Täällä Pohjantähden alla: Ulkona | K11 | Koskelan Akusti/Laurilan Elma | 7/7 12.5.2025

[Aladdin Sane]

Nimi: Ulkona
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Ficletsarja. Hahmotutkielmaa, draamaa ja surkeutta.
Ikäraja: K11
Päähenkilö/paritus: Laurilan Elma (Koskelan Akusti/Laurilan Elma)
Yhteenveto: ”Mikäs saatanan kysymys toikin on”, Elma henkäisee niin loukkaantuneeseen sävyyn kuin pystyy siihen nähden, että hänen hengityksensä vinkuu ja hänen silmistään valuu tahattomia kyyneliä. ”Kuka sanoo että ma ketään kellistämässä olen ja Koskelan Akustia varsinkan.”
Varoitukset: Canonille ja ajalle tyypillisiä asenteita, seksuaalista häirintää
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla ei ole minun omaisuuttani, enkä minä tee tällä työllä minkäänlaista voittoa.

A/N: Nämä ficletit on kirjoitettu ennen kaikkea rosmotakseni ääniä Laurilan Elmalle Tumblrin surkea pikku miukumauku -turnauksessa, koska näköjään meikäläisen osaksi on langennut kantaa Elma henkilökohtaisesti niin lähelle maaliviivaa tai niin kauas sen yli kuin suinkin pystyn. Turnauksessa on Tumblrin suomikäyttäjäkunnan rakkaimmat luuserisurkimusfiktiohahmot kilpailemassa siitä, kuka heistä on se kaikista märin rätti ja surkein luuseri. Rosmousficin kriteerit ovat että vähintään raapale (100 sanaa) pitää olla pituutta, ja hahmon täytyy velloa surkeuden kurimuksessa. Nämä kriteerithän on kuin meikäläiselle ja Elmalle luotu.

Nämä ficletit tapahtuvat samassa kehyksessä kuin Viikko (K11), mutta leveämmällä aikahaarukalla. Viikkoa ei ole välttämätöntä lukea etukäteen, koska loppujen lopuksi kumpikin näistä perustuu ihan vaan kirjacanoniin.

Osallistuu FF100 (sanalla 005 ulkopuoli) ja Ficlet300 (sanat ja sanamäärät osien alussa). Osia tässä on seitsemän ennen kaikkea siksi, että näiden myötä mun ficlet300-tilanne on 200/300.








ULKONA








1 (Ficlet300 012 asiallinen. 255 sanaa.)


Kokoontumiset Ketunmäellä hiipuvat siihen, kun Uuno joutuu vankilaan. Eivät sentään aivan kuin seinään, mutta kun Elma parin viikon kuluttua uskaltautuu menemään sinne, ei paikalla ole enää kuin murto-osa siitä väestä, joka siellä on aiemmin kiertänyt tanssaamassa ja korttia lyömässä. Laulua ei enää kuulu, koska tanssipiiriä ei sentään ole kenestäkään tuntunut oikealta rakentaa. Pari pientä korttirinkiä hän näkee, mutta nekin tuntuvat kovin varovaisilta. Korostetun asiallisilta. Käytetään tavallistakin pienempiä panoksia ja tuskin mutinan yläpuolelle kohoavia ääniä.

Elma pysyy syrjässä, puoli piilossa puiden takana, ennen kaikkea siksi, että hän tietää Arvin tulleen tänne jo aiemmin. Arvin ääni kuuluukin jonkin matkan päässä, lähellä paikkaa, jossa kuulemma yhä on mustaksi kuivunut verijälki maassa. Elma ei näin kaukaa kuule, mitä Arvi hölöttää, eikä hän haluakaan kuulla. Joku siellä nauraa ilkeätä naurua, ja tietysti se saa Arvin vain innostumaan. Luulee tietysti naurun johtuvan hänen puheistaan eikä siitä, miten naurunalaiseksi hän saa itsensä aina aukaistessaan suunsa.

Koskelan Akua ei mäellä näy, eikä se yllätä Elmaa lainkaan. Niin kuin ei yllättäisi sekään, jos ei Akseli sitä tästä eteenpäin päästäisi ulos kotoa muuta kuin työväenyhdistyksen kokouksiin korkeintaan. Sieltä sitten heti pian kotiin Jussin ja Alman silmien alle, ettei suinkaan vaan minkään roskaväen kanssa pääse vahingossakaan kulkemaan. Kuka sitä tietää, jos Elma seuraavana tarttuisi puukkoon ja hyökkäisi Koskelan kultapojan niskaan. Lauriloita kun kerran sattuu olemaan. Ja Laurilathan nyt tiedetään kruunua myöten, isä ja poika ja miksei sitten tytärkin. Samanlaisia kaikki.

Elma peruuttaa takaisin puiden varjoon ennen kuin kukaan ehtii huomata häntä mäellä. Jos hänellä on onnea, ei äiti ole ehtinyt vielä miettiä, mihin hän on mennyt.

[Aladdin Sane]

2 (Ficlet300 011 arkinen. 225 sanaa.)


Tietysti se, että puoli kylää todisti Uunon puukkopelin jälkimaininkeja, tarkoittaa sitä, että likipitäen koko pitäjä luulee tietävänsä, mitä Ketunmäellä sinä iltana tapahtui. Jos Elmasta ennen tuntui siltä, että ilkeät silmät seurasivat häntä aina kylällä käydessä, niin nyt kukaan ei edes esitä olevansa tuijottamatta. Jos ei katsota nokkaa pitkin, niin sitten vilkuillaan olan yli ja kumarrutaan suputtamaan vieressä olevan korvaan niin, että varmasti tulee selväksi, kenestä puhutaan ja mitä. Pari kertaa joku katsoo melkein säälivästi, ja se on melkein pahinta, koska se on juuri sitä samaa sääliä, jota hän muistaa äidin kärsineen silloin, kun isä oli juuri joutunut vankilaan ja he olivat Uunon ja Arvin kanssa pieniä. Sellaista sääliä, joka saa säälijän pitämään itseään hyvänä ihmisenä. Että kun vain muistaa sellaista sääliä tuntea, niin se on melkein niin kuin tekisi jotakin heidän hyväkseen.

Supina ja sääli laantuvat ajan mittaan, mutta tietenkään Uuno ei kokonaan unohdu kenenkään mielestä. Siitä tulee niin arkinen yksityiskohta kylän elämää, että kaupalla käydessään Elma näkee pikkupoikien leikkivän Uunoa ja Vänniä keskenään puusta veistetyillä puukoilla, eivätkä ne näytä edes tunnistavan häntä. Hän haluaisi käskeä niitä lakkaamaan, mutta hän tietää, että jos ne silloinkaan eivät tunnistaisi häntä, niin niiden isoveljet ja isosiskot kertoisivat niille, että tuossa on Laurilan Uunon sisko, eivätkä ne sitten kyllästyisi leikkiinsä sitäkään vauhtia kuin nyt.

Elman hampaat narskahtavat katkerasti, mutta hän katsoo eteenpäin ja puristaa kauppapakettia rintaansa vasten lähtiessään kotiinpäin.

[Aladdin Sane]

3 (Ficlet300 002 keskiväli. 375 sanaa.)


Elma nielaisee kirkaisun, kun isä tarttuu tiukasti hänen kyynärpäästään ja nykäisee hänet väkijoukosta syrjään. Hän tyytyy kurtistamaan kulmiaan jotenkin loukkaantuneen tapaisesti ja lähtisi mukana vapaaehtoisesti, mutta isän äkäisen nopeat ja pitkät askeleet pakottavat hänet menemään melkein puolijuoksua pysyäkseen tahdissa. Isän kulmat ovat yhtä kurtussa kuin Elman, ja hän puristaa Elman käsivartta niin lujasti, että se tekee kipeää. Ravistaa vielä varoitukseksi.

”Mitä erinomasta peliä se on tuommonenkin olevinansa”, hän ärähtää.

”Mikä niin”, Elma sihahtaa. Hän yrittää nykäistä käsivarttaan irti, mutta tietysti se saa isän otteen vain kiristymään. Jotenkin Elma saa oltua inahtamatta.

”Tiet kyllä hyvin mikä niin”, isä sanoo. Puhuu matalammalla äänellä kuin yleensä missään, muttei yhtään vähemmän vihaisena. ”Tartte yhtään ruveta tommosille oleen.”

Elma räpyttää silmiään, järjestää kasvonsa ylimieliseen ilmeeseen. Koettaa näyttää loukkaantuneelta siitä, että isälle tulee mitään tuollaista mieleenkään. Tulla sillä tavalla puoleenväliin vastaan. Ehkä poskille nouseva puna menisi silloin vihasta.

”Oleen, miten niin oleen”, hän pakottaa kuivuneesta kurkustaan. ”Luuleks sinä että minä – ”

”Tartte luullakkan kun mulla on silmät päässä ja korvat kanssa. Isälles et tommosta rupee.”

Elma kohottaa leukaansa ja nostaa ylähuulta halveksivasti.

”Luuleeko se tosissaan. Koskelan vauvaa”, hän sanoo. Hän nykäisee käsivarttaan uudestaan, ja tällä kertaa isä päästää siitä irti. Elma vetää käsivartensa tiukkaan puuskaan. ”Luuleks sinäkän muka siittä minkän olevan.”

”Sitä tarvi juur mitään ollakkan jos tollailla päästämässä on.”

”Kuka tässä ketään päästämässä on – ”

”Anna olla esittämätä siinä”, isä murahtaa mulkaisten vastaansanomattomasti. ”Luuleks sinä että kukaan siittä sakista pitää sua minään sen enempää kun muitakan meitä.”

”Kyllä minä tien mitä ne ajattelee”, Elma tuhahtaa. Isä on ilmeestään päätellen eri mieltä, mutta Elma jatkaa ennen kuin hän ehtii sanoa mitään. ”Tyhmäkö sinä luulet mun olevan. Tollai vaan… häpeisit äijä saatana kun mietikkin.”

”Kattos miten mulle puhut.”

”Kattos sinä miten itte minulle.”

Elma sylkäisee isän jalkoihin ja menee. Isä puhisee ja jupisee, mutta antaa hänen mennä takaisin väkijoukkoon. Noin vain, niin kuin veljillä ei olisi ollut toivoakaan päästä, mutta Elmaa se ei juuri jaksa lohduttaa.

Osuuskaupan portailla pitää joku kirkonkyläläinen hengästynyttä palopuhetta, jota Koskelan pojatkin kuuntelevat muiden pentinkulmalaisten kanssa. Akusti vilkaisee Elmaa salavihkaa, nopeasti vain ja heti pois katsoen, eikä Elma ole huomaavinaankaan. Kohta hän vilkaisee uudestaan, niin varovasti, ettei Elma näkisi sitä ensinkään, ellei katsoisi häntä kohti jo valmiiksi.

Käsivarsi aristaen hän nyrpistää nenäänsä ja kääntyy pois.

Rupeaa muuten kohta luulemaan omiaan.

[Aladdin Sane]

4 (Ficlet300 168 ruoka. 380 sanaa.)


Elmaa ei itseään haluttaisi ryhtyä työväentalon kasarmin huusholliskaksi, mutta koska siitä maksetaan palkka, pyytää isä Koskelan Akselia ottamaan hänet hommaan, ja Koskelan Akseli suostuu. Yhdessä Leppäsen Aunen kanssa he laittavat ja tarjoilevat ruokaa kaartin miehille työväentalon pihamaalle rakennetussa kenttäkeittiössä, kartanolta tuodusta siasta tehtyä lihasoppaa. Elma onnistuu viemään hiukan ylimääräistä sianlihaa kotiinkin, ja tietää Aunen tekevän samoin, koska tämä on nopeasti vähällä jäädä siitä kiinni. Olisi jäänytkin, mikäli häntä on uskominen, ellei Koskelan Aleksi olisi niin kamalan mukava hänelle. Elma ei sano mitään. Aune ei tiedä hänen vieneen ylimääräistä lihaa, koska Elma ymmärtää olla höpöttämättä ohi suunsa. Sen tietää, mitä sellaisesta seuraa.

Koskelan Aleksista Elma voi kuitenkin sanoa sen, että hän ei puhu, ei Aunesta sen enempää kuin mistään muustakaan. Kiittää heitä soppa-annoksensa saadessaan ja muuten istuu nurkassa veljiensä ja kivivuorelaisten kanssa tuppisuuna. Jo yhden päivän jälkeen Elma toivoo, että muutkin täällä olisivat samanlaisia, mutta turha toivo se tietysti on. Miehet pitävät keittiön luona ruuhkaa aina kun suinkin kykenevät, eikä niiden luota pääse mihinkään niin kauan, kun soppaa vain on tarjolla. Varsinkaan sitten, kun isä lähtee illaksi kotiin, koska vaikka Arvi on yhä paikalla, ei hän hiljennä muita lainkaan vaan pikemminkin päinvastoin.

”Se pani Akun kuppiin paljon pläskiä… Se on kaukaa viisas”, Kankaanpään Elias sanoo iskien silmää Akustille, joka virnistää leveästi toisten nauraessa.

”Paljonko se laitto”, Arvi kysyy ja katsoo Akun kulhoa muka arvioiden pudistaen sitten päätään. ”Ei kuule, enemmän sietäs panna jos se sun jaksavan tahtoo”, hän sanoo kovaan ääneen. Miehet remahtavat nauruun, Aku heidän mukanaan, ja Elma kääntyy poispäin hammasta purren. Mieli tekisi repiä Arvilta hiukset päästä, mutta ikään kuin hän sellaistakaan voisi tehdä ilman, että muut keksisivät siitä hänen osuneen arkaan paikkaan. Ja sitten –

”Älä puhukkan”, Aku sanoo kulmakarvojaan kohotellen, ”kylläma tälläkin jaksan vaikka yön läpi jos tarve vaatii.”

Nauru kovenee. Joku vislaa. Aku hymyilee voitonriemuisesti Elmaa päin ja sitten muita miehiä päin. Elman tekee mieli viskata kiehuvaa vettä hänen kasvoilleen. Sulkeutua varastohuoneeseen ja jäädä sinne lukon taa. Mutta siitä tulisi vain lisää naurun aihetta.

”Mitä se Koskelan vauva siinä”, hän sähähtää. Kurkkua polttelee, nenä uhkaa mennä tukkoon. ”Tuommonen mies… Täytys panna vällyihin ja tehdä uudesta ylös ennen kun siittä mihinkään olis.”

Se kääntää naurun suunnan hetkeksi ja saa Akun menemään punaiseksi. Hän vetäytyy pois, ja Elma vilkaisee hänen menoaan kateellisena siitä, että hänellä sentään on mihin vetäytyä.

[Aladdin Sane]

5 (Ficlet300 072 älytön. 280 sanaa.)


”Koskas sää Elma meinaat ton Akustin vihdon viimmen kellistää”, Aune kysyy heidän jäätyään kahdestaan ulos laittamaan keittiötä kuntoon. Se tulee niin yllättäen, että Elma hengittää epähuomiossa sylkeä väärään kurkkuun ja taipuu kaksin kerroin yrittäessään yskiä keuhkojaan auki. Aune nauraa käkättää hyväntahtoisesti ja läimäisee häntä lapojen väliin pari kertaa, kunnes Elma saa yskimisensä jotenkin kuriin ja työntää hänet kauemmas.

”Mikäs saatanan kysymys toikin on”, Elma henkäisee niin loukkaantuneeseen sävyyn kuin pystyy siihen nähden, että hänen hengityksensä vinkuu ja hänen silmistään valuu tahattomia kyyneliä. ”Kuka sanoo että ma ketään kellistämässä olen ja Koskelan Akustia varsinkan.”

”Sanoo vaan”, Aune sanoo viekkaasti hymyillen. Hän tarjoaa Elmalle nenäliinaansa, mutta Elma torjuu sen ja pyyhkii silmänsä hihansuuhun.

”Kukaan semmotteita sano”, Elma mutisee. ”Puhuvat kun on puhuakseen. Kunneivät muuta osaa.”

”Haa… puhuvappas vaan kumminkin.”

”Ei kai sunkan kannattas sentän ihan mitä hyvänsä paskapuheita uskoo.”

Aune kallistaa päätään ja katsoo häntä kasvoista tallukkaisiin ja takaisin kasvoihin niin tietävän näköisenä, ettei hän voi olla vaihtamatta painoaan jalalta toiselle.

”Puheita niin tarvikkan”, Aune sanoo. ”Noi niin näekkän kun mitä on pääleppäin.”

”No mitäs sitten itekkän luulet näkeväs sen paremmin”, Elma äsähtää. ”Kaikellaista älytöntä sitä kuuleekin.”

”Näkee ja kuulee vaan kanssa”, Aune tuumaa kulmiaan kohottaen. ”Minä tien… Kaikki ne kattoo samallailla kun on. Sillailla sekin sua kattoo.”

Elma inhoaa itseään, kun ei onnistu olemaan vilkaisematta Aunea, koska tietysti Aune siitä näkee heti, miten kipeästi hän kaipaa vahvistusta tämän sanoille. Aunen hymy leviää, kun hän nyökyttelee.

”Se kattoo sua justiinsa sillai kun ne kattoo. Ota se tänään mukaan saattaan kun kotio lähdet josset usko.”

Elma ei ehdi sanoa mitään, kun Aune kääntyy ja vaapottaa takaisin sisään ja salin puolelle. Hänen ei auta kuin seurata, pitää katseensa itsellään ja työntää toiveikkuutensa syvälle piiloon.

[Aladdin Sane]

6 (Ficlet300 165 väritön. 495 sanaa.)


Sen surkean illan jälkeen Elma ja Aku eivät vaihda sanaakaan moneen päivään. Aku on kuin ei olisi näkevinään häntä kulkiessaan ohi, eikä Elma puolestaan katso häntä päinkään, ettei Aku vain saa päähänsä mitään typeriä ja vääriä käsityksiä. Jos Akulla mitään järkeä olisi, niin hän voisi edes yrittää pyytää Elmalta anteeksi, mutta Elma tietää, ettei tuollaiselta kannata liikoja odottaa.

Silti pettymys kaihertaa ilkeästi hänen selässään ja kutittaa hänen kurkkuaan, kun hän salaa katsoo Akun menoa keittiökojun lautojen raosta.

Sitten kaikki yhtäkkiä muuttuu. Jostain saapuu tieto, että kaartin edessä on rintamalle lähtö, ja että lähtö on heti seuraavana päivänä. Ja se –

Jotenkin se, mikä siinä kaikessa iskee Elman tajuntaan eniten, on Arvi. Ei siksi, että hän olisi tästä huolissaan – ei ainakaan yhtään sen enempää kuin oman veljen vuoksi on näön ja periaatteen vuoksi oltava. Mutta se, mitä Arvi uhoaa – että Tampereella ne miehet, joilla ei lähtiessä ole kunnollisia varusteita, saisivat uusia päällystakkeja ja muuta – se kuulostaa jotenkin aivan liian toiveikkaalta ja itsevarmalta, ja se nyt ei olisi ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään kerta, että Arvi olisi kuullut jotakin ja ymmärtänyt kuulemastaan ehkä neljänneksen ja keksinyt loput omasta päästään, ja…

Se kuolee sinne, Elma ajattelee. Se on valju ajatus, ei lämmin tai kylmä vaan melkein kokonaan väritön. Se tuntuu ennalta määrätyltä. Jos sellainen pölkkypää kuin Laurilan Arvi pistetään rämpimään lumihankeen pikkutakki päällä ja kivääri kainalossa, ei se Elman mielessä voi millään päättyä kuin yhdellä tavalla. Uuno ehkä voisikin pärjätä sellaisessa paikassa – varmasti pärjäisikin – mutta Uuno on vankilassa, ja Arvi on yhtä ääliö kuin aina ennenkin. Ja sitten kaikki muut sinne lähtevät – Kankaanpään Elias ja Kivivuoren Osku istuvat nurkassa tupakoiden ja naureskellen, Kiviojan Lauri remeltää jotakin Arvin ja Koskelan poikien välillä, ja –

Koskelat. Akseli koettaa parhaansa mukaan vastata talolle tungeksivien kaartilaisten ja heidän perheenjäsentensä kysymyksiin, vaikka mistä senkään jokaiseen niiden päähän tulevaan kysymykseen pitäisi vastausta tietää. Aleksi on Elmaan selin, ja Aku – Aku nostaa katseensa, näkee Elman katsovan, ja hänen ilmeensä sulaa, kunnes hän näyttää muistavan itsensä ja kääntää päänsä pois.

Se –

Sitä ajatusta Elma ei kestä edes ajatella. Jos – olkoonkin että joka kerta Akun on lopulta ollut pakko mennä siihen samaan kuin kaikkien muiden, samaan karkeaan ja ilkeään – niin silti, jos nyt – ja ilman että vielä ennen lähtöä yhtään edes koettaisi –

Tuskin pysähtyen miettimäänkään hän kysyy Leppäsen Valentilta kynää ja paperia, ja kiiruhtaa ne saatuaan äkkiä puhvettihuoneen takahuoneeseen koettaen parhaansa mukaan keksiä, miten sanoisi mitään mielessään olevaa ilman, että se päätyisi kaikkien kaartin miesten naurettavaksi. Kauan siihen menee, kauemmin kuin pitäisi, mutta iltaruokailun jälkeen hän viimein seuraa Akua, kun tämä menee liiteriin polttopuita hakemaan.

”Kirjotin vaan hyvästit herralle kun herra ei enää puhu”, hän tokaisee sysäten taitetun paperin Akun käteen. ”Ei tarvitte vastata, ei se sitä varten ole. Ettei herra luule.”

Elma lähtee melkein puolijuoksua, mutta pysähtyy heti ensimmäisen nurkan taakse puhaltelemaan syvään. Hän ei enää uskalla odottaa mitään, mutta jokin typerä ja lapsellinen osa hänessä haluaa yhä toivoa, että Aku ymmärtäisi, mitä hän tarkoittaa.

Tasattuaan hengitystään jonkin aikaa hän huokaa syvään ja alkaa kävellä reippain askelin kohti Kylä-Penttiä.

[Aladdin Sane]

7 (Ficlet300 019 haaveilija. 240 sanaa.)


Yö on jo aamupuolessa, kun he lähtevät Kylä-Pentin heinäladosta. Tienhaarassa erotessaan Elma vielä vetää Akun tiukkaan syleilyyn, ja kyyneleet melkein karkaavat hänen kiinni puserretuista silmistään, kun Aku koettaa kömpelösti hyväillä hänen tukkaansa ja poskeaan kylmällä kädellään. Sitten hän menee, ja Elmakin menee omaan suuntaansa, eikä hän tiennyt, että ihmisen on mahdollista olla niin mahdottoman onnellinen ja toiveikas ja peloissaan ja onneton samalla kertaa.

Hän saapuu kotiin niin ääneti kuin osaa. Isä ja Arvi eivät herää oven niukahdukseen, eikä äitikään kuulu liikkuvan kamarissa, kun Elma hiipii keittiöön talipaketti kainalossaan ja sytyttää kynttilänpätkän pöydän ääressä. Hän vetää hameensa taskusta tyhjän paperiarkin, jonka Leppäsen Valenti aiemmin päivällä antoi, ja nakertaa kynänpäätä hampaissaan pohtiessaan, mitä vielä sanoisi.

Jos jotain sitten kuitenkin sattuisi. Jos Akseli keksii panna veljensä eteen näyttämään toisille esimerkkiä, ja siinä sitten. Tai muuten vain jostakin tulisi jotain, ja –

Elma painaa kämmenen suunsa eteen, puree hammasta ja nielaisee nyyhkytyksen. Ei hän sellaista halua ajatella. Hän koettaa ajatella kaikkea sitä, mitä heinäladossa oli niin helppo haaveilla ja sanoa Akulle ääneen, ja Akun hyviä sanoja sitten, kun hänkin niitä vihdoin viimein alkoi Elmalle sanoa. Akun hyviä hymyjä ja kosketuksia sitten, kun Elma antoi hänelle luvan tehdä mitä tahtoi.

Pimeässä keittiössä on pelkän kynttilännysän valossa vaikea kirjoittaa, eikä se, kuinka Elman on vähän väliä pysähdyttävä pyyhkimään silmiään ja nenänalustaan hihansuuhun, ainakaan helpota urakkaa. Kun Elma saa viimeisetkin sanansa sanottua, kello käy viittä ja kynttilä tuikkii sammumaisillaan.

Elma puristaa silmänsä kiinni, puhaltaa sen sammuksiin ja toivoo.