Fandom: Hukan perimät (& Kuura-trilogia) - Elina Pitkäkangas
Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort, fluffy
Paritus: Alex/Väinö
Sanamäärä: 350
Haasteet: Ikärajahaaste ja Otsikoinnin iloja II (ilmansuuntaotsikko)
A/N: Kunhan tahdoin kirjoittaa jotain suloista höpötystä.
Etelän ihmeitä
Radiosta soi klassinen rock. Hyräilin vain mukana, koska en muistanut kaikkia sanoja. Leikkasin appelsiineja lohkoiksi. Niistä lähti virkistävän makea ja raikas tuoksu, joka toi mieleen menneet, hyvät ajat, mutta ei mitään tarkkaa tai tiettyä muistoa. Veitsen liike asettui luontevasti musiikin rytmiin. Puuha oli märkää ja tahmeaa. Leikkuulauta kastui hedelmien mehusta saman tien. Oli se kuitenkin vaivan arvoista. Saimme tuoreita hedelmiä liian harvoin.
Kasasin lohkot syvään kulhoon. Huuhtelin leikkuulaudan ja kuivasin saman tien. Pesin käteni, mutta sitruksinen tuoksu oli jo tarttunut ihooni. Otin kulhon ja suuntasin sohvalle, jossa Alex makasi uupuneena ja pahoinvoivana. Hän ei ollut saanut mitään alas täysikuun jälkeen.
”Appelsiineja”, Alex mumisi silmät kiinni. ”En edes tiennyt, että meillä on niitä.”
”Säästelin niitä tähän hetkeen”, vastasin. ”Sä et ole syönyt.”
”Kiitti, kulta, mutta mä en –”
”Syö edes yksi lohko. Mun mieliksi.”
Alex avasi silmänsä. Ne punersivat. Siniset silmät näyttivät elottomuudessaan vierailta. Katseesta puuttui kaikki tahto ja vimma. Alex oli niin surkeana, että minun teki pahaa. Alex nosti kätensä hitaasti. Sekin näytti painavan liikaa. Toin kulhon hänen ulottuvilleen. Alex otti lohkon. Ensin mies vain nuolaisi hedelmää, mutta sitten hän iski lohkoon hampaansa ja imi mehun pois.
Jokin Alexissa heräsi ja virkistyi. Ehkä se oli appelsiinin sokeri tai vitamiinit. Ehkä maku toi hänellekin mieleen jotain mukavaa. Alex nousi istumaan ja söi hedelmän kokonaan. Tarjosin lisää ja Alex otti.
”Onpa hyviä”, Alex kommentoi syötyään kolmannenkin lohkon. ”Makeita. Ota säkin.”
Istuin hänen viereensä syömään. Pidin kuitenkin huolen siitä, että Alex sai enemmän. Hän tarvitsi kaiken saatavilla olevan energian. Alex nojasi minuun lohkoja napsiessaan. Silitin hänen mustia hiuksiaan.
”Onko parempi olo, rakas?” kysyin, kun kulho oli täynnä tyhjiä kuoria.
”On.”
”Hyvä.” Suukotin Alexin ohimoa. Alex kohotti päätään. Hänen katseessaan oli uutta eloa. Alex suuteli minua syvään ja onnellisena. Hän pyrki entistä lähemmäs. Hymähdin ja rutistin Alexia. Hellyydenkipeys oli hyvä merkki.
”Miten sä jaksatkin aina huolehtia musta?” Alex ihmetteli kiehnättyään ensin minua vasten sydämensä kyllyydestä.
”Koska olet kipeänä sietämätön”, tuumasin.
”Olipa kivasti sanottu.”
”Mitäs kysyt noin älyttömiä.”
Alex tuhahti ja yritti karata sylistäni, mutta lepytin hänet parilla suudelmalla. Alex asettui.
”Kiitos”, Alex mumisi paitaani ja huokaisi syvään, yhä väsyneenä, mutta kuitenkin tyytyväisenä.
Se riitti minulle.
