, että koskaan pääsen täysin eroon näistä mielleyhtymistä, mutta luulen, että tästä on helpompi jatkaa eteenpäin.”
Nyökkäsin hyväksyvästi, enkä tahtonut jatkaa aiheesta, sillä jokin hänessä vaikutti toden totta kevyemmältä sinä aamuna. Oli kuin varjo olisi kohonnut hänen kasvoiltaan hyvin nukutun yön jäljiltä – varjo, johon olin kenties niin tottunut huhtikuun jäljiltä, etten ollut edes tajunnut sen olemassaoloa. Thomas käänsi katseensa minuun ja kohottautui kyynärpäänsä varaan.
”Reece…” hän aloitti ja katsoi minua jollain tapaa punnitsevasti. ”Kun palaamme Lontooseen, on eräs paikka jonne haluaisin viedä sinut. Eräs pubi.”
Kohotin kulmiani uteliaana, sillä hänen äänensävyssään oli jotain poikkeavaa, mutta hän ei tarjonnut lisäselvityksiä.
”Toki”, vastasin ja tutkailin häntä hieman kysyvänä. ”Jos en suinkaan ole aivan väärässä, vaikuttaa siltä, että on jokin tietty syy, miksi haluat viedä minut sinne.”
Thomas tyytyi hymyilemään hieman salaperäisesti, ja heittäytyi takaisin selälleen. Hän näytti siltä, ettei mikään mahti maailmassa olisi voinut pilata hänen hyvää tuultaan sinä päivänä.
Kahden päivän kuluttua istuimme aamujunassa Lontooseen. Katselin ulos ikkunasta kohti maisemia, jotka muuttuivat vähä vähältä asutetuimmiksi, ja tunsin oloni levänneeksi irtiottomme jälkeen ja valmiiksi vastaamaan mihin tahansa, mitä lähestyvä syksy toisi mukanaan.
Olisi toki neuvoteltava yksityisoikeuksien ostamisesta erään amerikkalaisen musiikinlevyttäjän fonografijulkaisuihin ja solmittava mainossopimuksia, mutta se kaikki tuntui lastenleikiltä nyt kun olin saanut maistaa elämää ilman tavanomaisuuksien kahleita, vailla velvollisuuksia, ja palaisin Lontooseen mieli täynnä kutkuttavia salaisuuksia, joita herrainkerhon ja puuduttavien yritysillallisten herrasmiehet eivät koskaan saisi tietää.
~
Thomasin oli määrä palata Lancashireen sunnuntaina, mutta sitä ennen hän tahtoi toteuttaa suunnitelmansa pubivierailusta, josta oli minulle maininnut. Niinpä kävelimme lauantai-iltana pitkin itäisemmän Lontoon sivukujia, kaukana omilta kotikulmiltani.
Olimme juuri syöneet illallista rauhallisessa ravintolassa, ja ottaneet sen jälkeen Thomasin johdolla vaunut alueelle, jossa ei ensi näkemältä näyttänyt juuri olevan muuta kuin köyhänpuoleista asutusta. Katselin ympärilleni hämärässä hieman levottomana, sillä sokkeloiset, nuhjuiset kadut näyttivät vain kapenevan.
”Oletko varma, että olemme oikeassa paikassa?” kysyin ja kohotin katseeni kohti yläpuolella roikkuvia pyykkilankoja lakanoineen, ja kuulin jostakin aukinaisesta ikkunasta lapsen lohdutonta itkua.
”Täysin varma”, Thomas nyökkäsi itsevarmasti, ja kääntyi seuraavasta kadunkulmasta oikealle.
Edessämme oli helpotuksekseni hieman parempikuntoisia taloja, ja katu oli valaistu.
”Joko aiot kertoa minulle, miksi tämä pubi on niin erityinen?” kysyin uteliaana seuratessani hänen vanavedessään, kun ohitimme vanhan keppiin tukeutuvan miehen vaimoineen.
Thomas pysähtyi ja varmistui siitä, että pariskunta oli edennyt kuulomatkan päähän.
”Olet varmaankin joskus kuullut, että tietynlaiset miehet kokoontuvat salaa yhteiskunnan selän takana?” hän kysyi hiljaisella äänellä. ”No – tämä on sellainen paikka. Halusin viedä sinut jonnekin, jossa voimme hengittää, kuten Kentissä.”
Olin kyllä joskus lukenut salapubeista, mutta yleensä sain tietää niistä vain siinä yhteydessä, kun lehdessä julkaistiin poliisin pidättäneen miehiä sodomian harjoittamisen tai siihen kannustamisen vuoksi. Tunsin levottomuuden ja pienen vastahakoisuuden kasvavan sisälläni. En ollut koskaan kuvitellut astuvani sellaiseen paikkaan, lähinnä koska olin kieltänyt taipumukseni vuosikausien ajan.
”Oletko varma, että se on hyvä ajatus? Jos joku näkee minut siellä, tai jos poliisi…”
”Tämä paikka on sivistyneimmästä päästä”, Thomas vakuutteli ja soi minulle vastustamattoman hymynsä. ”Luota minuun. En veisi sinua sinne, ellen olisi varma siitä, että saamme olla rauhassa.”
”Hyvä on”, huokaisin lyhyen harkinnan jälkeen. Olin jo oppinut, että saatoin luottaa hänen arvostelukykyynsä, ja osa minusta oli kieltämättä utelias. ”Kuinka sait tietää paikasta?”
”Eräältä entiseltä soittajatoveriltani”, Thomas vastasi, kun jatkoimme kävelyämme pitkin hiljaista syrjäkujaa. ”Hän on…” Thomas vaiensi ääntään hieman. ”
Sellainen, tiedäthän. Täysin miehiin päin.”
Minua huvitti kuinka salamyhkäisesti hän yhtäkkiä puhui, ottaen huomioon, että kuuluimme aiemmasta taustastamme huolimatta niin sanotusti samaan kerhoon.
”Kuinka skandaalinomaista!” en voinut olla murjaisematta.
”Tiedän”, Thomas leikki mukana ja yritti tukahduttaa virneensä. ”Suorastaan järkyttävää. Joka tapauksessa… Sain tietää tästä paikasta hänen kauttaan. Ja ennen kuin kysyt – ei, hän ei ole sama miekkonen, jonka aikoinaan tunsin läheisemmin.”
Naurahdin hieman, sillä oli kuin hän olisi lukenut ajatukseni. Olin hyvin tietoinen siitä, mitä hän oli erään pianistin kanssa tupannut puuhastelemaan, enkä ollut varma olisinko valmis kohtaamaan hänen aiempaa
ystäväänsä.
”Ja tietääkö hän, että olet…?”
”En ole varsinaisesti mainostanut asiaa”, Thomas kohautti olkiaan, ”mutta se tuskin oli vaikeasti pääteltävissä, sillä halusin hänen näyttävän paikan minulle.”
Kohotin kulmiani hieman.
”Koska harkitsin tuovani sinut tänne”, hän painotti nähtyään kyseenalaistavan ilmeeni. ”Halusin varmistua siitä, että ympäristö olisi...sopiva.”
”Sopiva mihin?”
”Sopiva sinulle”, Thomas naurahti ja katsoi minua kiusoitellen. ”Piti tarkistaa, että palmut olivat oikeissa nurkissa ja sen sellaista. Makusi kun saattaa olla aavistuksen hienostuneempi kuin muilla ystävilläni.”
Älähdin närkästyneenä ja aavistuksen nolostuneena. Oli totta, että saatoin arvostella kahviloita ja ravintoloita melko matalalla kynnyksellä, koska olin kenties tottunut liian hyvään, mutta olin samalla hyvin kiitollinen siitä, että hän näki vuokseni sellaista vaivaa, ja halusi varmistua siitä, että viihtyisin.
”Et aio koskaan lakata muistuttamasta minua siitä, vai mitä?”
Thomas pudisti päätään ja virnisti.
”Mutta joka tapauksessa – älä odota liikoja. Tämä pubi on tehty palvelemaan pääasiassa yhtä tarkoitusta. Turvapaikaksi.”
Saavuimme viattoman näköisen, rautakaiteisen kellariportaikon luokse, jossa ei ollut minkäänlaista kylttiä, ja Thomas johdatti minut alas mitäänsanomattomalle puuovelle, jonka takaa kuulin vaimeaa musiikkia. Se näytti vanhalta palvelusväen sisäänkäynniltä, mutta kun Thomas avasi oven, kuulin, että sisätiloissa oli paljon puheensorinaa ja eläväinen musiikki sen kuin voimistui.
Tajusin meidän olevan hämyisessä ja savuisessa kellaripubissa, joka oli hämärästi valaistu ja yllättävän suosittu. Aistin tavallisesta poikkeavan ilmapiriin välittömästi: Asiakaskunta muistutti päällisin puolin herrainkerhoa, sillä ainuttakaan naista ei ollut näkyvissä – kunnes huomasin erään henkilön, jota luulin ensin naiseksi, ennen kuin tajusin, että kyseessä olikin mies naisen pukineissa. Pari miehistä sen sijaan oli ilmiselviä
dandyja riikinkukkomaisine asusteineen, tai herkkiä runoilijatyyppejä, sellaisia, joita poikakoulussa tönittiin herkeämättä. Koko pubista välittyi boheemi vaikutelma, ja asiakaskunta vaikutti kattavan kaikki yhteiskuntaluokat.
Thomas virnisti ilmiselvälle häkellykselleni ja johdatti minua kohti pyöreitä pöytiä, joiden ääressä istui joitakin asiakkaita yksin tai pienissä seurueissa, ja joista moni kuunteli huoneen takaosassa olevan pienen orkesterin ilomielistä soittoa savuke kädessään.
Eräs keski-ikäinen savuketta polttava mies kiinnitti katseensa minuun ohittaessani hänet ja tarkkaili minua julkeasti päästä varpaisiin. Olin kokenut sellaista vain kerran aiemmin – eräs nuori mies oli silmäillyt minua hieman samaan tapaan ollessani kihlajaismatkallani Italiassa, mutta vanhemman miehen tuijotus oli kuitenkin niin häpeilemätöntä, että otin sen jo loukkauksena.
”Huomaatko, kuinka saat päitä kääntymään?” Thomas kehräsi ohimennen korvaani huonessa vallitsevan puheensorinan ja musiikin yli. ”Olet kaunis, Reece.”
Hänen huoleton lausahduksensa sai minut häkeltymään niin kovasti, etten osannut vastata siihen mitään. En ollut koskaan varsinaisesti ajatellut sitä, miltä näytin muiden miesten silmissä. Olin tottunut siihen, että menestystäni mitattiin niissä piireissä lähinnä rahan ja taloudellisen vallan perusteella.
Valikoimme itsellemme tyhjän pöydän läheltä vasenta seinää, jotta saisimme hieman yksityisyyttä, mutta olimme kuitenkin hyvässä näköyhteydessä nelihenkiseen orkesteriin.
”Näetkö viulistin? Hän on tuttavani, josta kerroin sinulle”, Thomas sanoi ja nyökkäsi kohti pianistin vieressä seisovaa varhain harmaantunutta miestä. ”Minun täytyy käydä tervehtimässä häntä, kunhan saan tilaisuuden.”
Olin vastaamassa jotakin, mutta samassa huomioni vei jokin, joka tapahtui hämärän seinustan vieressä muutaman metrin päässä meistä: Kynttilällä valaistun pöydän ääressä istui kaksi mieshenkilöä sylikkäin, ja he suutelivat toisiaan vallan intohimoisesti, piittaamatta lainkaan mahdollisesta yleisöstä.
Se oli ensimmäinen kerta kun näin sellaista elämässäni. Toinen miehistä oli nuori ja punatukkainen, ja näytti tavanomaiselta työläiseltä, kenties jonkinlaiselta juoksupojalta, ja häntä sylittelevä mies oli jonkin verran vanhempi, tummilla, kihartuvilla hiuksilla. Juuri muuta en heidän piirteistään erottanutkaan, sillä heidän kasvonsa katosivat toistensa varjoihin.
Ensimmäinen reaktioni oli kiusaantuneisuus, sillä tapahtuma tuntui hyvin yksityiseltä ja poikkeukselliselta siitäkin huolimatta, että harrastin itse samaa suljettujen ovien takana, mutta samalla oli varsin vapauttavaa nähdä sellaista. Valehtelisin väittäessäni, ettei sitä ollut muutenkin miellyttävä katsella.
”Olet unohtanut suusi auki”, Thomas huomautti huvittuneena. ”Tahdotko kenties liittyä heidän seuraansa?”
”Mitä?” havahduin ja käännyin hänen puoleensa. ”En tietenkään! Se on...väärin”, jupisin hieman häkeltyneenä.
Thomas kohotti toista kulmaansa.
”Julkisesti, tarkoitan”, lisäsin. ”Se ei ole sopivaa käytöstä edes naisen ja miehen välillä.”
”Täällä kukaan ei tuomitse”, Thomas sanoi tyynesti. ”Siitä puheen ollen – Suosittelen välttämään vesiklosettia”, hän nojautui puoleeni hieman vaikeana, ”tai jos sinun on siellä käytävä, valmistaudu siihen mitä saatat nähdä tai kuulla.”
”Tarkoitatko, että jotkut miehet…?” en saanut lausetta loppuun ja vain tuijotin häntä tyrmistyneenä.
Thomas nauroi ilmeelleni.
”Reece, rakas – ulkokuorestasi huolimatta olet toisinaan maailman viattomin olento”, hän sanoi ja taputti pöydällä lepäävää kättäni nopeasti. ”Joillekin heistä tämä on ainoa paikka toteuttaa itseään. Sinä ja minä olemme olleet onnekkaampia.”
Myönsin hänen olevan oikeassa, ja tajusin samassa, että hän oli juuri kutsunut minua rakkaakseen julkisesti. Aikaisemmin olin kuullut sanan kuiskattuna korvaani vain yön pimeinä tunteina. Jokin lämmin tuntui leviävän rintakehässäni, ja vein samassa oman käteni hänen kädelleen, enkä päästänyt irti.
Täällä kukaan ei tuomitse, kaikui yhä korvissani.
Thomas puristi kättäni kiitollisena ja katsoi minua hetken mietteliäänä. Hänen silmissään kyti jokin.
”Tanssi kanssani, Maurice.”
”Mitä?”
”Niin kuin tanssimme maalaistalossa. Täällä ja nyt.”
Vilkaisin levottomana kohti orkesterin eteen muodostunutta pientä tanssilattiaa – aluetta, josta pöydät ja tuolit oli raivattu pois, ja jossa nyt yhtäkkiä tanssahteli muutamia herrasmiehiä yksin tai yhdessä varsin vapautuneeseen tyyliin. Oli selvää, että väkijuomat olivat virranneet. Valaistus oli hämärä, kasvoja oli vaikeaa erottaa.
”Hyvä on”, vastasin suu kuivana, täynnä kasvavaa uskallusta ja siirsin katseeni takaisin Thomasiin. ”Tehdään se.”
”Odota tässä!” hän sanoi innostuneena ja ponkaisi ylös.
Näin hänen harppovan tanssilattian poikki puhuttamaan viulua soittavaa tuttavaansa. He tervehtivät lämpimästi ja kättelivät kun orkesteri oli saanut kappaleensa loppuun, ja keskustelivat lyhyen aikaa. Sitten Thomas palasi luokseni hymyssä suin.
Naurahdin ääneen, kun kvartetti alkoi soittaa Irving Berlinin sävelmää, josta oli tullut meille hyvin merkityksellinen.
”Saanko siis luvan?” Thomas kysyi ja kumarsi leikillisen kohteliaasti, kuin olisi ollut sijaishallitsijoiden aikakaudelta.
”Tule sitten”, sanoin ja lähes työnsin hänet edelläni pöytien ja tupakoivien miesten välistä hämärälle tanssilattialle. Tunsin heidän katseensa niskassani.
Koin oloni harvinaisen kapinalliseksi. Ympärillämme oli joitakin yksittäisiä miehiä, ja miehiä jotka tanssahtelivat keskenään, aivan liian lähekkäin. Ilmassa tuoksui savu, alkoholi ja hiki. Jos joku tuttavani olisi ollut paikalla, tai jos virkavalta olisi tehnyt ratsian pubiin… Ravistelin uhkakuvat mielestäni ja annoin Thomasin lähteä viemään minua iloisen sävelmän tahtiin. Sävelmän, jonka liitin ainoastaan häneen ja ensimmäiseen yöhöni hänen kanssaan.
”Hon', hon', take a chance, One, one little dance…”Thomas lauloi pätkiä kappaleen sanoituksista korvaani, samalla kun heiluimme ja pyörimme ponnekkaasti muiden tanssijoiden seassa ragtime-tyyliin, ja sai minut virnistämään, sillä sanat olivat kuin luotu tanssihetkeämme varten.
”Everybody's doin' it, doin' it… Everybody’s doing it now.””Ainakin vesiklosetissa, jos sinua on uskominen”, en voinut olla lisäämättä, ja sain Thomasin purskahtamaan täyteläiseen nauruun.
Olimme kumpikin jo hengästyneitä, kun kappaleen viimeiset tahdit kajahtivat ilmoille. Seuraavaksi alkava kappale oli huomattavasti rauhallisempi, ja vedin Thomasin lähemmäs itseäni. Olin vakaasti päättänyt viedä sen tanssin, ja hän antautuikin otteeseeni yhtä mutkattoman sulokkaasti kuin Charlotte aikoinaan, mutta yhäkin sopivammin, vaikka oli entistä kihlattuani huomattavasti suurempikokoisempi.
Hellä läheisyys sai minut aavistuksen kiusaantuneeksi, sillä siinä missä edellisen kappaleen nopeatempoisuus ja iloisuus oli pitänyt kehomme etäämmällä toisistaan, tämän kappaleen hitaus toi ne tuttavallisesti yhteen. Julkisesti.
Yritin olla ajattelematta asiaa. Asetin poskeni vasten hänen poskeaan ja aloin ohjailla hänen liikkeitään. Vein häntä eteen ja taakse, pyöräytin meidät hitaasti ympäri muutamaan otteeseen, ja hän seurasi liikkeitäni pehmeästi kuin varjo.
”Emme voi ottaa tätä tavaksi”, mutisin hiljaa.
”Muista, että joskus muinoin tämä on ollut hyväksyttyä”, Thomas kuiskasi korvaani ja tiukensi otettaan vyötärölläni. ”Ehkä se tulee olemaan sitä tulevaisuudessakin.”
En voinut kuvitella muutoksen tapahtuvan kovin nopeasti, mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Asioilla ja näkökulmilla oli tapana muuttua. Kenties aikamme vielä tulisi – joko silloin kun olisimme vielä tässä maailmassa, tai sen jälkeen. Hän oli joka tapauksessa näyttänyt minulle, että emme olleet yksin, ja että oli mahdollista venyttää niitä rajoja, jotka Englantilainen yhteiskunta oli meille asettanut.
Tilaa laattalattialla ei ollut paljoa, ja törmäilimme välillä vasten joitakin humaltuneita miehiä, mutta oli kuin kaikki ympärillämme olisi hälvennyt pois tanssimme ajaksi. Tunsin vain kehomme, jotka liikkuivat sulavan vaistonvaraisesti yhdessä musiikin tahtiin, ja saatoin aistia koko hänen elävän, lämpimän sielunsa jokaisella aistillani. Oli ihmeellistä, kuinka oikealta se kaikki tuntui, aivan kuin olisimme osanneet ennakoida toistemme liikkeitä; Ihmeellistä, kuinka hänen lempeä, hämärässä välkehtivä katseensa tuntui näkevän minut juuri sellaisena kuin olin.
Koin äkillistä tarvetta suudella hänen poskeaan, ja kun tein niin, tunsin hänen otteensa tiukentuvan ympärilläni, kuin hän ei tahtoisi koskaan päästää irti.
”Oletko varma, ettet halua tanssahdella kanssani vesiklosettiin ennen kuin lähdemme?” Thomas vitsaili mumisten, ja tunsin hänen kämmenensä pyyhkäisevän takamustani ohimennen.
”Turha luulo”, puuskahdin. ”Emmeköhän ole koetelleet rajojamme jo tarpeeksi.”
”
Aye, olet joka tapauksessa tervetullut huoneistooni”, Thomas jatkoi veitikkamaisesti. Hän painautui puhumaan hiljaa korvaani, ääni täynnä hunajaista lämpöä kun lantiomme keinuivat tasatahtiin hitaan sävelmän mukana: ”Viimeinen yö vähään aikaan, vai mitä? Toistaisin mielelläni sen mitä teimme viimeisenä päivänämme Kentissä.”
Miellyttävä hulmahdus kulki kehoni lävitse muistellessani tuota iltaa, ja tunsin lemmen nousevan. Tuskin maltoin odottaa, että tuntisin hänen huultensa ja kielensä viettelevän kosketuksen päivän päätteeksi. Ja kenties hän antaisi minun jälleen palvoa kauniita käsiään.
~
Sunnuntai koitti, samoin myös väliaikaisten jäähyväistemme aika. Thomas oli löytänyt itselleen sopivan asunnon Holbornista, mikä oli ilahduttavan etäisyyden päässä omasta Bloomsburyn kaupunkiasunnostani – hän ei koskaan sanonut sitä ääneen, mutta epäilin lyhyehkön välimatkan vaikuttaneen valintaan.
Hyvästit tuntuivat kummallisilta. Tunsin jälleen tutun uppoavan tunteen rinnassani, kun tiesin, että hänet riistettäisiin luotani, ja se aiheutti mielessäni epämääräistä levottomuutta. En ollut koskaan ollut erityisen taipuvainen läheisriippuvaisuuteen, mutta huhtikuun tapahtumat olivat jättäneet sieluuni hänen muotoisensa arvet. Se välittyi ilmeisesti myös kasvoiltani, sillä Thomas katsoi minua lempeästi.
”Vain muutama viikko, Reece-hyvä”, hän sanoi hyväntuulisesti. ”Sitten minustakin tulee Lontoolainen. Saatan hädin tuskin uskoa sitä itsekään.”
”Maalaispoika on kavunnut korkealle”, hymähdin, mutta kiirehdin jatkamaan, kun konduktööri puhalsi pilliin: ”Kirjoita minulle, kun pääset perille”, aivan kuin pelkäisin jotakin kamalaa tapahtuvan matkalla.
”Kirjoitan sinulle heti tänä iltana”, Thomas lupasi ja katsoi minua tavalla, josta tiesin, että ero ei ollut mieluisa hänellekään. ”Nyt minun on noustava junaan, tai se lähtee ilman minua.”
Laiturilla ympärillämme matkustajat nousivat kyytiin ja viimeisiä matkatavaroita kuormattiin. Ojensin Thomasille hänen sellokotelonsa, jota olin kantanut, ja jäin sitten seisomaan toimettomana.
”Näkemiin, sitten”, sanoin typerän muodollisesti ja epäröin hetken, ennen kuin sain tolkutettua itselleni, ettei halaamisessa ollut mitään väärää.
Vedin hänet samassa veljelliseen syleilyyn, johon hän vastasi kiitollisena, rutistaen minua hetken tavaroineen, ennen kuin veti vaunuosaston oven auki, työnsi sisään laukkunsa ja astui kyytiin.
”Näkemiin, Reece”, Thomas sanoi hellästi ikkunasta. ”Pidä uuni lämpimänä.”
Naurahdin, sillä sanonta oli jotain, mitä joku saattaisi sanoa työläisvaimolleen lähtiessään rintamalle. Tiesin kuitenkin mitä se tarkoitti –
odota minua. Kun juna nytkähti liikkeelle puksuttaen ilmaan sakeaa savuaan, heilautin kättäni ja seurasin kun se lähti vetäytymään laiturilta, toverini tumman pään kadotessa junan sisätiloihin.
Samalla outo tunne täytti minut. Olin aina kuvitellut elämämme jatkuvan niin, että asuisimme kumpikin omilla tahoillamme, ja hiiviskelisimme kuin rikolliset toisiamme tapaamaan. Että oli meitä yhdistävä side kuinka voimakas tahansa, olisi itsestäänselvää, että sen pidemmälle emme voineet mennä. Maaseuturetkemme jälkeen olin kuitenkin alkanut käsittämään, että olin ehkä ollut turhan kapeakatseinen.
Viimeistään edellisiltana, kun Thomas oli näyttänyt minulle eräänlaisen turvasataman, olin käsittänyt, että olisi ihmisiä, jotka ymmärtäisivät, paikkoja, jotka säilyttäisivät salaisuutemme. Olisi ehkä sittenkin mahdollista rakentaa elämä, joka hyväksyisi meidät sellaisina kuin olimme.
Juna kaartoi vasemmalle ja katosi lopulta näkyvistä tehdasrakennusten taakse. Käännyin ja lähdin kävelemään hitaasti kohti Bloomsburyä. Loppukesän päivä oli kaunis.
Everybody’s doin’ it now… hyräilin mielessäni täynnä toiveikkuutta.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Tuskinpa tämä on viimeinen kerta kuin kaksikosta kuullaan. Kirjoitan ehkä jossain vaiheessa raapaleita tai haasteisiin osallistumista tai jotain muuta, jossa he voivat esiintyä, koska olen heihin kiintynyt, mutta nyt aion hetkeksi (yrittää) keskittyä muihin tarinoihin
Mielessä on kyllä enemmänkin juonenkäänteitä liittyen heidän menneisyyteensä ja tulevaisuuteensa… Kiitoksia suuresti lukijoille <3
Vihjailin tuolla alussa, että saattaisin julkaista jonkun korkeamman ikärajan one-shotin. Sellainen on itse asiassa olemassa keskeneräisenä, mutta olen ollut iloisesti yllättynyt miten hyvin asioihin voi viitata tällaisessa K-11 -tekstissäkin Sille ei siis ehkä ole varsinaista tarvetta, mutta voipi olla että se silti joskus ilmestyy. Mauricen käsikinkyily saa siinä hieman enemmän sijaa xDP.S. Linkkasin jo kivan pianoversion tästä paljon puhutusta kappaleesta Titanic-tarinan yhteyteen, mutta jos joku on utelias tästä vuoden 1911 suuresta hitistä niin tässä on salonkiversio samasta biisistä. Tuubista löytyy myös mm. julkaisuvuonna nauhoitettu versio jossa se lauletaan duettona vähän muutetuin sanoin.
