6. Maurice WoodwardIllan konsertin jälkeen makasin punkassani levottomana, ja ajatukseni olivat niin lämpimiä, etten saata niistä puhua. Näin hänen tumman katseensa mielessäni, hänen kätensä, sormensa, notkeat kuin tanssijat sellon herkillä kielillä. Uteliaisuus vei mieleni yhä kielletymmille poluille, kunnes hukuin salaisiin haaveisiini.
Ennen nukahtamistani pohdin keinoja, jotka auttaisivat minua tutustumaan uuteen ystävääni paremmin, ja päätin, että pyytäisin hänet illalliselle seurueeni kanssa seuraavana päivänä – ensin puhuisin hänestä pöytäkuntani jäsenille, jotta ajatus tulisi osittain myös heiltä. Olin varma, että etenkin Frutellen pariskunta olisi kiinnostunut keskustelemaan laivan orkesterin jäsenen kanssa.
Aamulla osallistuin poikkeuksellisesti jumalanpalvelukseen. En ollut koskaan ollut erityisen vannoutunut kristitty, mutta ajattelin sen tarjoavan uudenlaista tekemistä matkalleni, ja mielihyväkseni kohtasinkin Frutellen pariskunnan salongissa, jossa jumalanpalvelus järjestettiin. Paljon laulua sisältäneen palveluksen jälkeen käytin tilaisuuden mainitakseni, että olin sattumoisin ystävystynyt laivan sellistin kanssa, ja että voisin kenties tutustuttaa heidät toisiinsa.
”Tosiaanko? Mutta sehän olisi mahtavaa!” rouva Frutelle riemastui. ”Teidän on ehdottomasti kutsuttava hänet illallistamaan kanssamme. Ehkäpä hän suostuisi jopa ottamaan vastaan toiveita illan konserttia varten...”
Hän oli reagoinut juuri kuten olin toivonutkin, ja siinä oli hyvä tekosyyni tarjota illallinen herra Taylorille. Thomasille.
Löysin toverini jälleen vaivattomasti kannelta. Hän vaikutti noudattavan samanlaista päivärutiinia kuin minäkin.
”Huomenta, Thomas”, tervehdin häntä ensin, sillä hän seisoi selin kaiteen ääressä katselemassa merta. ”Näkyykö mitään kiinnostavaa? Merenkäynti on menettänyt sinussa hyvän tähystäjän.”
Hän kääntyi naurahtaen puoleeni ja sanoi: ”
Aye, voisin katsella merta ikuisuuden. En panisi pahakseni, jos siitä maksettaisiin.”
Koin kiihkeää tarvetta esittää illallispyyntöni niin suihkin kuin mahdollista, ennen kuin hän ehtisi sopia illaksi jotakin muuta, ja ilokseni hän suostui kutsuuni suoralta kädeltä.
Kuin yhteisestä sanattomasta päätöksestä vietimme jälleen hauskan parituntisen laivan kannella, ennen kuin ystäväni oli mentävä soittamaan ensimmäisen luokan aulaan.
~
”Noh, noh, May”, nuhteli tanakka herra Jaques Frutelle vaimoaan, kun tämä oli innostunut ehdottamaan mitä kappaleita orkesteri voisi soittaa heidän ilokseen. ”Riittää jo, heillä on varmasti hyvin tarkkaan suunnitellut päiväohjelmat, vai mitä, herra Taylor?”
”Mukaan mahtuu kyllä muutama toivekin”, Thomas vakuutteli kohteliaasti. ”Pyrimme soittamaan sellaista, mitä yleisömme haluaa kuulla. Samalla periaattella suunnittelemme myös ohjelmistomme eri matkoja varten. Atlantin ylittävillä matkoilla soitamme hieman perinteisempiä kappaleita, sillä matkustajakunta on hieman vanhempaa kuin esimerkiksi Välimerellä.”
Seurueeni oli kokoontunut illalliselle suuressa päivällissalissa ja keskusteli uteliaana kutsumani sellistin kanssa. Minua miellytti, kuinka he suhtautuivat häneen kuin kunniavieraaseen, ja kuinka kaikki olivat ilahtuneita siitä, että olin keksinyt esitellä hänet pöytäseurueelleni. Olin tietenkin tehnyt sen täysin itsekkäistä syistä, mutta ainakaan motivaationi tehdä niin ei olisi ilmiselvä. En tahtonut vaikuttaa liian epätoivoiselta.
Seurasin keskustelua välillä sivusta ja annoin muiden puhua, sillä nautin yksinkertaisesti olostani ja siitä, että hän istui nyt vastapäätäni pöydän toisella puolella. Hän otti kaikki pöydässäolijat huomioon, ja vastaili kärsivällisesti kysymyksiin – hieman typeriinkin, joita pöydässämme istuva kanadalainen pariskunta esitti.
Hän oli ihailtava seuramies, ja hänessä oli piirteitä, joita usein pidettiin englantilaisen herrasmiehen hyveinä: Reiluutta, nokkelaa älyä ja rautaista luonteenlujuutta. Hän vaikutti olevan sinut itsensä kanssa – mies, joka tiesi kuka oli ja missä seisoi.
”Hyvää iltaa, kapteeni Smith”, kuului tarjoilijan ääni jostain selkäni takaa.
Käännyimme luultavasti kaikki vilkaisemaan, kun laivan kapteeni saapui illalliselleen. Hän kestitti eri vieraita suuressa pöydässään iltaisin, ja monet rikkaammat matkustajat olivatkin kiinnostuneita olemaan hyvää pataa hänen kanssaan. Hän pääsi hädintuskin etenemään pöytäänsä – niin moni tahtoi häntä tervehtiä matkan varrella.
Yllätyksekseni laivayhtiön omistaja herra Ismay ei koskaan illallistanut hänen pöydässään, vaan istui syrjemmässä oman pöytäseurueensa kanssa. Huomasin hänen parhaillaan näyttävän jonkinlaista paperinpalaa illallistovereilleen, jonka oletin liittyvän jollakin tavalla laivaan.
”Se on todennäköisesti markonigrammi”, Thomas puhutteli minua yhtäkkiä, seurattuaan katsettani herra Ismayhin. ”Uusinta teknologiaa merellä. Ne ovat radiolennättimellä välitettäviä viestejä tai varoituksia. Kapteeni on todennäköisesti antanut sen hänelle, sillä hänhän käytännössä omistaa koko laivan.”
Hämmästynyt pöytäseurueeni intoutui kyselemään lisää sellistiltä, joka pitkällisen laivakokemuksensa ansiosta tiesi paljon laivaan liittyvästä tekniikasta.
~
Päivällisen jälkeen siirryin seuraamaan konserttia ja juomaan sherryä herra Cadwellin, sekä toisen pöytäseurueemme jäsenen, herra Fillbrookin kanssa. Keskustelin heidän kanssaan mukavia, mutta tosiasiassa olin koko ajan korostetun tietoinen sellon tummasta soinnista koko kehossani. Sen ääni värähteli ja sykki sielussani samaa tahtia sydämeni kanssa, ja aina kappaleen päättyessä, yhtä varmana kuin auringon nousu aamuisin, hänen lempeä hymynsä löysi minut.
Konsertin jälkeen toverini ehdottivat siirtymistä tupakkahuoneeseen, jossa voisimme pelata muutaman erän korttia ja kenties nauttia juoman tai pari lisää. Suostuin tähän mielissäni, sillä en ollut vielä niin väsynyt, että olisin halunnut vetäytyä hyttini ylhäiseen yksinäisyyteen.
Päätös oli onnekas, sillä noin puolen tunnin kuluttua hämyiseen tupakkahuoneeseen saapui myös herra Taylor kolmen orkesterikumppaninsa seurassa, ja saatoimme keskustella juuri näkemästämme konsertista, sekä houkutella heidät pelaamaan pari erää blackjackia kanssamme.
Katselin häntä välillä alta kulmain, kuin yrittäen nähdä hänen sisäänsä, hänen sieluunsa. Tahdoin tietää hänen syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, pelkonsa ja halunsa. Niin syvällinen keskustelu oli kuitenkin mahtotonta niin kauan kun olimme tovereidemme ympäröimiä.
”Taidan käydä haukkaamassa hieman raitista ilmaa”, Thomas ilmoitti jossain vaiheessa ja nousi tuolistaan. ”Joku muu?” hän esitti avoimen tarjouksen, johon tartuin välittömästi, toivoen, että saisimme seurustella kahden kesken.
Kaikki muut halusivat jatkaa peliään ja poltteluaan, joten poistuimme kävelykannelle keskenämme.
Yö tuntui aavistuksen viileämmältä, mutta lauhalta aurinkoisen päivän jäljiltä. Hengitimme ulkoilmaa syvälle keuhkoihimme ja seisoimme vieretysten kaiteen vieressä.
”Kuinka pitkään olet aikonut jatkaa laivamuusikkona?” kysyin. Tahdoin tietää lisää hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. ”On varmasti kuluttavaa viettää viikkoja merellä yhtäjaksoisesti.”
”Se on totta”, Thomas myönsi hymyillen tyynesti, ja katseli pimeälle merelle pienen puhurin hyväillessä meitä. ”Toistaiseksi olen tyytyväinen. Palkka on hyvä, eikä mikään varsinaisesti sido minua Lancashireen. Jossain vaiheessa, kenties muutaman vuoden päästä, saatan harkita asettumista aloilleni.” Hän kääntyi puoleeni velmu ilme kasvoillaan. ”Väliaikaisesti ainakin. Pidän matkustamisesta. Olen työskennellyt myös Välimerellä, ja se ympäristö puhuttelee minua yhä.”
Kerroin omasta viehtymyksestäni matkailuun sekä Italiaan, ja puhuimme jonkin aikaa taiteista, kunnes aihealue kääntyi jälleen musiikkiin.
”Sanoit soittavasi pianoa, vai mitä?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Jos sitä nyt soittamiseksi voi kutsua”, naurahdin hieman nolostuneena. ”Mutta jos olisin muusikko kuten sinä, se olisi instrumenttini.”
”Soittaisitko minulle jotakin?” hän kysyi pilke silmäkulmassaan. ”Aulan pianolla.”
Jos en olisi ollut aavistuksen humaltunut juomistani viinilasillisista ja sherrystä, en kenties olisi suostunut yhtä hanakasti. Tai ehkä olisinkin – hän oli taitava luomaan ympärilleen rentoutuneen ilmapiirin, enkä uskonut, että hän tuomitsisi soittoani, oli se sitten kuinka huonoa tahansa. Korkeintaan saisimme molemmat hyvät naurut.
”Hyvä on”, vastasin virnistäen. ”Varoitan jo etukäteen, ettei orkesterinne saa minusta uutta jäsentä.”
Siirryimme lämpimään aulaan, jonka nurkassa oli kaunis ruskea
Steinwayn piano. Sen pinta oli koristeltu kultaisilla yksityiskohdilla, ja koin itseni hieman sopimattomaksi edes koskettamaan niin hienoa instrumenttia. Seuralaiseni kuitenkin kannusti minua iloisesti.
”Anna mennä”, hän hymyili. ”Osaat kai lukea nuotteja?”
Hän kaivoi jotakin takkinsa sisätaskusta, ja asetti nuottivihkon eteeni. Selasin kappaleita, kunnes tuttu ragtime-sävelmä osui silmääni: Irvin Berlinin
Everybody’s Doing it Now.
Aloin tapailla kappaletta. En ehkä osannut soittaa sitä niin nopeasti, kuin tempo olisi vaatinut, mutta ainakaan en nöyryyttänyt itseäni täysin, ja pirteä melodia soljui jotakuinkin sinnepäin.
Thomas seurasi soittoani hyväntuulisena ja tervehti samalla paria iltapuvuissaan ohi kulkevaa matkustajaa, jotka tunnistivat hänet. Olin varma, että he ihmettelivät yhteistä huvitteluamme pianolla, mutta en tuolloin jaksanut uhrata sille kovinkaan montaa ajatusta.
Jossain vaiheessa Thomas osallistui soitteluun soittamalla seisaaltaan vasenta kättä, ja meillä oli hyvin hauskaa yrittäessämme koordinoida liikkeitämme.
”Soitat hyvin!” hän kehui. ”Sinuna en luopuisi harjoittelusta.”
Kokeilin seuraavaksi taitojani toisessa pirteässä kappaleessa, ja yritykseni viihdytti meitä kumpaakin. Olimme varmaankin viettäneet pianon ääressä hyvän puolituntisen, kun tajusin yhtäkkiä, että olimme hylänneet toverimme tupakkahuoneeseen.
”He eivät tarvitse meitä pitääkseen hauskaa”, hän naurahti ja vilkaisi minua nojaillessaan pianoon.
Jokin hänen lausahduksessaan sai minut lähes uskomaan, että hän nautti seurastani. Siitä, että saimme viettää aikaa keskenämme. Tunsin perhosmaista lepatusta jossakin vatsani seudulla, samalla kun yritin keskittyä hapuiluuni pianon valkoista hohtavilla koskettimilla.
”Sinä ja soittajatoverisi taidatte joka tapauksessa nähdä toisianne riittämiin, kun kerran nukuttekin samoissa tiloissa”, naurahdin tapaillessani iloista, pomppivaa sävelmää.
”Siinä olet oikeassa” hän myönsi. ”Vietämme viikkokausia yhdessä, monta kertaa vuodessa. Albert tosin käy hermoilleni vain nukkuessaan – hän näet kuorsaa.”
”Ymmärrän siinä tapauksessa hyvin, jos kaipaat välillä omaa hyttiä”, virnistin. ”Mutta sen perusteella mitä kerroit, olosuhteet ovat yleisesti ottaen hyvät alemmilla kansilla, vai mitä?”
”Haluatko nähdä miltä toisessa luokassa näyttää?” hän ehdotti. ”Voin viedä sinut sinne.”
Ilahduin pyynnöstä, sillä tavanomaisesti eri matkustajaluokkien ei ollut asiallista liikkua toistensa tiloissa, enkä siten ollut nähnyt sitä osaa laivasta.
Suuntasimme portaikkoa pitkin alas D-kannelle, jossa ensimmäiset toisen luokan hytit sijaitsivat. Kiersimme hetken ympäri toisen luokan yleisiä tiloja, jotka totesin harvinaisen tilaviksi ja miellyttäviksi, kunnes suuntasimme kohti orkesterin jaettua hyttiä.
Hän koputti oveen, ja kun astuimme sisään kahdeksanpunkkaiseen huoneeseen, meitä tervehti nuori ranskalainen viulisti sekä pianisti, jotka istuivat huoneen perällä käymässä läpi jonkinlaista ohjelmaa seuraavalle päivälle.
”Tämä on minun punkkani”, Thomas esitteli ja kävi hetkeksi istumaan siihen, kuin havainnollistaakseen asian todellakin olevan niin. ”Ei hassumpaa, vai mitä?”
En kestänyt katsoa häntä kovin kauaa, sillä se, että hän istui edessäni sängyllä oli liikaa mielikuvitukselleni, vaikka huoneessa oli muitakin.
”Ei lainkaan hullumpaa”, myönsin ja katselin kohti valkeita seiniä. ”Ehkä vähemmän koristeellisempaa, kuin ensimmäisessä luokassa.”
”En olekaan koskaan käynyt niissä hyteissä”, hän totesi ja nauroi sitten: ”Laivayhtiö ei ole valmis panostamaan
niin paljoa työntekijöihinsä.”
”Tahdotko käydä vilkaisemassa?” kysyin kohteliaisuuttani, kunnes eläimellinen puoleni tajusi, että olin juuri kutsunut hänet hyttiini.
Kun nousimme kohti ensimmäistä luokkaa, sydämeni hakkasi villinä rinnassani. Olisimme ensi kertaa täysin kaksin, pienessä tilassa. Hän oli suostunut ehdotukseeni ilomielisen varauksettomasti, mutta hänellä tuskin oli aavistustakaan niistä tuntemuksista, joita hänen suostumuksensa oli minussa aiheuttanut.
Hän sulki oven perässään ja katseli ympärilleen pienessä hytissäni.
”Jaaha, ei täällä näy timanttikoristeita. Pojat ovat valehdelleet minulle”, hän vitsaili.
Oli niin hiljaista, lukuunottamatta laivan moottorin jatkuvaa huminaa, että saatoin kuulla hänen hengityksensä ja omani, jota yritin kovasti hillitä levottomuudeltani. Selitin hermostuksissani jotakin käsienpesualtaastani, ja toivoin ettei hän istuutuisi sängylleni, kuten oli tehnyt omassa hytissään, sillä en välttämättä olisi kestänyt sellaista näkyä.
”No – ei tämä suuri ole, mutta sinulla on täällä hyvät oltavat”, hän sanoi lopulta hymyillen ja taputti yhtäkkiä olkaani toverillisesti, kuten silloin, kun olimme poseeranneet valokuvassa. Hän ei irrottanut otettaan. ”Kiitos kun näytit kuinka yläluokka matkustaa, Maurice.”
Hermostuneesti naurahtaen vein myös oman käteni hänen olalleen ja taputin sitä, kuin vahvistaakseni viestiä toverillisuudesta, enkä päästänyt irti. Puristin vain, ja pidin häntä otteessani, kuin rakasta ystävää.
Hetki oli pitkittynyt. Katsoimme toisiamme silmiin, ja jonkin aikaa välillämme vallitsi molemminpuolinen epävarmuus siitä, olimmeko kumpikin tulkinneet tilanteen väärin. Syventynyt hengitys paljasti kuitenkin lopulta kaikki korttimme, ja pian tunsinkin hänet huulillani.
Antauduin välittömästi, mieleeni ei tullut edes vaivautua esittämään, kuin tilanteessa olisi ollut jotakin väärää. Annoin sen tapahtua, annoin luonnon tehdä tehtävänsä.
Hengitin kölniveden tuoksua, joka ei ollut omani. Tunsin sormet hiuksissani.
Rakkautemme oli miehekästä ja otteet varmoja, vaikka kaikki oli minulle uudenlaista, kuin olisin hengittänyt ensi kertaa aamunkoitossa. Hänen lempeät kasvonsa, mielihalun värittämät, antoivat minulle varmuutta.
Vahvat kädet, joiden olin nähnyt hyväilevän sellon kaulaa, soittivat nyt minua.
Ja kappaleemme
crescendo saattoi meidät molemmat hurmioon.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Ajattelin, että tulisi olemaan tällaisena vanhan linjan slasharina vaikeaa kirjoittaa K-11 tasoista lempeä (tämä on ensi kerta koskaan kuin kirjoitan näin sensuroitua settiä, jos korkeampi ikäraja kiinnostaa niin sellaista löytyy nimimerkillä kirjautuneille näkyviltä osastoilta), mutta oikeastaan huomasin että tähän tarinaan sopii paremmin symbolisempi lähestymistapa, kun ottaa huomioon tarinassa muutenkin vallitsevan tyylin. Olisi kummallista vaihtaa yhtäkkiä hyvin tarkkaan kuvailuun, ja se tuntuisi jopa hieman tungettelevalta päähenkilöitä kohtaan.
P.S. Thomas on ehkä tarkoituksella ajoittanut aamuiset ulkoilunsa niin, että hän törmäisi Mauriceen :’)
P.P.S. Mauricen soittaman
pianon sisar on muuten yhä olemassa (ja hyväkuntoinen onkin!), sillä se säästettiin Olympicilta sen uran päätyttyä. Nämä pianot oli tehty tilaustyönä Titanicille ja Olympicille. Titanicin ystävät ovat keränneet kolehtia kyseisen pianon pelastamiseksi, koska se on myynnissä, eikä sen haluta joutuvan yksityisen keräilijän käsiin, vaan turvaan johonkin museoon jossa se saa ansaitsemansa kohtelun.
Koska olen neuroottisen pikkutarkka faktoissani, ja jos jotakuta sattuu kiinnostamaan,
tässä on tuo iloinen kappale jota Maurice tässä soitti (tai tapaili) ja se tosiaankin oli kappale jota Titanicilla soitettiin, ja johon orkesterilla olisi ollut nuotit matkassaan.
Otsikkokuvassa on yksi Titanicin A-kannen yhden hengen hyteistä, joka on layoutiltaan hyvin samanlainen kuin se, jossa Maurice on alemmalla B-kannella.
