Tekstin nimi: Paluu saareen
Ikäraja: S
Genre/trope: draama, lievä angst, hurt/comfort
A/N: viime kesänä kirjoittelin tekstit
Saarilapset (S) ja
Sadesaari (S).Kävin tänään mökillä, jota vastapäätä näitä tekstejä inspiroinut pieni mökki sijaitsee ja se muistutti minua saarilapsista, jotka putkahtivat päähäni viime kesänä. Toivottavasti pidät tekstistä!
Saari oli edelleen paikoillaan.
Hetken Timo luuli sitä kangastukseksi. Hänellä oli pienenä ollut kirja jossa kerrottiin ihmisistä jotka vaelsivat aavikolla ja kun he olivat tarpeeksi janoisia, he näkivät näkyjä keitaista, joissa ihmiset joivat jääkylmää vettä.
Mutta hän ei ollut aavikolla. Hän souti venettä, joka liikkui eteenpäin tuskallisen hitaasti ja jonka airot hiersivät hänen käsiään.
Olisi ollut helpompaa, jos he olisivat voineet soutaa kolmistaan. Maija oli yrittänyt auttaa alkumatkasta, mutta oli pian ojentanut aironsa hiljaa Timolle ja lysähtänyt paikoilleen. Timo katsoi tytön riutuneita kasvoja eikä sanonut mitään, otti vain airon vastaan vaikka käsivarsia kivisti.
Aarnesta ei ollut auttamaan. Tämä makasi veneen pohjalla riepuihin käärittynä ja nukkui. Ainakin Timo toivoi, että tämä nukkui.
Vene lipui hitaasti läpi harmaan maiseman. Vaikka oli toukokuun loppu, sää oli viileä ja vettä satoi. Se oli heidän pelastuksensa. Kukaan muu ei olisi vielä saaristossa, kukaan ei näkisi pientä soutuvenettä järven keskellä. Pian he olisivat turvassa.
Timo osasi ohjata veneen saareen, isä oli opettanut häntä jo ennen kuin hän meni kouluun. Hän osasi, mutta hän ei pystynyt. Hänen kaikki voimansa menivät airojen pitelemiseen, etteivät ne putoaisi veteen.
Vene kolahti kiviin. He olivat perillä.
Mökki tuoksui kostealta puulta.
Se oli ensimmäinen asia, jonka Maija huomasi. Mökki –tai pitemminkin sauna, rantasauna– oli ollut tyhjillään koko talven. Totta kai se oli kostea.
Se oli kuitenkin ehjä, hän lohdutti itseään. Pukeutumishuoneen ainut ikkuna ei ollut mennyt talven pakkasissa rikki ja ovi oli edelleen paikoillaan. He voisivat edelleen asua täällä.
Maija kääntyi ympäri ja auttoi Timoa tuomaan Aarnen sisälle. Poika oli niin kevyt, että hänet oli helppo kantaa veneestä saunaan.
Talvi kaupungissa oli koetellut heitä kaikkia, mutta eniten Aarnea. He olivat värjötelleet hylätyissä taloissa, tehneet hanttihommia ihmisille joita ei kiinnostanut raportoida karanneista lapsista viranomaisille ja eläneet pienillä rahoillaan ja näpistetyillä tavaroillaan. Kahdesti Aarne oli tullut niin kipeäksi että he olivat jo melkein päättäneet luovuttaa ja ilmoittaa itsensä poliisille, mutta lopulta he olivat selvinneet niukin naukin.
Ja nyt oli kesä ja he olivat palanneet takaisin saareen, josta olivat syyssateiden myötä lähteneet. He olivat palanneet kotiin, Maija ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen.
Hän löysi muutaman klapin viime kesän puuvarastosta ja teki tulen. Onneksi heillä oli mukanaan muutama tulitikku ja kadulta löytynyt sanomalehti. Viime kesällä hänestä oli tullut taitava sytyttämään tulen napauttamalla kiviä yhteen, mutta nyt hän jaksoi hädin tuskin nostaa halkoja kiukaan pesään.
Aarne yski hiljaa. Maija vapisi, mutta kertoi itselleen, että se oli vain helpotusta. Talvi oli vihdoinkin ohi.
Yöllä Timo otti veneen ja souti vastapäiseen saareen.
Hän yritti olla ajattelematta kipua käsissään, kun vene vihdoin kolahti vastapäiseen rantaan. Hän yritti olla ajattelematta jalkojensa vapinaa kun hän nousi rinteen ylös hienoon mökkiin.
Hän yritti olla ajattelematta tyhjää vatsaansa, mutta se oli mahdotonta. Siksihän hän oli täällä. Hän veti avaimen kynnysmaton alta ja astui sisään pimeään mökkiin.
He olivat käyneet täällä viime kesänä muutaman kerran. Mökki heidän saunamökkiään vastapäätä kuului perheelle joka varmaan asui lähellä, he kun kävivät mökillä yleensä vain päiväseltään. Timon äiti olisi kutsunut heitä höveleiksi: he toivat mökkiin paljon tavaraa, jota eivät käyttäneet, ja heittivät roskiin varsin kelvollista ruokaa. Timo arveli, etteivät he koskaan muistaneet, mitä olivat mökille ostaneet ja toivat siksi usein samoja tavaroita. Hän pihisti heiltä kaksi askillista tulitikkuja. Tuskinpa he huomaisivat, heille jäi edelleen kymmenen.
Tulitikkujen lisäksi Timo vei keittiöstä pussillisen kaurahiutaleita, keksipaketin, jauhoja ja paketin suolaa. Tuskin väki niitä kaipaisi, mökki näytti siltä, ettei siellä oltu käyty kuukausiin.
Hän työnsi yhden keksin suuhunsa jo veneessä. Voin, vehnän ja sokerin maku täytti hänen suunsa ja antoi hänelle voimaa soutaa takaisin.
Maija alkoi itkeä, kun näki keksit.
Aamulla Maija keitti kaurapuuron varastetuista hiutaleista.
Se tuntui vatsassa hyvältä, lämmitti ja antoi voimaa päivään. Aarnekin söi melkein kokonaisen kulhollisen, kun Maija oli ensin ohentanut puuroa vedellä.
Aamiaisen jälkeen Maija jätti Aarnen nukkumaan lämpimään saunaan ja meni pukeutumishuoneeseen. Timo oli jo ulkona, raahasi venettä pois rannasta ettei sitä huomattaisi.
Laittaessaan kenkiä jalkaan Maija vilkaisi itseään peilistä.
Hän oli laihtunut. Talvi oli riuduttanut hänet kuten muutkin. Posket olivat lommolla, sinivihreät silmät painuneet syvälle kuoppiinsa. Hänen ruskea tukkansa, joka vielä kesän lopussa oli ollut paksu ja kiiltävä, oli nyt ohut ja roikkui sameana hänen niskassaan.
Maija vilkaisi reppua, jossa he olivat pitäneet tavaroitaan koko talven. Hän haki sieltä sakset.
Sää jatkui koleana, mutta se ei haitannut.
Timo raahasi soutuveneen pieneen metsikköön rannan lähellä. Sieltä se olisi helppo ottaa takaisin käyttöön kun sitä tarvittaisiin, mutta hän toivoi, ettei se näkyisi vastarannalle.
Kun työ oli tehty, hän pyyhki kätensä repaleisiin housuihinsa, ja mietti mitä seuraavaksi, vaikka tiesikin. Ruokaa. Heidän pitäisi etsiä ruokaa.
Keksipaketti oli jo syöty eilen, ja hiutaleita oli vain vähän jäljellä. Jauhoista voisi tietysti tehdä lettuja, mutta mitä sitten? Timo yritti miettiä, mutta tunsi olonsa heikoksi. Puuro oli antanut voimia, mutta hän oli kuluttanut ne loppuun raahatessaan venettä pois rannasta.
Alkusyksystä kaupungista oli vielä ollut helppo löytää ruokaa. Satokausi oli meneillään, ja joka paikassa tuntui olevan hedelmiä, leipää, maitoa. Kiireisillä kauppiailla riitti hanttihommia nuorille pojille, ja he olivat avokätisiä sadon suhteen. Jonkin aikaa heillä sujui hyvin.
Sitten satokausi meni ohi, ja torikauppa hiljeni. Töitä oli edelleen, mutta ne olivat raskaita, ja sellaiset ihmiset jotka työllistivät keskenkasvuisia poikia, eivät aina vaivautuneet maksamaan heille. Kunnollisemmat herrat sen sijaan alkoivat kysellä liikaa.
Sinä olet hyvin nuori, missä sinun vanhempasi ovat?Missä sinä asut, poika?Maija sairastui, sitten Aarne. Maija parani, vaikka olikin laihempi ja kalpeampi kuin ennen. Aarne sen sijaan ei koskaan toipunut kunnolla, hän yski koko talven niin pahasti, että jossain vaiheessa Timo oli jo aikeissa luovuttaa ja ilmoittaa heidät poliisille.
He olivat sinnitelleet, tehneet suunnitelmia ja sitten hylänneet ne. Ja lopulta, kun lehdet viimein puhkesivat, Timo oli päättänyt viedä heidät saareen.
Maija tuli ulos saunasta. Hän näytti jotenkin erikoiselta. Vasta kun hän tuli lähemmäs, Timo tajusi hänen leikanneen tukkansa. Nyt se oli lyhyt kuin pojalla.
Maijalla oli kori käsivarrellaan. Mitä tyttö aikoi oikein kerätä?
Timo puri huultaan. Hänen pitäisi pitää heidät turvassa. Oli ollut hänen ideansa lähteä saareen. Ehkä heidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, etsiä jokin toinen lastenkoti…
Maija tuli hänen luokseen. Tyttö oli kalpea kuin vasta satanut lumi, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat.
“Tule”, tyttö sanoi. Timo seurasi.
He kävelivät lyhyen aikaa, kunnes saapuivat metsän reunaan. Timo kurtisti kulmiaan ja yritti muistaa, mitkä luonnonkasvit olivat syötäviä. Mutta vadelmat eivät olleet kypsyneet vielä, eivätkä mustikat…
Maija kumartui ja poimi pienen keltaisen kukan.
“Voikukka”, Timo sanoi hämmentyneenä. Niitä kasvoi tietysti joka paikassa, jopa tällä syrjäisellä saarella. Maija hymyili.
“Näitä voi syödä. Äiti kertoi.”
He söivät määrättömästi voikukkia, ahmivat juuria, lehtiä ja kukintoja. Timo arveli heidän pian muuttuvan keltaisiksi kukista, mutta söi yhtä kaikki.
Myöhemmin Timo löysi nokkospensaikon saaren metsästä. Maija ryöppäsi ne, ja palasiksi revittynä ja jauhoihin sekoitettuina niistä sai lettuja.
Loppukevät jatkui viileänä, mutta saari heräsi eloon, ja he söivät kaikkea, mitä se tarjosi. Voikukkia, vadelman ohuita varsia, maitohorsman lehtiä. Maija keräsi kuusenkerkkiä ja keitti niistä siirappia. Se maistui pahalta, mutta lievitti Aarnen yskää.
Kolme päivää sen jälkeen kun he olivat saapuneet saareen, Maija paistoi viimeisiä lettuja ruuaksi. Saunan ovi paukahti auki ja hän säikähti niin, että melkein pudotti paistinpannun.
Timo seisoi ovella voitonriemuisena, heilutellen jotain kädessään. Kesti hetken, ennen kuin Maija tajusi, mikä se oli.
Kala. Herkullinen pieni ahven.
Se oli parasta, mitä he olivat koskaan syöneet.
Kaksi viikkoa myöhemmin Aarne istui saunan rappusilla auringonpaisteessa.
Sää oli vihdoin leppynyt ja aurinko oli paistanut jo monta päivää. Se helli Aarnen riutunutta kehoa, karkotti viimein talven koleuden.
Hän ei muistanut, milloin oli sairastunut. Ehkä hän oli ollut sairas koko sen ajan, kun he olivat olleet kaupungissa, lian ja saasteen ja koleuden keskellä. Ehkä hän oli sairastunut kun he olivat värjötelleet öitä piilopaikoissaan, joissa veti tai sade tuli katosta läpi.
Ehkä hän oli sairastunut, kun he juoksivat päivisin työstä toiseen, ryntäsivät paikalle heti kun jossain tarvittiin apua, ja toivoivat saavansa palkkansa, koska jäivät usein tyhjin käsin. Ehkä silloin, kun he keräsivät toripäivinä kojuista pudonneita hedelmiä tai näpistivät kauppiailta, vaikka omatunto kolkutti.
Ehkä silloin, kun heidän piti jättää piilopaikkansa ja juosta henkensä edestä. Ehkä silloin, kun heidän omimaansa autiotaloon tunkeutui irtolaisjoukko ja heidän piti jättää melkein kaikki tavaransa.
Aarne tiesi, että hän oli melkein kuollut viime talvena. Hän ei tiennyt, miten selviäisi seuraavasta.
Mutta nyt oli kesä, ja saari oli jälleen ottanut heidät huomaansa. Se ruokki heidät, suojeli heitä lastenkodilta ja lämmitti heidän jäsenensä. Se paransi Aarnen sairauden, pehmensi Maijan ja toi lisää voimaa Timon jäseniin.
Se oli koti.
He olivat kotona.
