Ficin nimi: Eleganttiuden huipentuma
Kirjoittaja: Minä taas
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Valentino & Velvette, taustalla Valentino/OC (Marcelo the pimp)
Genre: Draamaa, pientä surkuilua ja voimaannuttavaa hurt/comfortia
Summary: Se oli yksi kauneimmista leningeistä, joita hän oli tuonpuoleisessa elämässään omistanut. Siitä oli tullut hänen omaisuuttaan jo vuosikymmeniä sitten.
A/N: Minä niin maan peevelisti pidän siitä suositusta headcanonista, jossa Valentinolla oli aikoinaan vähän samanlaista meininkiä kuin Angelilla nyt. En ole ihan varma, miltä tämä parittajaisukki-OC:ni näyttää (mustia kiharia hiuksia lukuun ottamatta), mutta nimi Marcelo putkahti heti mieleen ja jäi asumaan. xD Tämä tekstinen jumitteli aivan saakelisti tyyliin viikkojen ajan, ja on kyllä kiva vaihteeksi taas julkaista jotain. Osallistuu haasteisiin Väripaletti III (lime) ja Otsikoinnin iloja II (sivistyssanaotsikko).
***
Valentino katseli sovituskopissa vaatepussia, jonka sisällön hän oli tuonut Velvetten arvioitavaksi. Osa hänestä olisi halunnut rutistaa koko mokoman kasaan kuin paperitollon ja heivata lähimpään takkaan, mutta rationaalisempi puoli sai aikaan tarttua vetoketjuun. Lähes unenomaisella liikkeellä Valentino hivutti vaatepussin auki.
Unenomaiselta Valentinosta olikin tuntunut, kun hän oli ensi kerran iskenyt silmänsä siihen pitkään iltapukuun, joka pussista paljastui. Se oli tehty hienosta silkistä ja sen pinta hohti upeasti valoa vasten. Se oli yksi kauneimmista leningeistä, joita hän oli tuonpuoleisessa elämässään omistanut. Siitä oli tullut hänen omaisuuttaan jo vuosikymmeniä sitten.
Valentino ei tosin ollut pukenut sitä ylleen kuin kerran. Yksi kerta oli riittänyt.
**
“Ahhahhah! Apua, minkä värinen!” Marcelo nauraa rähähti nähdessään hänen ostoksensa. “Et suinkaan ole tosissasi, amorcito?”
“Oi, etkö pidä siitä?” Valentino uteli herttaisesti kääntyillessään peilin edessä. Leninki näytti hyvältä joka kulmasta, mutta tapa, jolla sohvalla röhnöttävä Marcelo nyrpisti nenäänsä, ei jättänyt tämän mielipidettä epäselväksi.
“Jaa-a, mikä sinulla mahtoi pollassa nyrjähtää, kun päätit tuollaisen hankkia... Minun rahoillani vieläpä!” Marcelo murahti ja puhalsi reteästi sikarinsavua. Valentino astui askeleen etäämmälle, jotta mekko säästyisi katkulta.
“Voi, papito, limenvihreä on melkoisessa muodissa tänä päivänä!” hän virkkoi ja esitteli isännälleen muutamia viehkoja poseerauksia kuin markkinoiden vaatetta yllään. Odotusten mukaisesti Marcelon hymy muuttui nälkäisemmäksi, mutta leninki aiheutti silti lähinnä tympääntynyttä naureskelua.
“Limekö se on olevinaan? Näyttää enemmän räältä... Melkein kuin kerjäisit, että joku niistäisi päällesi!” Marcelo virnuili. “Sitäkö haluat, cariño, häh?”
“Pyh, ei kiitos.” Valentino mutristi suupieltään tympeälle kommentille, mutta teki sen kääntyneenä poispäin isukistaan välttääkseen lisäikävyydet. Hän kääntyi peiliä kohti ja hypisteli pukuaan hellin sormin.
Sievä värihän se oli. Todella sievä. Se toi hänen mieleensä jonkin raikkaan drinkin.
Tai ehkä se tosiaan oli maailman kamalin kolttu, eikä hän vain tajunnut sitä. Jos hän vain oli taas ihan vitun tyhmä?
Hänen olisi kai pitänyt olla kiitollinen siitä, että Marcelo piti hänestä huolta ja näki vaivaa avatakseen hänen silmänsä?
Valentino kuitenkin muisti, millainen hurmio hänet oli vallannut, kun hän oli nähnyt leningin iltapukuliikkeen näyteikkunassa. Hän oli seisahtunut paikoilleen, miltei pudottanut puhelimensa näpeistään ja hetken vain tuijottanut leninkiä paikoilleen nauliutuneena.
Hänen oli täytynyt saada sovittaa sitä heti paikalla, ja yhtä uljaalta se oli näyttänyt sovituskopissa kuin nyt hänen keimaillessaan isännälleen.
“No niin, Val”, Marcelo sanoi sitten sävyyn, joka oli näennäisen lämmin, mutta sai Valentinon tuntosarvet värähtelemään hermostuksesta. “Vitsi meni jo. Riisu tuo vitun ällöttävä ryysy ja hävitä se.”
Valentino kuljetti sormiaan vaistomaisesti leningin silkillä. Ei hän sellaista halunnut tehdä.
“Toki, mutta...”
Marcelo kohotti kulmaansa mutta-sanalle. Valentino tiesi, että sanoja oli harkittava tarkkaan.
“Jos minä vain tungen sen pukupussiin ja annan hautautua kaikkien muiden kuteiden alle?” hän ehdotti huulillaan leveä hymy, joka tosin oli melko haurasta laatua. “Sääli roskista, jos joutuisi katselemaan jotain tämänlaista.”
“Phäh, aivan sama, mihin se päätyy. Sen kuin vaikka revit sen ja syöt suikale kerrallaan!” Marcelo hirnahti kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin ja iskosti kylmentyneen katseensa häneen. “Ja nyt sinä riisuudut.”
Valentino huokaisi niin hiljaa, ettei hänen isukkinsa kuullut ja kääntyi kohti peiliä nähdäkseen itsensä leninki yllään vielä kerran.
Miten Marcelo ei muka nähnyt, miten kauniilta hän siinä näytti? Mokoma sokea typerä paska.
“Minä odotan, Valentino.”
Valentino silmäili uhmakkaasti isukkiaan peilin kautta hivuttaessaan mekon vetoketjua auki. Hänhän ottaisi niin paljon aikaa kuin vain uskaltaisi. Marcelo näytti onneksi olevan mukana leikissä ja suorastaan nautti hänen vetkuttelustaan. Tämä söi häntä katseellaan, ja miehen saalistajan hymy leveni sitä mukaa, mitä enemmän hänen viininpunaisia stringejä vaille alaston kehonsa paljastui leningin suojista. Samalla kun Valentino antoi mekkonsa valahtaa limenväriseksi mytyksi nilkkoihinsa, hän kuuli Marcelon avaavan housujensa vetoketjun ja naksauttavan kieltään kutsuvasti.
“Mmmh, hyvä poika. Pidän sinusta paljon enemmän näin”, Marcelo virkkoi Valentinon käydessä kuuliaisesti polvilleen sohvan eteen.
“Oih, tiedän sen...” Valentino kujersi takaisin ja sulki silmänsä toimeen käydessään, jotta turhautuneisuuden kyyneleet eivät vahingossakaan päässeet livahtamaan hänen poskilleen.
**
Valentino veti leningin vetoketjun varoen kiinni. Limenvärisen silkin näkeminen ja koskettaminen kaikkien niiden vuosien jälkeen herätti hänessä kasan tunteita, joita oli vaikea pukea sanoiksi. Hetken hän ei osannut kuin tuijottaa kuvajaistaan ja sivellä pehmeää kangasta kuin se olisi ollut kalleinta lasia.
“Hoi, Val! Nukahditko sinne, vai mikä saakeli maksaa?”
Valentino hätkähti Velvetten kärsimättömän äänen kajahtaessa studion puolelta. Hän oli lähes unohtanut olinpaikkansa muistoihinsa upotessaan. Saamari miten ärsyttävää.
“Kärsivällisyys on hyve, kulti!” Valentino huikkasi näpäyttäen takaisin. “Ja kenellä vitulla on ylipäätään otsaa hoputtaa taidetta?”
“Kuule minulla on!” Velvette lohkaisi. “Se taide tässä juuri kiinnostaa, kun niin polleana siitä koltustasi jaarittelit! Hopi vitun hopi! Minä tahdon jo nähdä!”
Valentino hymähti kopeasti ja peilasi itseään eri kulmista saadakseen vielä hetken mekon kanssa kahden. Miten täydellisesti se pukikaan häntä.
Vaan jos Velvette näkisi asian toisin ja kommentoisi jotain samanlaista kuin Marcelo... Olisiko hänen siinä kohtaa sopinut posauttaa ystävältään aivot pihalle ja toden totta popsia kitusiinsa koko saamarin kolttu? Silloinko kaikki olisivat olleet tyytyväisiä?
Valentino tyrskähti. Ajatus oli jokseenkin huvittava ja auttoi harhauttamaan häntä siitä tosiasiasta, että jos Velvetten suhtautuminen näkemäänsä olisi negatiivinen, tämä tuskin säästelisi sanojaan tai hänen tunteitaan. Velvetten rääpivät huomiot muotimaailman luomuksista olivat asiantuntevia ja vallan viihdyttäviä, mutta jos ne kohdistuivat johonkin niin upeaan hänen yllään...
Kyllä piru perisi heidät molemmat.
Velvetten ensireaktio kuitenkin antoi ymmärtää, ettei hänen vielä täytynyt alkaa asettaan latailla.
“Jösses!” tämä hihkaisi ja näppäsi kiireesti pari otosta puhelimellaan. “Pyörähdäpä ympäri!”
“Ihaile pois vain”, Valentino myhäili ja teki Velvettelle mieliksi tarjoamalla muutaman ylvään poseerauksen. “Kelvannee Voxtuben vuosigaalaan?”
“No vielä kysyt! Missä vitussa sinä tällaista aarretta olet piilotellut, saakelin urpo?” Velvette intoili kierrellen häntä ympäri ja kosketellen leningin kangasta varoen. Puku sai viimein ansaitsemaansa huomiota, eikä Valentino malttanut odottaa, että koko Ylpeyden kerma näkisi sen gaalassa hänen yllään.
“Uskoisitko, jos sanoisin sen lojuneen vaatekaappieni perimmäisessä nurkassa?” Valentino naurahti. “Unohdettuna ja lähinnä ikävänä muistona?”
Velvette purskahti nauruun. “Phahhah, en vitussa! Varmaan sinulla olisi ollut palleja hautoa tällaista eleganttiuden huipentumaa kaapissasi!”
“Hmm, olosuhteiden pakko on joskus vittumainen”, Valentino hymähti olankohautuksella. Hän oli tarkoittanut toteamuksensa enimmäkseen humoristiseksi, mutta Velvette pysähtyi silti katsomaan häntä hieman pidempään.
“Oikeasti? Joku kusimulvaaniko käski sinun olla käyttämättä tätä, vaikka näytät ihan vitun syötävän hyvältä?”
Valentinon sydän hypähti kommentille. Juuri sellaista hän olisi toivonut kuulleensa kauan sitten.
Ehkä hän myös mietti vastaustaan sekunnin liian pitkään, mutta kohtasi ystävänsä katseen perin huolettomasti.
“Vel, pupu, sinä tunnet minut. Kukaan kusimulvaani ei käske minua tekemään tai olemaan tekemättä yhtään mitään”, Valentino virkkoi venyttelevään sävyyn. “Kenellä sitä paitsi olisi pokkaa arvostella ja käskeä piilotella jotain tällaista?”
“No sellaisilla aivokääpiöillä ei Helvettikään tee mitään!” Velvette tokaisi ja asetteli leninkiä hieman halkion kohdalta.
Ei tosiaan tehnyt, Valentino hymähti itsekseen. Teki Marcelollekin hyvää painua hetki hetkeltä vankemmin unholaan. Mitäs ei ollut koskaan tajunnut muodin tai kauneuden päälle.
